Марк Твен - Prinssi ja kerjäläispoika

"Hän on todellakin niin tehnyt, madam, ja käynti hänen majesteettinsa kuningattaren luona oli hänelle lievityksenä hänen majesteettinsa kuninkaan sairaloisuuden aikana; eikös niin, teidän korkeutenne?"

Tom mumisi jotakin, joka voi käydä myöntymyksestä, mutta tunsi astuneensa vaaralliselle pohjalle. Hetkisen perästä kerrottiin, että Tom ei tulisi lukemaan mitään lähimmässä tulevaisuudessa, johon pikkuinen Lady huudahti —

"Se on vahinko, suuri vahinko! Teillä oli niin suuri menestys. Mutta odottakaa vain maltilla parempaa aikaa; siihen ei ole kauvas. Te tulette olemaan yhtä oppinut kuin teidän isänne ja tulemaan mestariksi yhtä monessa kielessä kuin hän, hyvä prinssini."

"Mun isäni!" huudahti Tom, hetkeksi aivan poissa roolistaan. "Minä uskon, että hän tuskin osaa puhua omaansakaan niin, että kukaan muu kuin sika, joka piehtaroipi lätissään, voi häntä ymmärtää; ja mitä tulee hänen oppiinsa muuten, niin – "

Hän katsahti ylös ja huomasi vakavan varoituksen lordi St. Johnin silmissä.

Hän hillitsi itseään, tulipunaisena, ja jatkoi sitten hiljaisella ja synkällä äänellä: "Oi, mun tautini kiusaa minua taas, ja mun ajatukseni ajelehtivat. Minä en tarkoittanut mitään loukkaavaa kuninkaalle."

"Me tiedämme sen, sir", sanoi prinsessa Elisabeth, tarttui "veljensä" kämmeneeseen, jonka hän kunnioituksella ja hellyydellä painoi omiensa väliin; "älkää olko levoton tässä kohden. Vika ei ole teissä, vaan teidän taudissanne."

"Te olette laupias lohduttaja, armas lady", sanoi Tom kiitollisena, "ja mun sydämmeni manaa minua kiittämään teitä siitä, jos rohkenen."

Kerran ampui pikkuinen veitikka lady Jane helpon kreikkalaisen lauseen Tomiin. Prinsessa Elisabethin sukkela silmä havaitsi kuitenkin heti ampumataulun otsan kirkkaasta valkeudesta, että laukaus oli mennyt ohi; hän lähetti sen tähden täydelleen levollisena oikein yhteislaukauksen sointuvalla Kreikan kielellä Tomin avuksi ja käänsi sen perästä suoraa päätä puheen toisaalle.

Aika kului ylimalkain miellyttävästi ja samalla jotakuinkin tasaisesti. Pahkat ja hietasärkät kävivät yhä harvinaisemmiksi, ja Tom kävi yhä levollisemmaksi, nähdessään miten kaikki olit suloisen taipuisat häntä auttamaan ja peittelemään hänen erehdyksiänsä. Kun kävi selville, että pikku ladyt tulisivat seuraamaan häntä lordmayor'in pitoihin sinä iltana, niin hänen sydämmensä paisui huojennusta ja iloa, sillä hän tunsi, ettei hän olisi ilman ystävittä nyt, kaiken tuon vierasjoukon seassa, samalla kun tuntia ennemmin ajatus heidän mukana-olostaan olisi vaikuttanut kovan kauhun hänessä.

Tomin molemmat suojelusenkelit, nuo kaksi lordia, eivät olleet niin lohtuneet tästä puhelusta kuin muut osalliset. He tunsivat itsensä ikäänkuin heidän olisi luotsattava suuri laiva vaarallisen väylän läpi; heidän täytyi aina olla varoillansa, eikä virka tuntunut lapsenleikiltä. Kun sen tähden viimeinkin ladiein visiiti oli kulumassa loppuun ja lordi Guilford Dudley ilmoitettiin, huomasivat he, ettei heidän hoidokastansa ainoastaan ollut kylliksi koeteltu täksi kertaa, vaan myöskin, ett'eivät he itse olleet paraimmalla tuulella kääntääksensä laivaansa ja alkaaksensa tuon vaivaloisen matkan uudestaan. Niin he siis kunnioittavimmin pyysivät Tomin ilmoittamaan estettä, minkä hän olikin sangen iloinen tekemään vaikka olikin nähtävänä pikkuinen tyytymättömyyden varjo my lady Janen kasvoilla hänen kuullessaan, että tältä loistokkaalta nuorherralta evättiin pääsy juhlaan.

Puhelu keskeytyi nyt, ja jonkunmoinen vartoava hiljaisuus syntyi, jota Tom ei pystynyt käsittämään. Hän tuijotti lordi Hertfordiin, joka antoi hälle salaisen merkin, mutta tätäkään hän ei voinut ymmärtää. Aina kekseliäs Elisabeth tuli hälle kuitenkin avuksi tavallisella suloisella ystävyydellään. Hän kumarsihe miellyttävästi ja sanoi —

"Onko meillä hänen armonsa prinssin, meidän veljemme lupa mennä?"

