Джек Лондон - Jeri - Erään koiran seikkailuja Etelämerellä

Se oli Jerin ensimmäinen kokemus purjeista. Se ei tuntenut petoja, vielä vähemmän niiden tapoja, mutta sen aivoissa oli niiltä ajoilta, jolloin se oli ottanut ensimmäisiä askeleitaan, eloisa muistikuva haukasta, joka keskellä pihamaata oli taivaalta iskenyt sen kimppuun. Se kyyristyi kantta vasten. Sen yläpuolella viuhui siivekäs haukka, joka tuossa tuokiossa ampuisi sen kimppuun kuin salama pilvistä; tämä haukka vain oli tavattoman paljon isompi kuin se, jonka se ennen oli tavannut. Mutta se ei etsinyt pelokkaasti suojaa kyyristyessään. Se päinvastoin vetäytyi kokoon jännittääkseen kaikki ruumiinsa osat ja hypätäkseen uhkaavaa hirviötä vastaan.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli isopurje heilahtanut ohi räiskyvin väkipyörin ja pullistunut tuulessa, ja Jeri kadotti hypätessään näkyvistään sen varjonkin.

Van Hornilta ei ollut jäänyt huomaamatta pieninkään yksityisseikka. Monesti ennen hän oli nähnyt nuorten koirien pelästyksestä saavan suorastaan kouristuskohtauksia ensimmäisen kerran nähdessään taivaantäyttävät, pilviäpimittävät purjeet, jotka uhkasivat suistua päälle. Tämä oli ensimmäinen koira, jonka hän oli nähnyt kauhistumatta ja paljastetuin hampain hyökkäävän suuren tuntemattoman kimppuun.

Ihastuksissaan Van Horn sieppasi Jerin kannelta syliinsä.

Jeri unohti nyt hetkeksi kokonaan Meringin. Se muisti hyvin, että haukalla oli ollut terävät kynnet ja yhtä terävä nokka. Tuota ilmaapieksävää, ukkosen lailla jyrisevää hirviötä täytyi pitää silmällä. Ja Jeri kyyristyi hyppyä varten ja ponnisteli pysyäkseen pystyssä liukkaalla, kaltevalla kannella, katsoi jäykästi isoonpurjeeseen ja murisi matalalla äänellä sen vähänkin liikahtaessa.

Arangi luovaili kapean salmen koralliriuttojen välitse virkeää pasaatituulta vastaan. Vähän päästä oli tehtävä käännöksiä, niin että isopurje syöksähteli alituisesti Jerin yli kannen toiselta puolelta toiselle äännellen siipien havinaa muistuttavasti, samalla kuin reiviköydet kitisivät ja jalusnuorien väkipyörät räiskivät korviahuumaavasti. Puolikymmentä kertaa Jeri hyppäsi sitä kohti, kun se syöksähti yli kannen, suu avoinna tarttumaan kiinni, ikenet irvissä ja hohtavat pennunhampaat loistaen auringonpaisteessa kuin norsunluuhelmet.

Epäonnistuttuaan jokaisella hyppäyksellä Jeri teki erään johtopäätöksen. Ohimennen on sanottava, että se pääsi siihen vain todellisilla päättelyillä. Jeri oli huomannut isonpurjeen uudistuneista hyökkäyksistä, että vaikka vaara oli sitä monesti uhannut, ei »haukka» sentään ollut voinut vahingoittaa sitä, eipä edes hipaista. Sen tähden, Jeri ajatteli taas tietämättään, se ei ollutkaan niin vaarallinen, kuin miltä aluksi oli tuntunut. Silti oli varminta varoa sitä, vaikka se olikin jo lajiteltu niiden ilmiöiden joukkoon, jotka näyttivät hirmuisilta, mutta eivät sellaisia olleet. Jeri oli oppinut olemaan pelkäämättä tuulen huminaa palmupuissa maatessaan mukavasti plantaasirakennuksen kuistikolla ja hyökkäileviä aaltoja, jotka kohisten muuttuivat viattomaksi vaahdoksi rannalla sen jalkojen juuressa.

Monta kertaa päivän pitkään Jeri ylvään huolettomasti, miltei pilkallisesti nosti päänsä isoapurjetta kohti, kun se teki äkillisiä syöksyjään vinkuvien jalusnuoriensa höltyessä tai kiristyessä. Mutta se ei enää kyyristynyt hypätäkseen sen kimppuun. Se oli heti ottanut oppia uudesta kokemuksestaan.

Selviydyttyään isostapurjeesta Jeri palasi ajatuksineen Meringeen. Mutta enää ei näkynyt Meringeä, ei Timiä, Panua eikä Miksiä; ei mister Hagginia, Derbyä eikä Bobia; ei rantaa eikä maata palmupuineen ja vihreitä rinteitään ikuisesti kohti taivasta kohottavine kaukaisine vuorineen. Katsoipa se laivan oikealta tai vasemmalta puolelta, keulasta tai perältä se aina, kun se hypähti laitaa vasten seisomaan, näki vain kuohuvan ja kohisevan valtameren, joka vyörytti valkoharjaisia laineitaan tuulen suuntaan.

