Джек Лондон - Jeri - Erään koiran seikkailuja Etelämerellä

Ja kuitenkin oli niin paljon sellaista, mitä Jeri ei tietänyt. Se ei tietänyt, kuinka suuri maailma oli. Se ei tietänyt, että Meringen laguuni, jonka takana oli korkeita, metsäisiä vuoria ja jota edestä suojasivat korallisaaret, ei ollut koko maailma. Se ei tietänyt, että Meringe oli vain pieni murto-osa isoa Ysabelin saarta, ja tämä taas vain eräs tuhansista muista Salomonin saarten saarista, joista monet olivat sitä isompia ja jotka ihmiset merkitsivät kartoillaan vain joukoksi pilkkuja äärettömän Tyynen valtameren läntisellä ulapalla.

Tosin oli olemassa jokin toinenkin paikka jossakin muualla, tuolla kaukana, jota Jeri himmeästi aavisteli. Sieltä tuli olentoja, joita ennen ei ollut olemassa. Oli tavallista, että Meringen plantaasille äkkiä ilmestyi kananpoikia, sikoja ja kissoja, joita se ei ollut koskaan ennen nähnyt. Kerran oli sinne ilmestynyt myös outoja, nelijalkaisia, sarvekkaita ja pitkävillaisia eläimiä, joita ihmiset nimittivät vuohiksi.

Samoin ilmestyivät mustaihoisetkin jostakin tuntemattomasta paikasta – Jerin oli mahdoton tietää mistä – täysikasvuisina aivan yhtäkkiä Meringen plantaasille, jossa ne kuljeskelivat lannevaatteet vyötäisillään ja luuneula pistettynä nenän läpi, ja mister Haggin ja Derby ja Bob panivat ne töihin. Äkkiä ne taas katosivat. Jeri ymmärsi että niiden tulo ja katoaminen liittyivät jotenkin Arangin tuloon ja lähtöön.

Ja Arangille meni Jeri tänä hehkuvan kuumana tropiikin aamuna valaanpyyntiveneellä mister Hagginin kainalossa sillä välin kuin rannalla Timi valitti tuskaansa ja lapsellisen tietämätön Miksi haukkui nuoruuden ikuista taisteluvaatimusta Tuntemattomalle.

Valaanpyyntiveneestä pääsi Arangin teakpuiselle kannelle vain yhtä porrasta myöten alahangan puolelta, ja Tom Haggin nousi sitä myöten kevyesti Jeri kainalossa. Kannella hälisi outo väkijoukko. Tom Hagginille ja kapteeni Van Hornille se oli kuitenkin aivan jokapäiväinen näky.

Arangi oli pieni, ja siksi sen kannella oli hyvin vähän tilaa. Se oli alunperin rakennettu huvipurreksi, ja siksi sen pienoisosat olivat messinkiä, naulat kuparia, nostoköli pronssia ja helat raudoitetut, ja se oli vesirajaan saakka päällystetty kuparilevyillä. Nyt se oli myyty Salomonin saarille mustien orjien hankkimista varten. Laissa tätä ammattia kuitenkin kunnioitettiin nimityksellä »työväen värväys».

Arangi oli värväyslaiva, joka kuljetti mustaihoisia ihmissyöjiä kaukaisilta saarilta työhön uusille plantaaseille, missä valkoiset miehet muuttivat kosteaa ja ruttoista suota ja viidakkoa hedelmällisiksi ja uljaiksi kookospalmupuistikoiksi. Molemmat Arangin mastot olivat Oregonin seetriä, kuumalla parafiinillä kiilloitetut ja niin sileiksi hangatut, että ne auringon hehkussa loistivat kellanruskeitten opaalien tavoin. Tavattoman isojen purjeittensa avulla se kykeni purjehtimaan kuin aavelaiva ja antoi tilaisuuden tullen kapteeni Van Hornille, tämän valkoiselle perämiehelle ja viidelletoista mustaihoiselle laivamiehelle yllin kyllin tehtävää. Sen pituus oli kuusikymmentä jalkaa, eikä sen yläkannen poikittaisia alushirsiä oltu heikonnettu kansihyteillä. Ainoina aukkoina – yhtään hirttä ei kuitenkaan oltu katkaistu niitä varten – olivat ison kajuutan kansi-ikkuna ja porrasaukko, skanssiluukku keulassa ja pieni varastohuoneen luukku peräkannella.

Ja tällä pienellä kannella oli paitsi laivan miehistöä kolmelta kaukaiselta plantaasilta palaavat mustaihoiset. »Palaavilla» tarkoitettiin niitä, joiden kolmivuotinen työsopimus oli päättynyt ja jotka nyt, sopimuksen mukaan, olivat matkalla kotikyliinsä Malaitan villille saarelle. Kaksikymmentä heistä – kaikki Jerin tuttuja – oli Meringestä, kolmekymmentä tuli Tuhannen laivan lahdesta, Russellin saarilta, ja loput kaksitoista olivat Pennduffrystä Guadalcanarin itärannikolta. Paitsi kaikkia näitä – he olivat kaikki kannella ja jaarittelivat omituisella, lintujen piipitystä muistuttavalla falsettiäänellä – oli siellä kaksi valkoista miestä, kapteeni Van Horn ja hänen tanskalainen perämiehensä Borckman. Kaikkiaan väkeä oli seitsemänkymmentäyhdeksän henkeä.

