Уильям Шекспир - Cymbeline

Isä julmuri ja äitipuoli viekas,
Aviovaimon kosijana hupsu,
Ja ylkä maanpaossa! – Oi, se ylkä!
Tuskaini huippu, oi! Ja ainaiset
Nuo solvaukset! Miks ei mua vieneet,
Kun veljet ryöstivät? Oi, kurjan kurjaa
Tuo loiston tavottelu! Onnenmyyrät
Nuo alhaiset, joill' on vain kainot toiveet,
Mut elo metinen! – Ken tulee? Hyi!

Ylimys Roomasta, jok', armo hyvä,
Tuo kirjeen herraltanne.

Kalpenette?
Arvoisa Leonatus jaksaa hyvin;
Lähettää hellät terveisensä.

Kiitos,
Ja herttaisesti tervetullut, herra!

Kaikk' ulkoasu kuinka täydellistä!
Jos sielu yhtä rikas on, niin itse
Hän tarun Phoenix on, ja minä olen
Hukannut vedon. Rohkeus, avukseni!
Terästä minut päästä jalkaan, julkeus!
Tai väistyn taistellen kuin parttilainen,
Tai suoraa päätä pakenen.

Sen verran luen ääneen?
Mut lopustakin olen kiitollinen,
Sisintä sydäntä se lämmittää. —
Te olette niin tervetullut, herra,
Kuin sanoin saatan lausua, ja työssä
Sen näyttää tahdon.

Kiitos, jalo rouva! —
Haa! Onko miehet hupsut? Luonto heille
Silmätkö antoi nähdä taivaan laen
Ja maan ja meren rikkaudet kaikki,
Selittää tulipallot taivahalla
Ja rannan määrättömät sorajyvät,
Ja somaa emme rumast' erottaisi
Näin oiva laseilla?

Mik' ihmetyttää?

Ei silmän syytä: kahden moisen väliss'
Apinakin se toista irmastaisi
Ja toista liehisi; ei järjen liioin:
Tuon kauneuden tajuu hupsu siinä
Kuin viisaskin; ei myöskään halun: saasta,
Noin kirkkaan puhtauden kanssa rinnan,
Ajaisi himon tyhjääns' okselle,
Eik' yllyttäisi nälkää.

Mik' on teidän?

Yltäinen tahto tuo, – tuo kyllytetty,
Mut kylläymätön himo – aami täysi,
Mut vuotava, – se, lampaan nieltyänsä,
Sen rapaa vielä isoo.

Mikä vaivaa?
Voitteko hyvin?

Kiitos, rouva; hyvin.
(Pisaniolle.) Teit', ystävä, ma pyydän: tuonne ulos
Jäi palvelijani, häntä etsikää,
Hän outo on ja ujo.

Menoss' olin
Juur' häntä tervehyttämään.

Mun ylkän'.
Hyvinkö voi hän yhä?

Hyvin, rouva.

Ja iloisella mielin? Eikö totta?

Iloinen varsin; toist' ei muukalaista
Niin hullun hauskaa; irstas brittiläinen
Nimenä hällä onkin.

Täällä oli
Hän surunvoipa, usein ilman syytä.

En suruisena häntä koskaan nähnyt.
Häll' yli toverina ranskalainen,
Yleä herra, jolla nähtävästi
On kotimaassa helttu; niinkuin pätsi
Hän huokailee, ja hauska brittiläinen,
Ylkänne, nauruun nikahtuu ja huutaa:
"Haleta olen, nähdessäni miehen, —
Mi tietää kokeistaan ja kuulemistaan,
Mit' on ja mitä täytyy naisen olla, —
Vapaudessaan kaiholl' ikävöivän
Orjuuden paulaa."

Minun miehenikö?

Niin, silmät naurust' aivan vettyneinä!
Hupia kuulla, kuinka ranskalaista
Hän ilkkuu; paljonhan on, tietköön taivas,
Monikin moitittava.

Hän ei toki.

Ei hän; mut kiitollisemp' olla hänkin
Sais taivaan lahjasta; se häneen nähden
On paljon; teihin nähden – jolle annan
Ylimmän arvon – tuota ihmettelen,
Ihanpa säälin.