Jos Jerillä olisi ollut silmät kuten ihmisellä lähes pari yardia kantta korkeammalla, ja jos ne lisäksi olisivat olleet merimiehen harjaantuneet silmät, se olisi nähnyt pohjoisessa Ysabelin kapeana juovana ja etelässä sangen selvästi Floridan joka kerta, kun Arangi kaakkoissuunnassa kallistui tuulen alle. Ja jos se olisi voinut käyttää apuna kaukoputkea, jolla kapteeni Van Horn pidensi silmiensä kantomatkaa, se olisi nähnyt idässä Malaitan kaukaiset huiput, joista tuprahteli vaaleanpunaisia pilviä yli taivaanrannan.

Mutta nykyhetkestä Jeri oli aivan selvillä. Se oli varhain oppinut hetken rautaisen lain ja ottamaan mieluummin vastaan sen, mikä silloin oli kuin tavoittelemaan aivan muita, kaukaisia päämääriä. Meri oli. Maata ei enää ollut. Arangi oli ja se elämä, mikä myllersi sen kannella. Ja Jeri ryhtyi ottamaan selkoa siitä, mikä oli, toisin sanoen: tutkimaan uutta ympäristöään sopeutuakseen siihen.

Sen ensimmäinen löytö oli ihastuttava – ysabelilainen viidakkokoiran pentu, jonka eräs Meringeltä palaava villi oli ottanut mukaansa Malaitalle. Ne olivat samanikäisiä, mutta ne olivat saaneet erilaisen kasvatuksen. Villikoira oli se, mikä oli: villi koira. Sillä oli aina korvat luimussa ja häntä koipien välissä, se pelkäsi alituisesti onnettomuuksia ja pahoinpitelyä, oli aina arka ja ärtyinen, irvisti iskun uhatessa, niin että nuoret kulmahampaat välkkyivät, mutta mateli lyönnin sattuessa, ulvoi pelkoaan ja tuskaansa ja oli aina valmis petolliseen hyökkäykseen, kun vain saattoi toivoa menestyvänsä ja säästävänsä nahkansa.

Villikoira oli varttuneempi kuin Jeri, kookkaampi ja ilkeydessään ovelampi, mutta Jeri oli aatelismies, jalorotuinen ja urhoollinen. Villikoira oli yhtä ankaran valinnan tulos, mutta valinta ei ollut samanlainen. Viidakkoesi-isät, joista se polveutui, olivat jääneet elämään arkuutensa ansiosta. Ne eivät olleet koskaan ehdoin tahdoin tapelleet ylivoimaa vastaan. Avoimesti ne eivät olleet koskaan hyökänneet, ellei saalis ollut heikko ja avuton. Sen sijaan, että olisivat osoittaneet rohkeutta, ne olivat aina pelänneet, pakoilleet ja varoneet vaaraa. Luonto oli valinnut ne sokeasti julmassa ja kurjassa ympäristössä, missä elämän voittopalkinto oli saavutettavissa pääasiassa viekkaalla varovaisuudella ja äärimmäisen vaaran sattuessa epätoivoisella puolustautumisella.

Mutta Jeri oli rakkauden ja rohkeuden valitsema. Ihmiset, jotka kerran hämärässä muinaisuudessa olivat ottaneet villin koiran ja tehneet sen sellaiseksi, että se vastasi heidän tarkoituksiaan, ihannettaan ja toiveitaan, olivat harkitusti ja tietoisesti valinneet senkin esivanhemmat. Valittu koira ei saanut koskaan taistella niin kuin rotta nurkassa, sillä se ei saanut milloinkaan rotan tavoin piiloutua nurkkaan. Pakenemista ei saanut ajatella. Ihmiset olivat muinaisuudessa hylänneet sellaiset koirat, jotka olivat paenneet. Ne eivät olleet päässeet Jerin esivanhemmiksi. Koirat, jotka oli valittu Jerin esivanhemmiksi, olivat olleet luonteeltaan urhoollisia, pystypäisiä ja hyökkääviä. Ne syöksyivät epäröimättä kohti vaaraa, taistelivat ja kuolivat, mutta eivät koskaan väistyneet. Ja lajin jatkuvuuden kautta Jeri oli sellainen kuin Panu oli ollut ennen häntä ja Panun esi-isät olivat olleet ammoisista ajoista alkaen.

Niinpä Jeri kohdattuaan villikoiran, joka oli arasti ahtautunut isonmaston ja kajuutan kattoikkunan muodostamaan tuulensuojaiseen sopukkaan, ei huolinut harkita, oliko toinen isompi ja voimakkaampi kuin se itse. Se tiesi ainoastaan, että se oli vanha vihollinen, villikoira, joka ei ollut päässyt ihmisen lieden ääreen. Päästäen rajun ilonulvahduksen, mikä herätti kapteeni Van Hornin kaikkikuulevain korvain ja kaikkinäkeväin silmäin huomion, Jeri teki hyökkäyksen. Villi penikka ponnahti jaloilleen ja yritti pakoon hämmästyttävän nopeasti, mutta Jeri oli ennättänyt tavoittaa sen, ja ne kieriskelivät yhdessä kaltevalla kannella. Ja vaikka villipenikka kieriskellessään tunsi terävien hampaiden pistoksia, se vastaan panematta vain murisi vuoroin ja vuoroin nyyhkytti ja vikisi pelosta, tuskasta ja alistuvasta nöyryydestä.