John Galsworthy - Ylimys

Mutta koska tässä elämässä ihminen huomaa ainoastaan sen, mikä kiinnittää hänen mieltään, niin kaikki tuo loru, joka oli puolittain suopeaa, puolittain ei, oli joutunut vain heikosti tuon rauhanasianajajan korviin hänen sotaretkellään, sillä hän oli, kuten jo on sanottu, vain huono poliitikko ja ohjasi hevostaan omalla tavallaan. Seisoessaan siinä ja nauttiessaan näystä hän kuuli takanansa pienen kimakan äänen ja huomasi pienen tytön, jolla oli päässään leveälierinen hattu, mutta niin takaraivolla, että se ei varjostanut hänen kasvojaan ollenkaan; samalla hän huomasi myöskin esiinpistävän pienen käden. Tarttuen siihen hän vastasi:

"Kiitos, minä voin hyvin – entäs te?" huomatessaan, että rohkea suuri silmäpari tutki hänen jalkaansa.

"Tekeekö se kipeätä?"

"Ei sanottavasti."

"Minun ratsuhevoseni jalka on ajettunut. Isoäiti tulee tarkastamaan sitä."

"Vai niin."

"Nyt minun on mentävä. Toivon teidän pian paranevan. Hyvästi!"

Sitten pienen tytön asemesta Courtier näki hoikan ja verrattain kukoistavan naisen katselevan häntä eräänlaisella kujeellisella arvokkuudella. Hänellä oli päällään vaaleanruskeasta, kankeasta kankaasta tehty puku, joka näytti olevan liian tiukka hänen vankkojen lanteittensa kohdalta, sillä se jätti kokonaan ympäröimättä hänen polvensa. Hänellä ei ollut hattua eikä käsineitä, eikä mitään koristuksia, lukuunottamatta sormuksia ja pientä, jalokivillä koristettua kelloa, joka oli nahkavyöllä kiinnitetty hänen ranteeseensa. Hänessä näytti tosiaankin olevan pyrkimys välttää kaikkea keinotekoista hienoutta.

Ojentaen kaunismuotoisen, mutta kookkaan kätensä hän sanoi:

"Valitan mitä syvimmin sitä, mitä teille on tapahtunut, mr Courtier."

"Ei mitään syytä valittaa."

"Toivon, että teillä on täällä mukavaa. Onko teille annettu kaikkea, mitä kaipaatte?"

"Minulle on annettu kaikkea yli tarpeen."

"Se oli tosiaankin ikävää, kuitenkin se on tuottanut ilon saada tutustua teihin. Tietenkin minä olen lukenut teidän kirjanne."

Courtierista näytti, että tämän arvokkaan naisen kasvoille oli tullut katse, joka näytti sanovan: niin, hyvin taitava ja huvittava, aivan viehättävä! Mutta ne aatteet? Millaisia ne ovat? Te tiedätte sangen hyvin, että ne eivät pidä paikkaansa – että itse asiassa ne eivät saa pitää!

"Se on hyvin ystävällistä teidän puoleltanne."

Mutta lady Valleysin vastaukseen: "Minä en yhdy niihin vähääkään, sen voitte arvata", oli ilmestynyt hieman tylyyttä, aivan kuin hän olisi tietänyt, että Courtier oli sisimmässään hieman hymyillyt. "Näinä päivinä pitäisi meille saarnattaman sotaisia hyveitä – semminkin kun pappina on sotilas."

"Uskokaa minua, lady Valleys, sotaiset hyveet on parasta jättää miehille, joilla on viattomampi mielikuvitus."

Hän sai vastaanottaa nopean katseen ja seuraavat sanat: "Oli miten oli, olen varma siitä, että te ette välitä rahtuakaan politiikasta. Te tunnette mrs Lees Noelin, eikö niin? Mikä sievä nainen, eikö totta?"

Hänen puhuessaan Courtier näki nuoren tytön tulevan terassia pitkin. Tyttö oli ilmeisestikin ollut ratsastamassa, sillä hänellä oli pitkävartiset saappaat ja hame, joka oli sallinut hänen istua hajareisin. Hänen silmänsä olivat siniset, ja hänen hiuksensa – jotka väriltään olivat syksyisten pyökinlehtien kaltaisia auringon paistaessa niiden läpi – olivat nupulla pienen pehmeän hatun alla. Hän oli hoikka ja lähestyi heitä sellaisen henkilön tavoin, jolla on hyvin pitkä välimatka lonkkanivelestä polveen. Elämän ilo, hilpeys ja tiedoton voima näytti säteilevän koko hänen olemuksestaan ja kasvoistaan.

Lady Valleysin sanottua: "Ah, Babs! Tyttäreni Barbara – mr Courtier", Courtier pisti esiin kätensä ja sai niihin rautakintaiset sormet, jotka ojennettiin hymyillen, ja kuuli Barbaran sanovan:

"Miltoun on mennyt kaupunkiin, äiti. Minun pitää ajaa autolla Bucklandburyyn toimittamaan hänen asiaansa. Näin ollen minä voin noutaa isoäidin asemalta."