Tom sanoi —

"Teidän korkeutenne voivat, mitä minuun tulee, saada multa mitä he mielivät, jo ennen pyyntöänsä; kuitenkin tahtoisin minä mieluummin antaa teille, teidän korkeutenne, jotain muuta, mitä mun vähäisessä vallassani on, kuin luvan poistaa multa sen ilon ja onnen, jonka teidän olonne täällä levittää. Menkää rauhassa, ja Jumala olkoon teidän kanssanne!" Sitten hymyili hän itsekseen: "Se ei ole turhan takia kuin minä olen seurustellut yksistään prinssien kanssa kirjoissani ja samalla opettanut kieleni muutamiin vähäisin temppuihin, joilla he koristavat ja kaunistavat puhettansa!"

Kun molemmat mainehikkaat neitsyet olivat menneet, kääntyi Tom kokonaan uupuneena vartiainsa puoleen ja sanoi —

"Tokkohan minä nyt saan teidän ylhäisyyksienne luvan mennä johonkin loukkoon lepäämään?"

Lordi Hertfort sanoi —

"Kuten teidän korkeutenne haluaa; teidän asianne on komentaa, meidän on totella. Hetkisen lepo on todellakin teille tarpeen, koska teidän täytyy pian lähteä City'iin."

Hän soitti kulkusella, ja eräs hovipoika ilmestyi, joka sai käskyn pyytää sir William Herbertia tulemaan saapuville. Tämä herra saapuikin heti ja saattoi Tomin erääseen sisähuoneeseen. Tomin ensimmäinen liikenne siellä oli se, että hän ojensi kätensä pikaria kohti, jossa oli vettä; mutta eräs silkki-samettinen palvelija tempasi sen, lankesi toiselle polvelleen ja tarjosi pikarin Tomille kultaisella asettimella.

Heti sen perästä tuo väsynyt vanki istuutui ja oli juuri ottaa kengät jalastaan, pyytäen pelokkaasti silmillään lupaa siihen, mutta silloin toinen silkki-samettinen kiusaaja kontti polvilleen ja otti tämän tehtävän hältä. Hän teki kaksi tai kolme yritystä vielä auttamaan itse itseänsä, mutta tullen joka kerta äkkiä ehkäistyksi, herkesi hän viimein malttavaisella huokauksella ja mumisten itsekseen: "Susi vieköön, enkö luulekkin, että he viimein pyytävät hengittää puolestani myös." Tohvelit jalassaan ja komeaan kaapuun kapaloituna hän viho viimein pani makaamaan, mutt'ei nukkumaan, sillä hänen päänsä oli liian täynnä ajatuksia ja huone liian täynnä väkeä. Edellisiä hän ei voinut lähettää pois, niin että ne jäivät; jälkimmäisiä hän ei tiennyt millä lailla heistä päästä, niin että hekin jäivät suureksi harmiksi hänelle – ja heille myös.

Tomin meno oli jättänyt hänen molemmat suurisukuiset vartiansa kahden kesken. He mietiskelivät hetkisen, ravistellen päätänsä ja kuljeskellen edestakaisin lattialla; sitten sanoi lordi St. John —

"Suoraan sanottu, mitä ajattelette asiasta?"

"Suoraan sanottu, näin: Kuningas on lähellä loppuansa; minun sisareni poika on hullu – hulluna on hän nouseva valtaistuimelle ja hulluksi on hän jäävä. Jumala suojelkoon Englantia! Se tarvitsee hänen apuansa!"

"Se näyttää todellakin uskottavalta. Mutta eikö teillä ole mitään epäilyksiä siitä, että – että – "

Puhujaa arvelutti, ja hän vaikeni. Hän tunsi silminnähtävästi olevansa arkaluontoisella pohjalla. Lordi Hertford seisahtui hänen eteensä, katsoi häntä kasvoihin suorin selvin silmin ja lausui —

"Puhukaa suunne puhtaaksi – eihän täällä ole ketään kuulemassa muuta kuin minä. Epäilyksiä mistä?"

"Minä hyvin vastahakoisesti käyn lausumaan sanat, jotka ovat mielessäni, ja te olette niin läheltä sukua hänelle, my lord. Mutta pyydän anteeksi, jos loukkaan, eikö näytä teistä kummalliselta, että mielenvikaisuus voi niin muuttaa hänen ryhtinsä ja tapansa? – eikö, että hänen ryhtinsä ja puheensa ylimalkaan ovat ruhtinaallisia vieläkin, mutta että kuitenkin on olemassa eroitus , joka erittäin esiintyy vähäpätöisissä pikkuasioissa taikka muuten, hänen tavoistansa ennen? Eikö näytä teistä ihmeelliseltä, että mielenvikaisuus voi viedä hänen muististaan hänen isänsä kasvojen piirteet? että hänen tottumuksensa ja pienet puuhansa varhaisimmasta lapsuudesta ovat hänelle epätutut? ja että samalla kun hän muistaa latinansa, kreikka ja ranska on mennyt hänen muististaan? My lord, älkää suuttuko, vaan helpottakaa mun mieleni tästä levottomuudesta ja vastaanottakaa lämpimimmät kiitokseni. Se kummastuttaa minua, kun hän sanoo, ettei hän ole mikään prinssi, ja siksi – "