Уильям Шекспир - Troilus ja Cressida

Ulysses ilmaissut on älykkäästi
Sen kuumeen, jota meidän voimat potee.

Kun taudin luonteen olet keksinyt.
Niin mikä rohdoksi?

Tuo suur' Achilles,
Jonk' yleinen on huuto julistanut
Väkemme ponneksi ja jäntereeksi,
On saanut korvat täyteen maineen ilmaa
Ja, arvoons' ihastuen, teltassaan
Vain loikoo, ilkkuin töitämme. Patroclus
Samassa rypee vuoteessa ja laskee
Rivoja sutkiansa pitkin päivää;
Eleillä naurettavan kömpelöillä —
Joit' ilkamus se sanoo matkinnaksi —
Meit' osoittelee; usein, Agamemnon,
Ylevää majesteettiuttas ilkkuu;
Kuin näyttelijä-kolho, – jonka äly
On polvitaipeessa ja jolle hauskaa
On kuulla haastelua puisevaa,
Jot' askeleet ja sillan palkit pitää, —
Hän surkeasti liioitellen matkii
Sun suuruuttasi; ääni hällä on kuin
Halenneen kellon, puhe kangertaa,
Niin että jos sen karjuis suustaan Typhon,
Se liialta jo tuntuis. Tuota rupaa
Achilles-julku, patjall' oikoillen,
Povensa pohjast' isoon ääneen nauraa:
"Sep' oivaa! – Ilmi Agamemnon! Matki
Nyt Nestoria, ry'i, näpli partaas,
Kuin hänkin puhett' alkaissaan." Työn tekee;
Se vastaa niinkuin pohja etelää
Ja sopii niinkuin Vulcanus ja Venus.
Achilles-jumala vain huutaa: "Oivaa!
Ilmetty Nestor! Matki nyt, Patroclus,
Kuink' öisessä hän häikäss' asestautuu."
Ja silloin kaikki vanhan heikkoudet
Ivaksi tehdään: kuinka yskii, rykii
Ja koperoi kuin rampa kaulustaan,
Jot' ei saa hakaan. Ritar' Uljas nauruun
On kuolla, huutaa: "Riittää jo, Patroclus;
Tuo teräksestä kylkiluut, ma muuten
Ilosta pakahdun." Näin kaikkein meidän
Ominais-tavat, kyvyt, luonnonlahjat,
Yleiset ansiot ja yksityiset,
Työt, suunnitelmat, käskyt, valmistukset,
Kehotteet taisteluun ja rauhan hankkeet.
Häviö, voitto, tosi, valhe, kaikki
On tämän parin ivan-aineena.

Ja näiden kahden esimerkki – jotka,
Niinkuin Ulysses sanoo, huhu kruunaa
Jo vallan loistolla – se moneen tarttuu.
Ykspäinen Ajax on ja viskoo päätään
Ja uhmailee niin kuin tuo harteva
Achilleskin; jää telttaansa kuin hänkin;
Kestitsee puolueita; sotaa moittii
Kuin mikä oraakeli; ja Thersiteen,
Tuon konnan, joka herjaa lyö kuin rahaa,
Likaamaan panee meitä kommillaan,
Pilaamaan, heikontamaan asemaamme,
Vaikk' ilmankin jo vaara ahdistaa.

On politiikka heistä pelkuruutta,
Sodassa älyn turhaks katsovat,
Varullisuutta moittivat, ei mikään
Pait nyrkki kelpaa. Tyyni hengen toimi,
Jok' arvaa, kuinka mont' on lyöpää kättä,
Kun tarve vaatii, ja jok' uuraalla
Älyllä tutkii vastustajan voimaa,
Se heist' ei sormen arvoista, – on muka
Tohua, kynäsotaa, laiskan työtä;
Niin että murrin, joka muurit ruhjoo
Jykeillä, kieppuvilla painoillaan,
On arvokkaampi rakentajan kättä
Tai niitä, jotka tarkall' älyllään
Panevat taitavasti koneen käymään.

Jos se on totta, niin Achilleen ratsu
On monen Thetiin pojan arvoinen.

Haa! Mistä toitaus? Katso, Menelaus.

Mitä täältä etsitte?

Tää suuren Agamemnoninko teltta?

Tää.

Airuen ja prinssin sallitaanko
Kuninkaan korviin tuoda hyvät tiedot?

Paremman turvan kuin Achilleen käsi
Suo kaikki Kreikan päät, jotk' yhteiseksi
Sanovat pääkseen Agamemnonia.