"On parasta, että otat Ann'in mukaasi, taikka muuten hänestä on meille vastusta. Kenties mr Courtier haluaisi vähän tuulettaa itseään. Onko teidän polvenne kunnossa, vai mitä?"

Katsahtaen edessään olevaan näkyyn Courtier vastasi:

"Kyllä on."

Seitsemännestä ikävuodestaan alkaen hän ei ollut koskaan voinut katsella naisellista kauneutta lämpenemättä tai tuntematta pientä kiihtymystä; ja nähdessään nyt edessään kenties kauneimman tytön, mitä koskaan oli saanut katsella, hän halusi olla hänen kanssaan, meni tämä nyt sitten minne tahansa. Barbaran hymyssä oli jotakin hyvin lumoavaa, aivan kuin hän olisi nähnyt Courtierin tunteiden läpi.

"No niin", sanoi Barbara. "Meidän on parasta etsiä Ann."

Lyhyen, mutta tarkan etsinnän jälkeen pikku Ann löydettiinkin autosta, vaisto kun oli hänelle sanonut jo etukäteen, mihin hänen tuli lähteä. Ja pian heidän lähtönsä jälkeen Ann istui heidän välissään tuossa erikoisessa vaiteliaassa asennossaan, johon hän aina joutui ollessaan syvän mielenkiinnon vallassa.

Kun kuljettiin Monklandin maatilalta, joka oli kukkien keskellä, viheriäisten niittyjen ja puiden ympäröimänä, avonaiselle nummelle, niin tuntui siltä, kuin olisi tultu toiseen maailmaan. Sillä niin pian kuin oli jätetty taakse läntisen ajotien viimeinen mökki, ilmestyi äkkiä näkyviin Englannin kaikkein villein maisema. Tässä villissä parlamenttihuoneessa pilvet, kalliot, aurinko ja tuulet tapasivat toisensa ja keskustelivat. Entisajan miehet olivat jättäneet myöskin henkensä noiden suurten kivien keskelle, jotka makasivat leijonain tavoin kukkulain laella, valkeiden pilvien ja niiden veljien, kiitävien hiirihaukkani, alla. Täällä itse kalliotkin olivat levottomia, muuttaen muotoaan, näköään ja väriään päivästä päivään, ikäänkuin palvellen odottamatonta ja kieltäytyen alistumasta lakiin. Tuulet myöskin kapinoivat matkallaan ja laskeutuivat raivoten sinne, missä ikänänsä vain oli rotkoja tahi halkeamia, niin että asunnoissaan majailevat ihmiset saattoivat vielä tuntea villien jumalien voiman.

Tämän näköalan ihmeet jäivät kokonaan pikku Ann'ilta huomaamatta ja jossain määrin myöskin Courtierilta, joka kaikin voiminensa koetti sovittaa yhteen kahta vierasta periaatetta, kohteliaisuutta ja halua katsella kauniita kasvoja. Hän olisi myöskin halunnut saada tietää mitä tämä 20-vuotias tyttö, jolla näytti olevan 40-vuotiaan itsehillintä, mahtoi ajatella. Pikku Ann se katkaisi äänettömyyden:

"Täti Babs, eihän tuo ollut mikään perin vahva talo, eihän?"

Courtier katsahti sinnepäin, minne tytön pieni sormi osoitti. Siellä näkyivät pienen talon rauniot, mikä seisoi erään kivisen miehen lähellä, jolle ilmeisestikin tämä kukkula oli kuulunut, ennenkuin sinne oli asettunut eläviä miehiä. Surkeiden raunioiden päällä, yhdellä nurkalla, roikkui pieni katontilkku, mutta kaikki muu oli vaipunut maahan asti.

"Sen rakentaja oli höperö mies, eikö niin, Ann? Siksi sitä sanotaankin 'Ashmanin mielettömyydeksi'."

"Onko hän vielä hengissä?"

"Ei aivan – hän kuoli noin sata vuotta sitten."

"Mikä sai hänet rakentamaan sen tänne?"

"Hän vihasi naisia, ja – katto putosi hänen päälleen."

"Miksi hän vihasi naisia?"

"Hän oli jöröpää."

"Mitä merkitsee jöröpää?"

"Kysy mr Courtierilta."

Barbaran rauhallisen, veitikkamaisen katseen alaisena Courtier koetti löytää vastausta tähän kysymykseen.

"Jöröpää", hän sanoi hitaasti, "on mies, joka on minun kaltaiseni".

Hän kuuli pienen naurun ja huomasi Ann'in levollisesti tutkivan katseen.

"Onko Eustace-eno jöröpää?"

"Nyt te tiedätte, mr Courtier, mitä Ann ajattelee teistä. Etkö sinä pidä paljon Eustace-enostasi?"