Джек Лондон - Susikoira

"Kuollutko?" karjui mies.

"Niin, arkussa makaa", vastasi Henry, ja kiskaisi äreänä olkapäänsä kysyjän käsistä. "Kuules, jätä minut rauhaan … Olen ihan lopen väsynyt… Hyvää yötä, joka mies."

Hänen silmänsä vilhuivat ja painuivat umpeen. Leuka vaipui rinnalle. Ja kun toiset vetivät hänet alas vaipoille, hänen kuorsauksensa kohosi jo kuuluvana kylmään ilmaan.

Mutta kajahti toinenkin ääni. Kaukainen ja heikko se oli, nälkäisen susilauman huuto, kun se ryhtyi vainuamaan muuta syötävää äsken menettämänsä illallisen sijaan.

Ihmisäänet ja rekikoirien vinkunan oli ensinnä äkännyt naarassusi, ja se myöskin juoksi ensimmäisenä tiehensä riutuvaan liekkikehään saarretun miehen luota. Lauma ei halusta luopunut saaliistaan, se viivyskeli useita minuutteja kuulostellen tarkemmin, mutta sitten sekin lähti juoksemaan naarassuden jälkiä.

Lauman etunenässä ravasi kookas harmaa susi – yksi sen monista johtajista. Se ohjasi lauman kulkua naarassuden kintereillä. Se myöskin ärisi varoittavasti nuoremmille jäsenille tai iski niitä hampaillaan, kun ne kunnianhimoisina koettivat sivuuttaa sen. Ja se enensi vauhtia nähdessään naarassuden, joka nyt hölkytteli hiljalleen hankea pitkin.

Tämä siirtyi sen rinnalle, ikäänkuin siinä olisi ollut sen sovittu paikka, ja mukautui lauman kulkuun. Johtaja ei ärissyt sille eikä paljastanut hampaitaankaan, kun se joskus sattui loikkaamaan edelle. Päinvastoin johtaja oli sille ystävällinen – liiankin ystävällinen sen omasta mielestä, sillä johtaja pyrki kernaasti juoksemaan lähellä naarasta, ja kun välimatka kävi ylen pieneksi, se vuorostaan ärisi ja paljasti hampaansa. Saattoipa se toisinaan puraistakin seuralaistaan kylkeen. Tämä ei sellaisen sattuessa osoittanut vähintäkään suuttumusta. Se vain hypähti syrjään ja juoksi muutamin kömpelöin loikkauksin jäykkänä eteenpäin, muistuttaen käytökseltään nolattua nuorukaista.

Tämä oli yksi naarassuden harmeista lauman matkalla, sillä muutakin kiusaa se sai kokea. Sen toisella puolen juoksi laiha vanha hukka, jonka harmaassa turkissa näkyivät monen taistelun arvet. Vanhus juoksi aina sen oikealla puolella. Tämä kai johtui siitä, että sillä oli vain yksi silmä, nimittäin vasen jäljellä. Sekin osoittautui halukkaaksi työntäytymään naaraksen lähelle, niin että sen arpinen kuono kosketti tämän vartaloa, hartioita tai niskaa. Vasemmanpuolisen vieruskumppanin huomionosoitukset naaras keskeytti hampaillaan; mutta kun molemmat pyrkivät hyväilemään samaan aikaan, sai se kovia tölmäyksiä puolelta ja toiselta ollessaan pakotettu nopein iskuin karkoittamaan kummankin kosijan loitommalle ja samalla haavaa pysyttelemään lauman etunenässä ja tarkkaamaan tietä. Tällöin sen vieruskumppanit paljastivat hampaansa ja ärisivät uhkaavasti toisilleen. Niiden teki mieli tapella, mutta yksinpä kosiminen ja sen aiheuttama mustasukkaisuuskin saivat väistyä pakottavamman, nälän tieltä.

Joka kerta kun susivanhuksen oli pakko äkisti väistää terävähampaista mielitiettyään, se töytäsi erääseen nuoreen kolmivuotiaaseen, joka juoksi sen sokealla oikealla sivulla. Tämä nuori susi oli kasvanut täyteen mittaansa; ja jos otamme huomioon lauman nälän heikontaman tilan, se oli enemmän kuin keskinkertaisen voimakas ja ripeä. Siitä huolimatta se pysyttelihe pää vanhan silmäpuolen olkapään tasalla. Milloin se uskalsi edetä aivan vanhemman suden rinnalle (mikä tapahtui harvoin), ärähdys ja isku saivat sen jälleen peräytymään hartiain kohdalle. Toisinaan se kuitenkin jättäytyi varovasti ja verkalleen jälkeen ja pujottautui iäkkään johtajan ja naarassuden väliin. Tämä herätti kaksinkertaista, jopa kolminkertaistakin suuttumusta. Kun naaras ärähti harmista, niin vanha johtaja pyörähti heti kolmivuotiaan kimppuun. Joskus naaraskin pyörähti mukana. Ja välistä myöskin vasemmanpuolinen nuori johtaja yhtyi näihin molempiin.

