Марк Твен - Prinssi ja kerjäläispoika

Prinssin ja kerjäläispojan synty.

Vanhassa Londonin kaupungissa syntyi eräänä päivänä kuudennentoista vuosisadan toisessa neljänneksessä poika köyhälle perheelle, jonka nimi oli Canty ja joka ei ensinkään kaivannut häntä. Samana päivänä syntyi toinen englantilainen lapsi rikkaalle perheelle, jonka nimi oli Tudor ja joka suuresti kaipasi häntä. Kerrassaan koko Englanti kaipasi häntä. Englanti oli niin ikävöinnyt tuota lasta, toivonut häntä tähän maailmaan ja rukoillut Jumalaa hänen puolestaan, että nyt kun hän todellakin oli tullut, kansa kävi miltei hulluksi ilosta. Pintapuolisetkin tuttavat syleilivät ja suutelivat toinen toistaan ja itkivät. Jokainen otti itselleen vapaapäivän, ja ylhäiset ja alhaiset, rikkaat ja köyhät juhlivat ja tanssivat ja lauloivat ja tunsivat itsensä sangen pehmeiksi; ja ne jatkoivat iloaan monta päivää pääksytysten ja yötä yhytysten. Päivällä oli London mahtava nähdä; iloliput liehuivat jokaiselta ulkoparvelta ja katolta, ja loistavat laumat prameilivat pitkin katuja. Yöllä taasen oli yhtä juhlallista, suuret ilotulitukset räiskyivät joka kadunkulmassa, ja joukko joukon perästä juomaveljiä levitti naurua ja iloa ympärilleen. Ei puhuttu koko Englannissa muusta kuin uudesta tulokkaasta, Edward Tudor'ista, Wales'in prinssistä, joka makasi verhottuna silkkiin ja satiiniin, tietämättä tämän taivaallista kaikesta tästä pauhinasta ja siitä, että korkeasukuiset lordit ja ladiesit parveilivat hänen ympärillään ja valvoivat häntä – eikä hän kiittänytkään heitä! Multa sitä vastoin ei siellä puhuttu mitään toisesta käpysestä, Tom Cantysta, joka makasi verhottuna viheliäisiin ryysyihinsä, paitse ehkä siinä kerjäläisperheessä, jota hän oli tullut häiritsemään läsnäolollaan.

Tomin lapsuuden elämä.

Hypätään yli muutamia vuosia.

London oli viisitoista sataa vuotta vanha ja oli suuri kaupunki sen ajan käsityksen mukaan. Sillä oli satatuhatta asukasta – muutamat arvelevat kaksi sen vertaa. Kadut oli sangen ahtaat, koukkuiset ja likaiset, erittäinkin siinä kaupungin osassa, missä Tom Canty asui, joka taasen ei ollut kaukana Londonin sillalta. Talot olivat puusta, toinen kerros ulottui hyvän matkaa ensimmäisen sivu, ja kolmas pisti niinikään kappaleen taivalta toisen ulkopuolelle. Mitä korkeammiksi talot kasvoivat, sitä leveämmiksi kasvoivat ne myös. Siinä oli ensiksikin kehä lujista palkeista, joiden välissä oli vahvaa ainesta, kaikki päällystetty muuriseoksella. Palkkien päät oli maalattu punaisiksi tai sinisiksi tai mustiksi, omistajan mielen mukaan, ja tämä antoi taloille oikein ihailtavan ilmeen. Ikkunat olit pienet, niiden ruudut muistuttivat diamanteista, ja ne avattiin ulospäin, saranoista kuten ovet. 1 1 Nykyajan Englannissa ovat ikkunat lykättävät ylös alas.

Talo, jossa Tomin isä asui, oli pienellä umpikujalla, jota sanottiin Offal Court'iksi eli Tunkiotaloksi ja joka ulottui Pudding Lane'en asti. Se oli pieni, ränstynyt ja rampa, mutta se oli kuitenkin täpötäynnään surkean köyhiä perheitä. Cantyn sukukunta asui eräässä kolmannen kerroksen huoneessa. Äidillä ja isällä oli leposijan tapainen yhdessä loukossa; mutta Tom, hänen isoäitinsä ja hänen molemmat sisarensa, Bet ja Nan, eivät olleet rajoitetut mihinkään vissiin sijaan – heillä oli koko lattia itseänsä varten, ja he saivat maata missä mieli teki. Oli siellä jäännöksiä parista villapeitosta ja muutamia lyhteitä vanhoja ja likaisia olkia, mutta näitä ei oikeastaan voinut sanoa makuusijoiksi, sillä ne eivät olleet siksi järjestetyt; aamulla potkittiin ne yhteen läjään ja illalla valikoittiin siitä yöksi miten sopi.