»Luulin jo, että sydämenne petti viime hetkessä», tervehti kapteeni Van Horn, ja mielihyvän välke loisti hänen silmissään, kun hän katseli Jeriä.

»Vähällä oli niin käydäkin», vastasi Tom Haggin. »Joka tapauksessa olen sen tehnyt vain teidän tähtenne. Jeri on pentueen paras, tietysti lukuunottamatta Miksiä. Ne kaksihan ovatkin vain jäljellä, ja ne ovat aivan yhtä hyviä kuin kadonneet. Sillä Kati oli suloinen koira, josta olisi tullut toinen Timi, jos se olisi saanut elää. – Kas tässä, ottakaa.»

Väkinäisellä liikkeellä hän laski Jerin Van Hornin käsivarrelle ja kääntyi poispäin kulkeakseen kannen poikki.

»Jos sille tapahtuu jotakin, en anna sitä koskaan teille anteeksi, kapteeni», urahti hän yrmeästi olkansa yli.

»Ensin niiden on otettava minun pääni», nauroi kapteeni.

»Se tapahtuu hyvin todennäköisesti, ukkoseni», murahti Haggin. »Meringe on Somolle velkaa neljä päätä, kolme kuoli punatautiin, neljännen murskasi kaatuva puu kaksi viikkoa sitten. Hän oli vielä päällikön poika.»

»Ja niiden lisäksi Arangi on kaksi päätä Somolle velkaa», lisäsi Van Horn. »Muistattehan, kuinka viime vuonna eräs Hawkis-niminen kaupustelija tuhoutui etelässä kulkiessaan valaanpyyntiveneellään Arlin salmen läpi?» – Haggin tuli takaisin kannen poikki ja nyökkäsi. – »Kaksi hänen laivamiehistään oli Somon poikia. Olin värvännyt ne Ugin plantaasille. Kun otetaan lukuun teidän poikanne, on Arangi sinne velkaa kuusi päätä. Mutta mitäs tuo nyt! Tuolla tuulenpuolella on merenrantakylä, johon Arangi on velkaa kahdeksantoista päätä. Minä värväsin ne Aoloa varten, ja kun ne olivat merenrannan miehiä, pantiin ne miehistöksi Sandflylle, joka joutui haaksirikkoon matkalla Santa Cruziin. Olen määrättömästi velkaa sinne tuulenpuoleiselle rannalle, niin että tuhat tulimmaista veijarista, joka saisi siepatuksi pääni, tulisi toinen Carnegie! Kylä on koonnut sataviisikymmentä sikaa ja helmiäisrahaa kokonaisia vuoria miehelle, joka saa minut kiinni ja luovuttaa heille.»

»Leikki ei ole vielä loppunut», myhäili Haggin.

»Turha surra puolestani», kuului iloinen vastaus.

»Te puhutte kuin Arbuckle aikoinaan», moitti Haggin. »En kuullut vain yhden kerran hänen tuolla tavoin ylvästelevän. Vanha Arbuckle-poloinen. Pystyvin ja varovaisin veitikka, joka milloinkaan on ollut ihmissyöjien kanssa tekemisissä. Hän ei koskaan mennyt nukkumaan levittämättä sitä ennen lattialle laatikollista nauloja tai niiden puutteessa rutistettuja sanomalehtiä. Muistan aivan hyvin niiltä ajoilta, kun asuin hänen kanssaan saman katon alla Floridassa, kuinka kerran iso kissa ajoi russakan papereihin. Mutta heti kuuluikin poks, puks, poks, ensin kuusi ja heti perään kaksi hänen suuren ratsupistoolinsa laukausta, ja talo tuli reikiä täyteen kuin seula. Sitä paitsi siellä oli kuollut kissa. Hän osasi ampua pimeässä ollenkaan tähtäämättä, painoi vain liipasinta keskisormellaan ja varmisti piipun suunnan ojennetulla etusormellaan.

»Tosiaan, veikkoseni. Hän oli aika kerskailija. Sitä villiä ei muka ollut syntynyt, joka olisi päässyt käsiksi hänen päähänsä. Mutta kuitenkin ne saivat hänet. Todellakin ne saivat hänet. Tosin hän kesti neljätoista vuotta. Sen teki hänen kokkipoikansa. Napsautti häntä kirveellä ennen aamiaista. Muistan hyvin retkemme, jonka teimme viidakkoon tutkiaksemme, mitä hänestä oli jäänyt jäljelle.»

»Näin hänen päänsä sen jälkeen kun olitte lähettäneet sen hallituksen asiamiehelle Tulagiin», pisti Van Horn väliin.

»Ja hänen rauhalliset, tyynet kasvonsa, jotka olivat kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja niillä melkein sama vanha hymy, jonka olin nähnyt tuhansia kertoja. Se oli jäykistynyt kasvoille, kun suun kohtaa oli savustettu. Ne saivat hänet, joskin siihen meni neljätoista vuotta. Moni on käynyt Malaitalla menettämättä päätään, mutta ennemmin tai myöhemmin heidän käy kuin saviruukun, joka kerran kaivotiellä särkyy.»