Джек Лондон - Susikoira

Kerran hän koetti epätoivoisena lähteä matkalle. Mutta heti, kun hän poistui tulen suojelevasta läheisyydestä, rohkein susi karkasi hänen kimppuunsa, mutta loikkasi harhaan. Hän pelastui hyppäämällä taaksepäin, ja pedon hampaat loksahtivat vastatusten vain kuuden tuuman päässä hänen reidestään. Koko lauma syöksyi nyt häntä kohti, ja hänen täytyi lennätellä palavia kekäleitä oikealle ja vasemmalle karkoittaakseen eläimet jälleen kunnioittavan välimatkan päähän. Eikä hän uskaltanut edes päivänvalossakaan poistua tulen luota uusia polttotarpeita hakkaamaan. Parinkymmenen askelen päässä kohosi suunnaton laho honka. Hän käytti puolen päivää ulontaakseen nuotionsa puulle saakka, pitäen joka hetki varalla puolen tusinaa palavia soihtuja vainolaisia vastaan heitettäviksi. Päästyään viimein hongan luo hän tutki ympäröivää metsää kaataakseen puun sille suunnalle, missä oli runsaimmin polttotarpeita.

Yö oli edellisen kaltainen muuten paitsi siinä, että unen tarve alkoi käydä valtaavaksi. Koirien ärinä ei enää tehonnut yhtä varmasti kuin ennen. Sitäpaitsi ne ärisivät yhtämittaa, eivätkä hänen puutuneet ja veltostuneet aistimensa enää erottaneet äänen kiihkeyden ja sävyn vaihtelua. Hän havahtui äkkiä unesta. Naarassusi seisoi vajaan kolmen jalan päässä hänestä. Koneellisesti hän työnsi sen avoimeen, ärisevään kitaan palavan puun, hellittämättä sitä kädestään. Peto karkasi tiehensä kivusta kiljuen, ja nauttien kärventyneen lihan ja karvan katkusta hän katseli, miten se parinkymmenen askelen päässä pudisteli päätään raivoisasti muristen.

Mutta tällä kertaa hän sitoi ennen torkahtamistaan palavan kuusenoksan oikeaan käteensä. Hänen silmänsä olivat olleet ummessa vain muutaman minuutin, kun liekki poltti hänen lihaansa herättäen hänet. Useita tunteja hän noudatti tätä ohjelmaa. Ja joka kerta, herättyään samasta syystä, hän ajoi sudet loitolle puita lennättelemällä, kohensi nuotiota ja sitoi uudelleen käteensä oksan. Kaikki kävi hyvin, mutta sitten tuli aika, jolloin hän kiinnitti oksan huonosti. Hänen silmiensä sulkeutuessa se putosi hänen kädestään.

Hän uneksi. Hänestä näytti siltä, että hän oli Fort M'Gurryssa. Siellä oli lämmin ja mukava olla, ja hän pelasi korttia esimiehen kanssa. Myöskin tuntui siltä, että sudet heitä piirittivät. Ne ulvoivat aivan porttien edessä, ja toisinaan hän ja esimies keskeyttivät pelinsä kuunnellakseen ja nauraakseen susien turhille yrityksille päästä sisään. Ja sitten, niin omituinen uni oli, kuului rysähdys. Ovi lensi auki. Hän saattoi nähdä susien tulvivan isoon arkihuoneeseen. Ne hyökkäsivät suoraan häntä ja esimiestä kohti. Oven ponnahtaessa auki niiden ulvonta oli hirvittävästi yltynyt. Nyt se kiusasi häntä. Hänen unensa sulautui johonkin muuhun – hän ei tietänyt mihin; mutta läpi kaiken sen, seuraten häntä, jatkui ulvonta itsepintaisesti.

Ja sitten hän heräsi ja havaitsi ulvonnan todelliseksi. Ylt'ympärillä kuului voimakasta murinaa ja kiljuntaa. Sudet yhtyivät hyökkäämään. Ne olivat jo hänen ympärillään ja kimpussaan. Muuan oli iskenyt hampaansa hänen käsivarteensa. Vaistomaisesti hän hypähti tuleen, ja loikatessaan hän tunsi terävien hampaiden viiltävän säärilihansa läpi. Sitten alkoi tulitaistelu. Paksut kintaat suojelivat toistaiseksi hänen käsiään, ja hän syyti hehkuvia kekäleitä ilmaan joka taholle, kunnes nuotio näytti tulivuorelta.

Mutta kauan sitä ei voinut kestää. Hänen kasvonsa kävivät kuumuudessa rakoille, hänen kulmakarvansa ja ripsensä olivat palaneet, ja poltto alkoi käydä sietämättömäksi hänen jaloilleen. Palava puu kummassakin kädessä hän hypähti nuotion reunalle. Susien oli täytynyt peräytyä. Joka taholla lumi sihisi hehkuvien hiilien ympärillä, ja tuon tuostakin joku pakeneva susi ilmaisi pärskähtäen ja äristen, että se oli sattunut astumaan sellaiselle hiilelle.