Hyvä lupa, vahva turva! Mutta kuinka
Voi hänen valtakatseillensa outo
Erottaa hänet muista kuolevista? 4 4 Kuinka – — outo Eroittaa hänet muista kuolevista. Aeneas ja Agamemnon ovat tavanneet toisensa vain aseissa ja kypäränsilmikko silmillä.

Mitä?

Niin vain siksi kysyn, että voisin
Omistaa hälle kunnioitukseni
Ja nostaa poskilleni punastuksen
Niin siveän kuin Koitar, kun se nuoreen
Luo Phoiboon kainon katseen. Kuka on
Se valta-jumala ja miesten pää?
Ken on se suuri, ylväs Agamemnon?

Tuo Troian mies meit' ivaa, taikka ovat
Siroja hovikoita troialaiset.

Siroja hovikoita, lempeitä
Kuin enkelit; niin rauhass' ovat aina;
Mut sotia jos tulee, heill' on sappi,
Käs' luja, vahvat jänteet, kelpo miekat,
Ja, jos suo Jupiter, ei miehuudessa
Heill' ole vertaa. Mutta vait, Aeneas!
Vait, troialainen! Sormi huulille!
Menettää kaiken arvon kehun sana,
Jos kehuttu on itse kehujana,
Mut vihamies jos vasten mieltään kiittää,
Niin saamme kirkkaan ikimaineen niittää.

Aeneas nimennekö, Troian mies?

Niin, Kreikan mies.

Mik' asianne?

Anteeks,
Se Agamemnonin on korvaa varten.

Hän Troiasta ei mitään salaa kuule.

En tulekaan ma tänne kuiskaamaan;
Ma räikkätorvell' avaan hältä korvat
Ja panen käymään huomion, ja sitten
Ma puhun.

Puhu vapaasti kuin tuuli;
Nyt Agamemnonin ei makuuaika;
Ja jotta tiedät, ett' on valveilla,
Hän itse sanoo sen.

Siis vaski-äänes
Kajauta, torvi, kautta kählään leirin,
Ja Kreikan joka urhon anna kuulla,
Ett' ääneen Troia lausuu, mitä aikoo.

Suur' Agamemnon! Prinssi Troiass' on, —
Sen nimi Hector, Priamuksen poika, —
Jonk' on tää pitkä, veltto aselepo
Jo ruostuttanut. Mun hän tänne laittoi
Sanomaan näin: Kuninkaat, prinssit, herrat!
Jos kreikkalaisten parhaimmiss' on ketään,
Ken kunnialle lepons' altistaa,
Ken mainett' etsii eikä vaaraa pelkää,
Ken tuntee voimansa, mut arkuutt' ei,
Ken armastaan ei lemmi sanoin yksin, —
Ei valhevaloin, joita huulin vannoo —
Vaan kaunottarens' arvon tohtii muussa
Kuin lemmen painisilla julistaa,
Sen kaksintaisteluun ma vaadin. Hector,
Näet, Kreikanmaan ja Troian miesten nähden
Todistaa tahtoo – koittaa ainakin – ,
Ett' ehomp' on ja taatump' eukko hällä,
Kuin mitä koskaan sylii Kreikan mies.
Jos teiss' on miestä lemmess' uskollista,
Niin leirinne ja Troian muurin väliin
Huomenna hänet torvi taistoon kutsuu.
Jos saapuu ken, niin kiittää häntä Hector;
Jos ei, niin sanoo Troiaan palatessaan,
Ett' ahavoittuneet on kreikattaret,
Ei keihään-iskun arvoiset. Se siitä.

Tuo lempijäimme tietoon saatetaan;
Sen mielistä jos tääll' ei lie, niin kotiin
Ne kaikki jäi. Täss' ollaan sotureita;
Ja pelkuriks en sitä väittää emmi,
Ken lempinyt ei ole eikä lemmi.
Mies lempiharras esiin astukoon;
Jos muit' ei ole, itse valmis oon.

Ja sano Nestorista, joka oli
Jo täys mies, Hectorin kun isoisä
Viel' imi rintaa: hän on vanha nyt;
Mut jos ei meidän miehiss' ylimystä,
Jok' intomielin puoltais armastaan,
Niin sano, että kultakypärään
Ma hopeaisen peitän partani,
Käsvarren kuivan puen rautahihaan
Ja näytän hälle, ett' ol' eukkoni
Somempi hänen mummoaan ja kaino
Jos kukaan. Hänen nuoruutensa merta
Ne vastaa kolme tilkkaa vanhan verta.