Уильям Шекспир - Cymbeline

Tääll' ovat kaikki nurpeillaan; ei veri
Niin ilmaa noudata kuin hovikkomme
Kuninkaan katsetta.

Mut mikä syynä?

Näet, tyttärensä, vallan perillinen,
Jot' avionsa ainoon pojan vaimoks
Hän aikoi – lesken, näet, nai hän hiljan —
Valinnut köyhän on, mut kelpo herran.
Vihityt ovat; vankina on vaimo;
Mies maanpaossa; muodoissa on murhe,
Mut kuningas, ma luulen, sydämmessään
Sen tuntee.

Kuningasko vain?

Hän myöskin,
Jok' immen kadotti, ja äiti myöskin,
Mi kauppaa suosi; mutta ylimykset,
Vaikk' onkin heillä kasvot yhtä maata
Kuin kuninkaan ja vaikka nurisevat,
Niin sydämmestään iloitsevat.

Miksi?

Hän, jok' ei neittä saanut, mies on halpa,
Huonolle maineellekin liian huono.
Ken hänet sai, – ma tarkoitan: ken nai, —
Mies-parkaa, oi! ja siksi maanpaossa —
Niin kelvos mies on, että, vaikka etsit
Maanpiirin halki hälle vertaista,
Niin verrattavasi aina jotain puuttuu.
Ma luulen, ettei toista ole, jossa
Niin kaunis ulkomuoto somistaisi
Niin ehon sielun.

Liikoihin jo menee.

Ei toki yli hänen ansionsa;
Kutistan pikemmin kuin venytän
Arvonsa mittaa.

Nimi? Sukuperä?

En tunne juuriaan. Mut isä oli
Sicilius, joka kunnialla soti
Cassibelanin kanssa Roomaa vastaan.
Tenantiukselt' arvonsa hän sai, 1 1 Cassibelan , Trinobantien kuningas, soti Julius Caesaria vastaan. Tenantius , Cymbelinen isä, oli Cassibelanin veljenpoika ja seuraaja.
Jot' urhokkaasti palveli ja taidoin;
Sai siitä liikanimen Leonatus.
Häll' oli, paitse tätä nuorukaista,
Kaks poikaa vielä, jotka miekka käessä
Sortuivat sotaan. Isä, ollen vanha
Ja lapsirakas, katoaan niin suri,
Ett' uupui hautaan. Jalo puolisonsa
Hän tätä silloin kantoi, mutta kuoli,
Kun syntyi tää. Kuningas lapsen otti,
Sill' antoi nimen Posthumus Leonatus,
Kasvatti, teki kantapojakseen,
Opetti kaikki, mitä sen-ikäinen
Omistaa saattoi; laps sen otti vastaan,
Niin kuin me ilmaa, heti tarjomalta.
Jo kevät sadon soi. Hän hoviss' oli —
Mi harvinaist' on – kehuttu ja rakas,
Nuorille esikuva; vanhemmille
Avujen peili; vanhuksille lapsi,
Jok' ikäheikot ohjaa; armaalleen,
Jost' on nyt maanpaossa, – tämän maine
Jo todistaa, mink' arvoiseksi miehen
Ja miehen avut katsoi; vaimon vaali
On selvä näyte siitä, mikä oli
Hän miehiään.

Ma häntä kunnioitan
Jo kertomastanne. Mut sanokaahan:
Kuninkaan ainoako laps tuo tyttö?

Niin, ainoa. Häll' oli kaksi poikaa —
Jos kuulla kannattaa, niin mieleen pankaa —
Vanhempi oli kolmen vuoden vanha,
Kehdossa toinen; imettäjältään
He varastettiin; mihin joutuivat,
Ei tietoa.

Kuin pitkä siit' on aika?

Hyvinkin vuotta parikymmentä.

Niin ryöstetäänkö kuninkaankin lapset?
Niin pahoin kaitaan? Etsitään niin vitkaan,
Ett' umpeen jäljet käyvät?

Kummaa olkoon
Ja naurettavaa moinen laiminlyönti,
Mutta totta vain se on.

Sen kyllä uskon.

Mut vaiti nyt! Se tuossa on se herra,
Ja kuningatar myös ja prinsessa.

En, tytär, koskaan en sua karsastele,
Jost' usein moitett' äitipuolet saavat.
Sin' olet vankini, mut vartijaltas
Avaimet saat sa, jotka tyrmäs ovet
Sinulle avaa. Ja te, Posthumus, —
Kuninkaan vihat kun saan lauhtumaan,
Niin puhun puolestanne. Häness' yhä
Kytevi raivo; paras teidän oisi
Mukauta tuomioon niin alttihisti
Kuin vaatii viisaus.

Jos suvaitsette,
Niin tänään lähden.

Vaaran tuntenette.
Ma kerran puiston kierrän, säälitellen
Ehätyn lemmen tuskaa, vaikk' on teiltä
Kuningas kieltänytkin haastelun.

Tekohyvyyttä! Se käärme hienost' ensin
Kutittaa, sitte pistää. – Rakas ylkä,
Isäni vihaa pelkään, mut en mitään —
Kun valani vain säilyy – mitä mulle
Hän tehnee raivossaan. Sun täytyy mennä;
Mua joka hetki täällä iskut kohtaa
Vihaisten silmäin, muu ei lohtunani
Kuin ett' on mailmass' aarre, jonka kerran
Näen vielä.

Valtiaani! Puolisoni!
Armaani! Älä itke, muuten annan
Syyt' epäilyyn, ett' olen hempeämpi
Kuin sopii miehen. Uskollisin ylkä,
Mi koskaan lemmen vannoi, olen aina.
Pakenen Roomaan nyt, Philarion luo,
Jok' isäni ol' ystävä ja mulle
Kirjeistä tuttu. Sinne kirjoita:
Sanasi, armas, silmin juon, vaikk' onkin
Sapesta muste tehty.

Joutukaa!
Jos tulee kuningas, niin tiesi mitkä
Saan vihat kestää. – (Syrjään.) Tänne häntä toki
Ma johdatan. Jos kuinka häntä loukkaan,
Niin loukkaukset hän lemmen töinä ostaa
Ja kalliin niistä maksaa.

Vaikka kestäis
Elomme loppuun nämä jäähyväiset,
Niin kasvais eron tuska vain. Hyvästi!

Ei, viivy vielä! Vaikka ratsasajoon
Huvikses lähtisit, niin liian köyhä
Tänlainen ero ois. Kas tässä, armas:
Tää äitini on helmi; ota, armas;
Se kätke, kunnes toista kosit naista,
Kun Imogen on kuollut.

Mitä? Toista?
Hyvä taivas, omani vaan mulle anna
Ja toisen halauksesta kuolon kahle
Mua estäköön! – (Panee sormuksen sormeensa.)
Tuoss' ole sinä, tuossa,
Siks kunnes tunto turtuu! Sulo armas,
Niinkuin ma sinuun köyhän itseni
Rajattomaksi tappiokses vaihdoin,
Niin sinust' aina turhissakin hyödyn.
Minulle tätä kanna, lemmen kahle
Se on, sill' ihanimman sidon vangin.