Heittäen molemmat puut lähimpiä vainolaisiaan kohti mies työnsi savuavat kintaansa lumeen ja ryhtyi polkemalla jäähdyttämään jalkojaan. Koirat olivat kadonneet, ja hän tiesi, että nyt nekin olivat olleet annoksena sitä pitkällistä ateriaa, joka oli useita päiviä varemmin alkanut Makkaran syömisellä ja jonka loppuruoaksi hän luultavasti joutuisi jonakin läheisenä päivänä.

"Vielä ette ole minua saaneet!" hän huusi heristäen hurjana nyrkkiään nälkäisille pedoille. Ja hänen äänensä kuullessaan koko piiri joutui kiihdyksiin, kaikkialta kajahti murinaa, ja naarassusi hiipi aivan lähelle ja tarkasteli häntä nälkäisen ahnaasti.

Hän ryhtyi nyt toteuttamaan uutta aatetta, joka oli juolahtanut hänen mieleensä. Hän ulonsi nuotion avaraksi kehäksi. Tämän kehän sisäpuolelle hän kyyristyi, allaan makuuvaatteet suojana sulavaa lunta vastaan. Kun hän oli näin kadonnut tulen peittoon, koko lauma saapui uteliaana nuotion reunalle tutkimaan, minne hän oli joutunut. Tähän asti se ei ollut päässyt tulen lähelle, mutta nyt pedot paneutuivat koirien tavoin ahtaaseen kehään sen ympärille, silmiään vilkuttaen ja haukotellen ja venytellen laihoja ruumiitaan tuossa oudossa lämmössä. Sitten naarassusi istuutui, kohotti kuononsa muuatta tähteä kohti ja alkoi ulvoa. Susi toisensa jälkeen yhtyi siihen, kunnes koko lauma ulvoi nälkähuutoaan, istuen peräpakaroillaan taivasta kohti.

Aamu sarasti, päivä koitti. Tuli paloi matalana. Polttotarpeet olivat loppuneet, niitä täytyi noutaa lisää. Mies koetti astua ulos tuliympyrästä, mutta sudet kokoontuivat häntä vastaan. Palavat puut saattoivat ne hypähtämään syrjään, mutta ne eivät peräytyneet enää. Turhaan hän koetti karkoittaa niitä. Kun hän herkesi taistelemasta ja hoippui kehän sisäpuolelle, hyökkäsi muuan susi häntä kohti, lensi syrjään ja osui kaikilla neljällä jalallaan hiiliin. Se kiljaisi kauhusta, samalla kertaa äristen, ja ryömi takaisin jäähdyttämään käpäliään lumessa.

Mies istuutui kyyrysilleen vaipoillensa. Ruumis taipui lanteiden kohdalta etunojaan. Alas vaipuneet olkapäät ja polviin nojautuva pää ilmaisivat hänen luopuneen ponnistelemasta. Silloin tällöin hän kohotti päätään tarkastaakseen tulen pienentymistä. Liekkien ja hiilten muodostama kehä alkoi murtua palasiksi, kun sen eri kohtiin syntyi aukkoja. Nämä aukot kasvoivat, tulipiirin kappaleet lyhenivät.

"Nyt voitte milloin hyvänsä tulla ottamaan minut", mutisi hän. "Minä rupean joka tapauksessa nukkumaan."

Kerran hän heräsi, ja kehän aukossa, aivan hänen edessään, seisoi naarassusi häneen tuijottaen. Hän heräsi uudelleen, hiukan myöhemmin, vaikka hänestä tuntui kuluneen tunteja. Hänen ympärillään oli tapahtunut salaperäinen muutos – niin salaperäinen, että hän havahtui aivan valveille. Jotakin oli tapahtunut. Ensin hän ei voinut käsittää sitä. Sitten hän sen tajusi. Sudet olivat poissa. Tallattu lumi vain osoitti, kuinka lähelle häntä ne olivat tunkeutuneet. Uni valtasi hänet jälleen, pää painui alas polvien varaan, kun hän heräsi hätkähtäen.

Kuului ihmisten huutoja, jalasten kahinaa, valjaiden kitinää ja kiskovien koirien kiihkeätä vinguntaa! Neljä rekeä läheni joen uomasta puiden joukossa sijaitsevaa leiriä. Puoli tusinaa miehiä hääräili riutuvan tulen keskelle kyyristyneen miehen ympärillä. He koettivat pudistelemalla ja tyrkkimällä herättää hänet tajuihinsa. Hän katseli heitä juopuneen tavoin ja mutisi omituisella uneliaalla äänellä:

"Punainen naarassusi… Tuli koirien joukkoon ruoka-aikoina… Ensin se söi koiranruokaa… Sitten se söi koirat… Ja sen jälkeen se söi Billin…"

"Missä lordi Alfred on?" karjui muuan miehistä hänen korvaansa ravistellen häntä tuimasti.

Hän pudisti päätään verkalleen. "Ei, häntä se ei syönyt… Hän kiikkuu eräässä kuusessa viime leiripaikalla."