Leo Tolstoy - Sota ja rauha I

– Jospa olisi tiedetty teidän haluavan, niin varmasti olisi juhla siirretty, – puheli ruhtinas tottumuksesta, kuten vedetty kello, eikä hän edes tahtonut, että hänen puhettansa uskottaisiin.

– Älkää kiusatko minua. Sanokaahan, mitä on päätetty Novosiljtsovin kirjelmän johdosta? Tehän tiedätte kaikki.

– Mitäpä teille sanoisin? – lausui ruhtinas kylmästi ja ikävystyttävällä äänellä. – Mitäkö on päätetty? Päätettiin, että Bonaparte on polttanut laivansa, ja me nähtävästi alamme myös polttaa omiamme.

Ruhtinas Vasili puhui tavallisesti laiskasti, kuten näyttelijä lausuu kulunutta osaansa. Anna Pavlovna Scherer taas, huolimatta neljästäkymmenestä ikävuodestaan, uhkui vilkkautta ja innostusta. Intoilijan osa kuului jo hänen julkiseen asemaansa, ja toisinaan hän tahtomattaankin tuli tätä osaansa näytelleeksi, jottei olisi pettänyt niiden toiveita, jotka hänet tunsivat. Pidätetty hymy, joka alituisesti leikki Anna Pavlovnan kasvoilla, vaikkeikaan se sopinut hänen elähtäneille piirteilleen, ilmaisi itsetietoisen varmasti, kuten hemmotelluilla lapsilla, että omistaja tuntee rakkaan vikansa, josta hän ei tahdo, ei voi eikä pidä välttämättömänä luopua.

Kun he paraillaan keskustelivat valtiollisista asioista, Anna Pavlovna kiivastui.

– Ah, älkää puhuko minulle Itävallasta! Kenties en mitään ymmärrä, mutta Itävalta ei halua eikä koskaan ole halunnut sotaa. Se pettää meidät. Venäjän yksinään täytyy pelastaa Europa. Meidän Hyväntekijämme tuntee suuren kutsumuksensa ja on sille uskollinen. Tähän ainoaan uskon. Meidän hyvällä ja verrattomalla keisarillamme on maailman suurin tehtävä suoritettavana, ja hän on niin jalo ja hyvä, ettei Jumala häntä hylkää, ja hän täyttää kutsumuksensa – nujertaa vallankumouksen lohikäärmeen, joka nykyään on entistään kauheampi tuon murhamiehen ja rosvon haahmossa. Meidän on yksin sovitettava vanhurskaan veri… Kehen voimme luottaa, kysyn teiltä? Poroporvarillisuuden kahlehtima Englanti ei täysin käsitä eikä voi käsittää keisari Aleksanterin sielun ylevyyttä. Se ei suostunut jättämään Malttaa. Se epäilee ja etsii petosta meidän kaikissa toimissamme. Mitä he sanoivat Novosiljtsoville? Ei niin mitään. He eivät käsittäneet, he eivät voi käsittää keisarimme vaatimattomuutta, joka itselleen ei tahdo mitään, vaan tahtoo kaiken maailman onneksi. Ja mitä ovat he luvanneet? – Ei niin mitään! Eivätkä edes sitä ole täyttäneet, mitä lupasivat! Preussi on jo julistanut Bonaparten voittamattomaksi, ja siellä väitetään, ettei koko Europakaan hänelle mitään taida. Ja minä en usko hitustakaan, en Hardenbergiin, en Haugwitziin. Tämä kuuluisa Preussin puolueettomuus on – ainoastaan ansa. Uskon ainoastaan Jumalaan ja rakkaan keisarimme korkeaan kohtaloon. Hän pelastaa Europan!

Hän vaikeni yhtäkkiä, ivallisesti hymyillen kiivaudelleen.

– Luulenpa, – sanoi ruhtinas hymyillen, – että jos teidät olisi lähetetty rakkaan Winzingerodemme asemasta, te väkirynnäköllä olisitte pakoittaneet Preussin kuninkaan suostumaan. Te olette niin kaunopuhelias. Annattehan toki kupposen teetä?

– Heti paikalla. Mutta kesken kaiken, – hän lisäsi rauhoittuneena, – tänään tapaatte luonani kaksi sangen merkillistä miestä: vikomtti Mortemartin, joka Rohanien kautta on sukua Montmorencyen kanssa, ja näin ollen kuuluu Ranskan parhaisiin sukuihin. Hän on niitä hyviä siirtolaisia, oikein todellinen. Ja sitten abotti Morioon: tunnettehan tuon syvällisen älyn? Hän on esitetty keisarille. Tunnetteko?

– Vai niin! Ihastuttavaa, – sanoi ruhtinas. – Sanokaahan, – hän lisäsi, aivan kuin vasta tuossa hetkessä jotain olisi muistunut hänen mieleensä, vaikkakin se, mitä hän aikoi kysyä, oli hänen käyntinsä todellisena syynä, – sanokaahan, – lausui hän erityisen huolettomasti, – onko totta, että keisarinna-äiti haluaa vapaaherra Funken ensimmäiseksi sihteeriksi Vieniin? Tämä vapaaherra näyttää olevan – vähäpätöinen henkilö.

