Leo Tolstoy - Sota ja rauha I

– Mais non, mon cher , 4 4 Ei suinkaan, rakkaani. – vastasi harteitaan kohauttaen kummasteleva kertoja.

– Tahdon vain huomauttaa, etten voi kärsiä kummitusjuttuja, – sanoi hän sellaisella äänellä, että saattoi huomata hänen ensin lausuneen nuo sanat ja sitten vasta käsittäneen niiden merkityksen.

Varmuus, millä hän puhui, teki vaikeaksi käsittää, oliko ylen viisasta tai ylen tyhmää hänen lausumansa. Hänellä oli tummanviheriä hännystakki ja, kuten hän itse sanoi, cuisse de nymphe effrayée 5 5 Säikähtyneen luonnottaren lonkan väriset. väriset housut, pitkät sukat ja solkikengät.

Vikomtti kertoi sangen viehättävästi siihen aikaan hyvin yleisen jutun, miten Enghienin herttua salavihkaa oli käynyt Pariisissa tapaamassa neiti Georgea ja siellä tavannut Bonaparten, joka myös oli ollut kuulun näyttelijättären suosikkeja; ja miten Napoleon tällöin, tavattuaan herttuan, oli saanut kaatuvaiskohtauksen, joka tauti häntä siihen aikaan vaivasi, ja oli joutunut herttuan käsiin, mutta tämä ei ollut valtaansa käyttänyt; mutta että Bonaparte sittemmin tämän jalomielisyyden oli kostanut kuolemalla. Juttu oli viehättävä ja kannustava, erittäinkin siinä kohdassaan, missä kilpailijat yhtäkkiä tuntevat toisensa, ja naiset olivat nähtävästi haltioissaan.

– Verratonta, – sanoi Anna Pavlovna, vilkaisten kysyvästi pikku ruhtinattareen.

– Verratonta, – kuiskasi pikku ruhtinatar, pistäen neulan työhönsä, aivan kuin merkiksi, että kertomuksen jännittäväisyys ja ihanuus estävät häntä jatkamasta työtä.

Vikomtti oivalsi tämän hiljaisen ylistyksen ja kiitollisesti hymähtäen hän jatkoi; mutta samassa Anna Pavlovna, joka koko ajan oli tarkastellut pelottavaa nuorta miestä, huomasi tämän liian kiihkeästi ja äänekkäästi puhelevan abotin kanssa ja kiirehti apuun vaaralliselle paikalle. Todellakin oli Pierre onnistunut saamaan abotin väittelyyn valtiollisesta tasapainosta; ja abotti, innostuneena nähtävästi nuoren miehen sydämellisestä kiivaudesta, alkoi esittää lempiaatettaan. Molemmat he liian innostuneesti ja luonnollisesti kuuntelivat ja puhelivat, ja tämä se ei miellyttänyt Anna Pavlovnaa.

– Keino – Europan tasapaino ja kansojen oikeus, – puhui abotti. Jos sellainen mahtava valtakunta kuin Venäjä, jota moititaan raakuudesta, epäitsekkäästi asettuu liiton johtajaksi, niin on Europan tasapaino saavutettu ja – maailma pelastettu!

– Miten sitten löydätte tällaisen tasapainon? – alkoi Pierre.

Mutta samalla saapui heidän luokseen Anna Pavlovna ja katsahdettuaan ankarasti Pierreen, kysyi italialaiselta, miten tämä on kestänyt Pietarin ilmaston vaikutuksia. Italialaisen kasvot saivat äkkiä uuden ilmeen – loukatun, teeskentelevän imelän, joka nähtävästi oli hänelle ominainen kun hän puheli naisten kanssa.

– Olen niin lumottu seurapiirini älyn ja sivistyksen hurmasta, ja etenkin naisseuran, etten vielä ole ehtinyt ajattelemaan ilmastoa, – hän vastasi.

Päästämättä enää abottia ja Pierreä näkyvistään Anna Pavlovna johdatti heidät toisten joukkoon, voidakseen mukavammin tehdä huomioitaan.

Vierashuoneeseen astui samassa uusi henkilö. Tämä uusi henkilö oli nuori ruhtinas Andrei Bolkonski, pikkuruhtinattaren mies. Ruhtinas Bolkonski oli lyhyläntä, sangen kaunis mies täsmällisine kuivine piirteineen. Koko hänen olentonsa, väsyneestä, ikävöivästä katseesta rauhalliseen, säntilliseen astuntaan, oli räikeimpänä vastakohtana hänen pienelle vilkkaalle vaimolleen. Nähtävästi hän tunsi kaikki vieraat, vieläpä tuntui kuin olisi hän heihin ylen kyllästynytkin, niin ettei tahtonut heitä kuulla eikä nähdä. Eniten näytti hän sentään kyllästyneen kauniiseen puolisoonsa. Virnistellen hän kääntyi hänestä. Hän suuteli Anna Pavlovnan kättä ja tarkasteli silmät sirillään seuraa.

– Aiotteko lähteä sotaan, ruhtinas? – kysyi Anna Pavlovna.

– Kenraali Kutusof on suvainnut määrätä minut adjutantikseen, – vastasi Bolkonski, korottaen sof-tavuun ranskalaiseen tapaan.