Mitä säälitte?

Kaht' olentoa sydämmestäni.

Minäkö toinen? Minuun katselette.
Mit' inhaa minussa on säälittävää?

Voi, kurjaa! Piilee päivän kirkkautta
Ja tyytyy tyrmän talituohukseen.

Hyv' olkaa, suora vastuu kyselmiini:
Minua miksi säälitte?

Siksi että
Muut nauttii teidän – olin sanoa —
Mut kosto taivaan on, ei minun tule
Puhua siitä.

Tietävän te näytte
Jotakin mua koskevaa. Siis suoraan —
Kosk' usein pahempaa on pahan pelko
Kuin varmuus siitä, sillä varma joko
On auttamaton taikka voi sit' auttaa,
Jos ajoissa sen tietää – mikä samass'
Ajaa ja suistaa teitä?

Nuo jos posket
Mun oisi, huulten kylpeä; tuo käsi,
Min pelkkä kosketuskin ajaa sielun
Uskollisuutta vannomaan; tuo muoto,
Mi silmän hurjan lennon kahlehtien
Itseensä kiintää, voisinko – hyi, sentään! —
Kuolailla huulia niin likaisia
Kuin Capitolin portaat, puistaa kättä,
Jonk' ainainen on petos paaduttanut —
Ei työ, vaan petos – , tirkistellä silmään
Niin haljakkaan kuin savuava tuohus,
Jost' ihran elta löyhkää? Paras, että
Yhtaikaa kaikki hornan vaivat kohtais
Moist' ilkiötä.

Mieheni, ma varon,
Britannian unhotti.

Ja itsensäkin.
Ei tuosta vaivaisvaihdost' oisi mulla
Halua kannella, mut kauneutenne
Se tunnon pohjukasta kielelleni
Sanoman loihti.

Muut' en kuulla tahdo.

Olento kallis! Kohtalonne säälin
Luo sydämmeeni ja mun sairaaks saattaa.
Noin kaunis nainen, valtiaaksi luotu,
Jost' arvo nousis suuren kuninkaankin,
Luuskainko vertainen, joit' ostetaan
Sill', eläkkeellä, minkä itse maksaa —
Kuppaisten aattain, jotka kullasta
Panevat kaupan kaikki taudit, mitä
Mädännys siittää, – kaltattujen haaskain,
Jotk' itse myrkyn myrkyttävät! Kostoon!
Tai äitinne ei kuningatar ollut
Ja suuren sukupuunne häpäisette.

Vai kostoon! Kuinka kostaa? Tuo jos totta —
Mut sydän mull' on moinen, ettei korvat
Sit' äkin petä – niin, jos se on totta,
Niin kuinka kostaa?

Kuin Dianan pappi
Vilussa vuoteessako viruisitte,
Kun kiusaksenne hän ja rahoillanne
Himoissa telmii riettaissa? Ei, kostoon!
Ma itse tarjoun lemmen uhriks teille,
Ja, jalompana tuota uskotonta,
Lujasti pysyn rakkaudessanne
Vakaana vaiteliaana.

Hoi, Pisanio!

Valani saanko huulillenne painaa?

Pois!
Kirotut korvani, kun näinkin kauan
Sua kuuntelivat! – Kunnon mies jos oisit,
Niin hyvettä sä puolustaisit, etkä
Noin kummaa, halpaa pyydett' ilmi toisi.
Häpäiset miestä, jolle yhtä vieras
On moinen työ, kuin sulle kunnia,
Ja kiusaat naista, joka sua kammoo
Kuin ikään paholaista. – Hoi, Pisanio! —
Isäni, kuningas, on tiedon saapa
Sun aikeistas; jos kärväs muukalainen
Hovia näin saa kaupantekoon käyttää
Kuin roomalaista saunaa 3 3 Kuin roomalaista saunaa . Roomalaiset saunat olivat huonossa huudossa. ja näin julki
Eläimen kiihkaans' ilmaista, ei isä
Hovistaan paljon välitä ja lainkaan
Ei tyttärestään huoli. – Hoi, Pisanio! —