Ruhtinas Vasili tahtoi pojalleen tämän toimen, jota keisarinna Maria Fjeodorovnan avulla koetettiin toimittaa vapaaherralle.

Anna Pavlovna miltei ummisti silmänsä merkiksi, ettei hän eikä kukaan muukaan voi arvostella, mikä miellyttää keisarinnaa tai mitä hän tahtoo.

– Keisarinna-äidin oma sisar on suositellut vapaaherra Funkea, – hän lausui surullisen kuivasti.

Anna Pavlovnan mainitessa keisarinnan nimen, kuvastivat hänen kasvonsa syvää, todellista, surunsekaista uskollisuutta ja kunnioitusta, ja niin kävi aina, kun hän keskustelun kuluessa tuli maininneeksi korkean suojelijattarensa nimen. Hän sanoi, että hänen korkeutensa on suvainnut osoittaa vapaaherra Funkelle paljon kunnioitusta, ja taas välähti hänen katseestaan surumielisyys.

Ruhtinas oli rauhallinen eikä virkkanut sanaakaan. Anna Pavlovna tahtoi, hänelle ominaisella hovinaisen näppäryydellä ja käytöstavan joustavuudella, hieman nykäistä ruhtinasta, tämä kun oli rohjennut lausua sellaisia sanoja keisarinnalle suositellusta henkilöstä, ja samalla hän tahtoi häntä myös lohduttaa.

– Kesken kaiken – entäpäs perheenne, – hän sanoi. – Kuulkaahan, tyttärenne ilmestyminen seuraelämään on saattanut kaikki ihastuksiin. Kaikkialta kuulee: hän on ihana kuin päivä.

Ruhtinas kumarsi kunnioituksen ja kiitollisuuden merkiksi.

– Ajattelen usein, – jatkoi Anna Pavlovna hetkisen vaitiolon jälkeen, siirtyen lempeästi hymyillen ruhtinaan luo, aivan kuin olisi tahtonut osoittaa, ettei valtiollisista ja hovi-asioista enää puhuta, vaan että nyt alkaa sydämellinen keskustelu: – ajattelen usein, miten väärin on elämän onni jaettu. Minkätähden on kohtalo antanut teille kaksi sellaista verratonta lasta, – Anatolia, nuorinta poikaanne en tarkoita, hänestä en pidä (tämän hän sanoi jyrkästi, kulmiaan kohauttaen), kaksi sellaista suloista lasta? Mutta itse te varmaankin vähimmin huomaatte niiden arvon, ja sentähden ette olekkaan niitä ansainnut.

Ja hän hymyili haltioissaan.

– Minkä sille voi? Lavater sanoisi ettei minulla ole vanhemman rakkauden elintä, sanoi ruhtinas.

– Jättäkää leikinlasku. Tahdon puhella kanssanne vakavasti. Kuulkaahan, olen tyytymätön nuorimpaan poikaanne. Sanon sen meidän kesken (hänen ilmeensä kävi surulliseksi), hänestä puhuttiin keisarinnan luona ja teitä surkuteltiin…

Ruhtinas ei vastannut. Anna Pavlovnakaan ei jatkanut puhettaan, vaan katsoa tuiotti merkitsevästi ruhtinaaseen, odotellen tämän vastausta.

– Mitä luulette voivani tehdä! – sanoi ruhtinas viimein. Tiedätte minun tehneen heidän kasvattamisekseen kaiken, mitä isä voi, ja kuitenkin tuli molemmista kelvottomat. Hippolyt on toki rauhallinen hölmö, mutta Anatol – hän on riiviö. Siinä on ainoa eroitus, – bän sanoi, hymyillen luonnottomammin ja kiihtyneemmin kuin tavallisesti, ja samalla ilmestyi hänen suupieliinsä syviä ryppyjä, jotka tekivät hänen kasvojensa ilmeen odottamattoman raa'aksi ja epämiellyttäväksi.

– Ja miksi saavat teidänlaisenne miehet lapsia? Jollette olisi isä, en teitä mistään voisi moittia, – sanoi Anna Pavlovna, kohottaen haaveksivasti silmiään.

– Olen uskollinen orjanne ja teille ainoalle voin tunnustaa: lapseni ovat – elämäni taakka. He ovat ristini, selittelen itselleni. Minkä sille voi?..

Hän vaikeni, tehden liikkeen, että on alistunut kauheaan kohtaloonsa. Anna Pavlovna vaipui mietteisiin.

– Ettekö koskaan ole ajatellut naittaa tuhlaajapoikaanne Anatolia? Sanotaan, – hän jatkoi, – että vanhoillapiioilla on naittamisraivo. En vielä tunne tuota heikkoutta, mutta tiedänpä sentään erään hennon olennon, jonka elämän isä on tehnyt onnettomaksi, sukulaisemme, ruhtinatar Bolkonskin.