Joutuessaan täten vastustamaan kolminkertaista kiukkua nuori susi pysähtyi äkisti ja asettui istumaan etujalat jäykkinä, suu uhkaavana ja harja pystyssä. Tämä hämminki liikkuvan lauman etunenässä synnytti aina sekasortoa peräpuolessa. Jäljessätulevat tölmäsivät nuoreen suteen ja ilmaisivat tyytymättömyyttään iskemällä terävästi hampaansa sen takajalkoihin ja kylkiin. Se tuotti itselleen ikävyyksiä, sillä ruoan puute vaikutti ärsyttävästi pikavihaisiin mieliin. Mutta sillä oli nuoruuden rajaton luottamus itseensä, ja itsepintaisesti se uudisti yrityksensä tuon tuostakin, vaikk'ei koskaan voittanut sillä muuta kuin mieliharmia.

Jos olisi ollut ravintoa saatavissa, olisi kosinta ollut kiihkeämpää ja synnyttänyt kahakoita, hajoittaen koko lauman. Mutta tämän tila oli epätoivoinen. Pitkällinen nälkä oli laihduttanut lauman peräti. Se ei kyennyt juoksemaan yhtä nopeasti kuin tavallisesti. Perässä ontuivat heikot yksilöt, kaikkein nuorimmat ja vanhimmat. Etunenässä olivat vahvimmat. Mutta kaikki näyttivät pikemmin luurangoilta kuin rotevilta susilta. Eläinten liikkeet olivat silti kevyitä ja uupumattomia, ellemme ota lukuun niitä, jotka ontuivat. Niiden jäntereiset lihakset näyttivät olevan ehtymättömän tarmon lähteitä; ne toimivat teräksenjäntevästi alati valmiina uuteen liikkeeseen.

Sudet juoksivat penikulmamääriä sinä päivänä. Ne juoksivat myöskin koko yön. Ja seuraava päivä tapasi ne yhä juoksemassa. Ne samosivat halki jäätyneen ja aution maan. Missään ei näkynyt elon merkkiä. Ne yksin liikkuivat halki avaran toimettomuuden. Ne yksin olivat hengissä, ja ne etsivät toisia olioita, jotka olivat elossa, ahmiakseen ne suuhunsa ja jatkaakseen elämäänsä.

Ne kulkivat matalain harjanteiden ylitse ja kymmenkunnan pienen joen poikki, ennenkuin niiden etsintä tuli palkituksi. Alankomaalla ne vihdoin tapasivat hirviä. Ensimmäinen otus oli iso koirashirvi. Tässä oli lihaa ja elämää, eikä sitä ollut vartioimassa mitään salaperäistä tulta eikä lentäviä liekkejä. Lättäkaviot ja haarasarvet ne kyllä tunsivat, ja ne heittivät oheen tavallisen kärsivällisyytensä ja varovaisuutensa. Ottelu oli lyhyt ja tulinen. Ison hirven kimppuun hyökättiin joka taholta. Se viilteli tai halkoili vainoojainsa kalloja iskien taitavasti ympärilleen suurilla kavioillaan. Se murskasi niitä ja taittoi niiden selkärangan isoilla sarvillaan. Se tallasi ne alleen lumeen taistelun tuoksinassa. Mutta se oli tuomittu ja lyyhistyi maahan, naarassuden repiessä hurjana sen kurkkua ja toisten hampaiden tarrautuessa kaikkialla sen ruumiiseen. Ne ahmivat suuhunsa sen elävältä, jo ennenkuin sen kamppailu oli päättynyt ja se oli saanut viimeisen, kuolettavan iskun. Nyt oli ruokaa yltäkyllin. Hirvi painoi yli kahdeksansadan naulan – siitä tuli kaksikymmentä naulaa lihaa kutakin lauman neljääkymmentä sutta kohti. Mutta jos ne saattoivat paastota ihmeteltävästi, ne saattoivat myöskin syödä ihmeteltävästi, ja pian oli jäljellä vain muutamia luita tuosta komeasta eläimestä, joka jokunen tunti sitten oli taistellut laumaa vastaan.

Nyt levättiin ja nukuttiin runsaasti. Vatsain ollessa täynnä nuoret koiraat rupesivat riitelemään ja kinastelemaan, ja sitä kesti pitkin päivää, kunnes lauma jonkun ajan kuluttua hajosi. Nälänhätä oli loppunut. Sudet oleilivat nyt riistarikkaassa seudussa, ja vaikka ne edelleenkin pyydystelivät laumassa, ne menettelivät varovaisemmin, eristäen kömpelöitä naaraita tai rampoja urosvanhuksia pienistä hirviparvista, joiden kintereille ne osuivat.

Mutta tässä yltäkylläisyyden maassa koitti päivä, jolloin susilauma jakaantui kahteen osaan, jotka lähtivät eri suunnille. Naarassusi, vasemmalla kulkeva nuori johtaja ja oikeanpuolinen vanha hukka johtivat osastonsa alas Mackenzie-joelle ja sen poikki itäiseen järviseutuun. Päivä päivältä tämä lauman jäännös hupeni. Kaksittain, koiras ja naaras aina yhdessä, sudet erosivat siitä. Toisinaan joku koiras sai yksinään paeta kilpailijansa teräviä hampaita. Lopulta jäljellä oli vain neljä – naarassusi, nuori johtaja, silmäpuoli hukka ja rohkea kolmivuotias.