– Mutta entäs Lise, vaimonne?

– Hän matkustaa maalle.

– Kuinka hennotte riistää meiltä ihanan puolisonne?

– André , – sanoi hänen vaimonsa, puhellen miehelleen samalla veikistelevällä äänellä kuin vieraillekin, – tiedätkö, minkälaisen jutun vikomtti kertoi meille neiti Georgesta ja Bonapartesta!

Ruhtinas Andrei siristi silmiään ja kääntyi häneen selin. Pierre joka ei hetkeksikään ollut päästänyt hänestä iloisia, ystävällisiä silmiään, astui hänen luokseen ja tarttui häntä käteen. Ruhtinas Andrei, vilkaisematta edes tarttujaan, nyrpisti naamansa viuruun ilmaistakseen suuttumustaan; mutta huomattuaan Pierren hymyilevät kasvot, hymähti itsekin odottamattoman hyväntahtoisesti ja ystävällisesti.

– Kas vaan! Sinäkin suuressa maailmassa! – hän sanoi.

– Tiesin teidän saapuvan, – Pierre vastasi. – Tulen teille illalliselle, – hän lisäsi hiljaa, jottei häiritsisi vikomttia, joka jatkoi kertomustaan. – Käykö päinsä?

– Ei, ei käy, ei käy, – sanoi ruhtinas nauraen, kädenpuristuksella ilmaisten Pierrelle, ettei sellaisia tarvitse kysyä.

Hän aikoi vielä jotain sanoa, mutta samassa nousi ruhtinas Vasili tyttärineen, ja tehdäkseen heille tietä nousi myös kaksi nuorta miestä.

– Suonette minulle anteeksi, rakas vikomtti, – sanoi ruhtinas Vasili ranskalaiselle painaen häntä hihasta tuoliin, estääkseen siten häntä nousemasta. – Tämä onneton lähettilään juhla riistää minulta ilon ja keskeyttää teidät. Kovin on ikävä jättää teidän hurmaava illanviettonne, – sanoi hän Anna Pavlovnalle.

Hänen tyttärensä, ruhtinatar Helena, lähti pujotteleimaan tuolien välitse kannatellen kevyesti pukunsa poimuja, ja hymy loisti entistään kirkkaampana hänen ihanilla kasvoillaan. Pierre katseli riemastuneena, melkeinpä pelästyneenä kaunotarta, kun tämä kulki hänen ohitseen.

– Sangen ihana, – sanoi ruhtinas Andrei.

– Erittäin, – sanoi Pierre.

Mennessään Pierren ohi ruhtinas Vasili tarttui hänen käteensä ja virkkoi Anna Pavlovnalle:

– Sivistäkää tämä karhu. Kuukauden hän jo on luonani asunut, ja ensi kerran näen hänet seurassa. Nuori mies ei mitään niin kaipaa kuin viisasten naisten seuraa.

Anna Pavlovna hymähti ja lupasi ottaa hänet hoituviinsa, sillä hän tiesi Pierren olevan isän puolelta sukua ruhtinas Vasilille. Vanha nainen, joka oli istunut tädin luona, nousi hätäytyneesti ja ehätti ruhtinas Vasilin eteisessä. Teeskennelty huomaavaisuus oli kadonnut jäljettömiin hänen kasvoiltaan. Ainoastaan pelko ja rauhattomuus kuvastuivat hänen hyvänsävyisillä itkettyneillä kasvoillaan.

– Mitä sanotte minulle, ruhtinas, Boris pojastani? (Boris sanaa lausuessaan hän korotti erityisen vahvasti o äänteen.) – En voi enää viipyä Pietarissa. Sanokaa, minkälaisia tietoja voin viedä poika rukalleni?

Vaikkakin ruhtinas haluttomasti ja melkeinpä epäkohteliaasti kuunteli iäkkään naisen puhetta ja näytti kärsimättömältä, eukko hellästi ja liikuttavasti hänelle hymyili ja, jottei hän poistuisi, tarttui häntä käteen.

– Helppohan teidän on lausua sananen keisarille, ja hänet siirretään heti kaartiin, – hän pyyteli.

– Uskokaa, olen tekevä kaikkeni, ruhtinatar, – vastasi ruhtinas Vasili, – mutta vaikea on minun pyytää keisarilta; neuvon teitä kääntymään Rumjantsovin puoleen ruhtinas Golitsinin välityksellä: se olisi viisaampaa.

Iäkäs nainen oli ruhtinas Drubetskoi ja kuului hän siis nimeensä nähden Venäjän parhaisiin sukuihin, mutta hän oli köyhä ja kauvan sitten jo jättänyt suuren maailman ja menettänyt entiset suhteensa. Hän oli saapunut hommaamaan ainoan poikansa määräämistä kaarttiin. Ainoa syy hänen ilmestymiseensä ja tuloonsa Anna Pavlovnan illanviettoon oli ollut ruhtinas Vasilin tapaaminen ja ainoastaan sentähden hän oli kuunnellut vikomtin kertomusta. Hän pelästyi ruhtinas Vasilin sanoista, hänen aikoinaan kauniilla kasvoillaan välähti suuttumuksen ilme, mutta vain hetkeksi. Pian hän taas hymyili ja entistään lujemmin hän tarttui ruhtinaan käteen.