Bet ja Nan olit kaksoisia kuudennellatoista. He olivat hyväsydämmisiä tyttöjä, likaisia, puettuja ryysyihin, eivätkä tietäneet opista tämän taivaallista. Heidän äitinsä oli heidän kaltaisensa. Mutta isä ja isoäiti olit pari pirua. He joivat itsensä juovuksiin milloin vain voivat; sitten he tappelit joko keskenään tai kenen kanssa hyvänsä, joka sattui heidän tiellensä; he kiroilivat ja sadattelivat alinomaa, selvinä ja päissään. John Canty oli varas ja hänen äitinsä kerjäläinen. He tekivät lapsista kerjäläisiä, kun eivät pystyneet niistä varkaita tekemään. Kaiken sen viheliäisyyden seassa, joka asui tässä talossa, mutt'ei suinkaan siitä eläen, oli myöskin eräs kunnollinen vanha pappi, jonka kuningas oli ajanut pois hänen kotoaan antaen muutaman rovon eläkkeeksi, ja hänellä oli tapana ottaa lapset erillensä ja salassa opettaa heille oikeaa tietä. Isä Andrew pänttäsi siis Tomille päähän vähän latinaa ja opetti häntä lukemaan ja kirjoittamaan; ja hän olisi tehnyt samaa tytöillekin, mutta nämä pelkäsivät ivaa ystäväinsä puolelta, jotka eivät olisi voineet kärsiä mokomaa hullunkurista taitoa heissä.

Koko Offal Court oli muuten samallainen mehiläispesä kuin Cantyn perhe. Juopumus, mässääminen ja tora oli siellä leipänä jokainen yö ja melkein yö läpeensä. Särkyneet päät olit yhtä tavallista kuin nälkä tällä paikalla. Mutta pikku Tom ei ollut kuitenkaan onneton. Hänen oli kyllä paha ollaksensa, mutta mistään paremmasta hän ei tiennyt. Hänen oli ollaksensa niinkuin kaikkein poikain Offal Courtissa; senpätähden hän otaksui että kaikki oli kuten olla piti ja hyvää kyllä. Kun hän tuli kotiin tyhjin käsin yöksi, tiesi hän kyllä, että hänen isänsä haukkuisi häntä ja pieksisi häntä pahanpäiväisesti ensin, ja että sen perästä tuo hirmuinen isoäiti tekisi saman työn uudestaan; sekä että hänen nälkään nääntyvä äitinsä yön mittaan hiivittäisi hänen luoksensa salassa viheliäisen leipäpalansa, jonka äiti oli näännyttämällä itseään säästänyt pojalle, vaikkapa useinkin isäntä ja isäukko ryntäsi tänkaltaisen petoksen harjoittamisesta äidin päälle ja jakoi siitä asianomaiset selkäsaunat.

Ei, Tomin elämä kävi mukiinsa, erittäinkin kesällä. Hän kerjäsi juur niin paljon kuin tarvittiin hänen selkänsä säilymiseksi kotosalla, sillä lait kerjäämisestä olit ankarat ja rankaisut kovat. Niin käytti hän suuren osan ajastaan kuultelemalla hyvän isän Andrew'in ihania vanhoja tarinoita ja satuja jättiläisistä ja haltijoista, kääpiöistä ja hengettäristä ja noidutuista linnoista ja loistavista kuninkaista ja prinssilöistä. Hänen päänsä kasvoi täyteen näitä kummallisia asioita, ja monena yönä, kun hän pimeässä makasi puutevuoteellaan eli pistävillä oljillaan, väsyneenä, nälkäisenä ja hellänä löylytyksestä, laski hän mielikuvituksensa valloilleen, unhoitti pian piinansa ja pistoksensa ja kuvaili herkullisissa väreissä itselleen aivan viehättävän elämän, jossa hän oli jumaloittuna prinssinä kuninkaallisessa palatsissa. Vähitellen rupesi häntä vaivaamaan öin ja päivin tämä tämmöinen toivomus: saada omin silmin nähdä oikein oikeaa prinssiä. Kerran puhui hän siitä muutamille tovereilleen Offal Courtissa; mutta he tekivät hänestä niin säälimätöntä pilkkaa, että hän siitä hetkestä asti oli iloinen, kun sai pitää unelmansa itseään varten.

Hän luki usein papin vanhoja kirjoja ja sai hänet niitä selittelemään ja tulkitsemaan. Poikasen unelmat ja harrastukset vaikuttivat vähitellen joitakuita muutoksia hänessä. Hänen unelmaväkensä oli niin hienoa väkeä, että hän rupesi suremaan rääsyistä pukuansa ja likaansa ja toivomaan tulla puhtaaksi ja käydä paremmassa puvussa. Hän jatkoi leikkiään joen mudassa ja tekikin sitä suurella halulla; mutta ei hän enää loiskinut Thamesissa yksinään huviksensa, vaan hän rupesi näkemään lisättyä arvoa siinä niiden pesujen ja puhdistusten tähden, jotka yhtyivät siihen.