John Galsworthy - Ylimys

"Miten rauhallinen teidän puutarhanne onkaan!" hän sanoi. Sitten hän tarttui mrs Noelin käteen, nosti sen hyvin hellästi huulilleen ja seurasi vastustajaansa pimeyteen. Oikea rauha vallitsi tuossa puutarhassa. Yö tuntui kuuntelevan – kaikki valot olivat sammuneet, kaikki sydämet lepäsivät. Pienen valkean tähden kera se vartioitsi jokaista puuta, jokaista kattoa ja uinuvaa väsynyttä kukkasta, samalla lailla kuin äiti vartioi nukkuvaa lastaan, kumartuen sen ylitse ja laskien rakkaudessaan sen hiukset ja pannen merkille sen pienimmätkin liikahdukset.

Väittely tuntui tosiaankin lasten lorulta tänä vienona yönä. Ja tuon naisen kasvot, joka jäi siihen ikkunan ääreen yksikseen, muistuttivat tämän suloisen yön lämmintä sävyä. Ne olivat herkkätuntoiset ja tasasuhtaiset – eikä niiden harmonia ollut kylmää kuten muutamissa kasvoissa – vaan näytti värisevän, tulvivan ja hulmuavan, aivan kuin joku henki olisi ottanut niissä tyyssijansa.

Hänen kauttaaltaan sametinvihreässä puutarhassaan, missä tummat varjot laskeutuivat marjakuusien alle, vain valkeat kukat näyttivät valvovan ja katselevan häntä ikävöiden. Puut seisoivat synkkinä ja hiljaisina. Eivät edes yölinnut liikkuneet. Vain pikkuinen puro alhaalla laakson pohjassa korotti äänensä, käyttäen hyväkseen tilaisuutta, kun päivän äänet olivat vaienneet.

Audrey Noelin luonteen mukaista ei ollut suinkaan torjua luotaan mitään henkeä, joka liikkui hänen lähellään. Hänellä ei ollut tapana kapinoida. Mutta tänä yönä, vaikka rauhan henki oli niin lähellä, hän ei näyttänyt tuntevan sitä. Hänen kätensä vapisivat, hänen poskiaan kuumotti, hänen povensa aaltoili, ja huokauksia kumpuili hänen avoimesta suustaan.

Eustace Caradoc, kreivi Miltoun, oli viettänyt hyvin yksinäistä elämää siitä lähtien, kun hän ensiksi oli oppinut ymmärtämään elämän omituisuuksia. Lukuunottamatta Cliftonia, hänen isoäitinsä "huoneenhaltijaa", hänellä ei pienenä lapsena ollut ketään läheistä ystävää. Omien tunnustuksiensa mukaan hänen imettäjänsä, opettajansa ja hoitajansa eivät ymmärtäneet häntä. Heidän mielestään hän oli tarpeettoman vakava. He pelkäsivät myöskin sitä, että hän saattoi viedä asiat niin pitkälle, että sai kärsiä siitä yksinäisyydessään. Varhaisimmasta lapsuudestaan hän vietti suuren osan Ravenshamissa, sillä hän oli aina ollut lady Casterleyn lempilapsi. Tämä nainen huomasi hänessä sitä tarkoituksellista ankaruutta, jota jotenkuten puuttui hänen tyttärensä luonteesta. Mutta vain Cliftonille, joka silloin oli 50-vuotias, hyvin vakava ja jolla oli tumma pitkä poskiparta, Eustace purki sydämensä. "Minä kerron teille tämän, Clifton", hän sanoi, istuen pöydän ääressä tai suuren tuolin kädennojalla, Cliftonin huoneessa, tai käyskennellen vaapukkapensaiden välissä, "koska te olette minun ystäväni".

Ja Clifton, pää hieman kallellaan, suhtautuen viisaalla mielenkiinnolla "ystävänsä" luottamuksenosoituksiin, jotka usein saattoivat hänet hämilleen, vastasi silloin tällöin: "Tietysti, teidän ylhäisyytenne", mutta sentään useimmin: "Tietysti, rakkaani."

Tässä ystävyydessä oli jotakin hienoa ja miellyttävää, kun kumpikaan "ystävyksistä" ei käyttänyt väärin sen tarjoamaa vapautta ja kun kumpikin piti kyyhkysistä, joita he saattoivat tarkastaa mitä suurimmalla huomaavaisuudella.

Sukutapojen mukaisesti joutui Eustace aikoinaan Harrowiin. Hän viipyi siellä viisi vuotta – kuuluen aina niihin hieman hentoihin poikiin, joiden nähtiin tallustelevan yksinään ja veltosti pitkin kivikäytävää omiin tyyssijoihinsa, hieman tomuisina ja toinen olkapää hieman toista korkeammalla, tottumuksesta kantaa aina jotakin kainalossaan. Hänen arvonimensä, hänen selvä puutteensa skolastisessa taitavuudessa, hänen ilmeinen välinpitämättömyytensä siitä, mitä hänestä ajateltiin, ja hänen ivallinen kielensä, jota kukaan ei mielellään halunnut vastustaa, esti hänet joutumasta "keikarin" kirjoihin ja piti hänet ilkeänä ankanpoikana, joka kieltäytyi pulikoimasta yleisten koulutraditsionien vihreissä lammikoissa. Leikeissä hän suoritti osansa niin huonosti, että selvässä itsepuolustuksessa hänen toverinsa antoivat hänen suoriutua omin neuvoin. "Viitosissa" he tekivät tästä poikkeuksen, sillä tässä leikissä hän saavutti suuren taitavuuden sen johdosta, että hänen jäsenensä sopivat erityisesti pyöräliikkeisiin. Hän oli myöskin tunnettu rohkeista kemiallisista kokeistaan, joita hänellä oli aina pari käynnissä, alussa salaa, mutta sittemmin julkisesti huoneenkaitsijan luvalla, sen periaatteen mukaisesti, että jos kerta huoneessa piti olla jokin tuoksu, niin se sai olla siinä julkisesti. Hän hankki itsellensä vain harvoja, mutta pysyviä ystäviä. Hänen latinasäkeensä olivat niin kehnoja ja hänen kreikkalaiset säkeensä niin kurjia, että kaikki olivat hyvin hämmästyneitä, kun hän koulun loppuaikoina osoitti hyvin huomattavaa taitoa äidinkielensä puhumisessa ja kirjoittamisessa. Hän jätti koulun kaipaamatta sitä millään lailla. Mutta kun hän vaununikkunasta näki vanhan kummun ja sen korkeimmalle kohdalle pystytetyn lipputangon häviävän näkyvistä, niin hänen kurkkuaan kouristi, aiheuttaen pari kolme voimakasta nielemisliikettä, minkä jälkeen hän vetäytyi vaunun nurkkaan ja näytti nukkuvan.

Oxfordissa hän oli onnellisempi, mutta yhä vain jotenkin yksinäinen, asuen niin kauan kuin tapa suinkin salli oman kollegionsa ulkopuolella, pysytellen sen jälkeen paneelatuissa yliskamareissa, katsellen sieltä puutarhoja ja erästä kohtaa kaupungin muurista. Oxfordissa juuri hän ensi kertaa kehitti itsessään sitä itsekurin intohimoa, mikä jälkeenpäin teki hänet huomatuksi. Hän antautui harjoittamaan soutu-urheilua, ja vaikka olikin taipumuksiltaan kokonaan sopimaton tähän ajanvietteeseen, voitti hän itselleen paikan oman kollegionsa kilpasoutuveneessä. Kilpailun loputtua hänet tavallisesti nostettiin soutulaudalta vallan nääntyneenä, sillä hän oli soutanut matkan viime neljänneksen paljaalla sisunsa voimalla. Sama itsehallinnan halu johti häntä myöskin aineiden valinnassa. Hän pyrki korkeimpiin tutkintoihin, vaikka hänen puutteellinen latinan- ja kreikantaitonsa teki hänet kaikkea muuta kuin sopivaksi niihin. Äärimmäisillä ponnistuksilla hänen onnistui kuitenkin saada hyvin hyvät arvolauseet. Sitäpaitsi hän saavutti yliopiston korkeimman arvolauseen englanninkielen kokeessa. Tavalliset kollegi-piirit eivät tietäneet hänestä mitään. Koko yliopistoaikanaan hän ei ollut kertaakaan nauttinut viiniä huomattavassa määrässä. Hän ei metsästänyt eikä puhunut koskaan naisista. Liioin ei kukaan puhunut niistä hänen läsnäollessaan. Mutta silloin tällöin joutui hän saman puuskan valtaan kuin askeetit. Silloin näytti koko elämä olevan kuin tulessa, mikä poltti päivät ja yöt, sammuen sitten armollisesti, kynttilän tavoin, ilman että hän olisi tietänyt syytä tähän sammumiseen. Niin epäsosiaalinen kuin hän olikin, häneltä ei suinkaan puuttunut tovereita Oxfordissa-olon aikana. Hän tunsi monia sekä opettajien että oppilaiden joukosta. Hänen pitkät askeleensa ja itsepintainen välinpitämättömyytensä suunnasta oli pannut monen kovalle koetukselle, monen, joka muuten kestikin niin hitaan ajankulutuksen kuin oli käveleminen puhelemisen vuoksi. Maaseutu Abingdonista Bablock Hytheen asti tunsi hänet – vaikka hän ei sitä tuntenutkaan. Hän oli myöskin hyvässä maineessa yhdistyksessään, missä hän herätti huomiota jo ensi lukukautena eräässä väittelyssä, joka koski kirjallisuussensuuria, jota hän puolusti synkkyydellä, itsepäisyydellä ja tietyllä nuorekkaalla loistavuudella, mikä olisi hyvinkin voinut saada voiton, jollei joku irlantilainen olisi noussut ylös ja viitannut siihen vaaraan, mikä uhkasi Vanhaa Testamenttia. Siihen hän oli vastannut: "On parempi, että se joutuu vaaraan, kuin on joutumatta." Siitä hetkestä alkaen hän oli tunnettu mies.