Leo Tolstoy - Sota ja rauha IV

Kun kuvernöörin rouva saapui seuraavana päivänä pitojen jälkeen Malvintsevalle ja keskusteltuaan tämän kanssa aikeistaan (huomauttamalla kuitenkin, että vaikka nykyisissä oloissa ei voida ajatellakaan muodollista kosimista, voi nuoret kuitenkin saattaa tutustumaan toisiinsa) sekä saatuaan tädiltä myöntymyksen, rupesi hän ruhtinatar Marian kuullen puhumaan Rostovista, ylisteli tätä ja kertoi, miten Rostof oli punastunut ruhtinatarta mainittaessa. Ruhtinatar Maria ei tästä ilostunut, vaan hänet valtasi tuskallinen tunne, sillä pois katosi nyt hänen sisäinen sopusointunsa, jonka sijaan nousi haluja, epäilyjä, soimausta ja toivoja.

Niinä kahtena päivänä, jotka kuluivat tämän sanoman jälkeen Rostovin käyntiin saakka, ei ruhtinatar Maria voinut lakata ajattelemasta, miten hänen olisi käyttäydyttävä Rostovin suhteen. Vuoroin hän päätteli, ettei hän menisi ollenkaan vierashuoneeseen, kun Rostof saapuu tädille ja että hänen on syvän surunsa tähden sopimatonta ottaa vastaan vieraita; vuoroin taas ajatteli, että se olisi rumaa kaiken sen jälkeen, mitä Rostof oli hänen hyväkseen tehnyt; vuoroin nousi hänen mieleensä, että hänen tädillään ja kuvernöörin rouvalla on joitain aikeita häntä ja Rostovia kohtaan (heidän katseensa ja sanansa näyttivät toisinaan vahvistavan tätä otaksumaa); vuoroin hän sanoi itselleen, että hän vain syntisyydessään oli voinut luulla heistä sitä, sillä täytyihän heidän muistaa, että hänen asemassaan, kun hän ei vielä ollut poistanut suruhuntuakaan, olisi julkinen kosiminen ollut loukkaus sekä häntä että hänen isänsä muistoa kohtaan. Otaksuessaan, että hän menisi tervehtimään Rostovia, ruhtinatar Maria mietti niitä sanoja, joita Rostof sanoisi hänelle ja joita hän sanoisi Rostoville ja väliin tuntuivat nämä sanat hänestä ansaitsemattoman kylmiltä, väliin tuntui niillä olevan liian suuri merkitys. Vaan kaikista eniten hän pelkäsi hämilleen joutumistaan Rostovin läsnäollessa, joka, kuten hänestä tuntui, tulisi tapahtumaan ja antamaan hänet ilmi, niin pian kuin hän näkee Rostovin.

Mutta kun lakeija puolipäivä-jumalanpalveluksen jälkeen ilmotti vierashuoneessa, että kreivi Rostof oli tullut, ei ruhtinatar joutunutkaan hämilleen, hieno puna nousi vain hänen poskilleen ja silmiin syttyi uusi, säteilevä valo.

– Oletteko hänet tavanneet, täti? – sanoi ruhtinatar Maria levollisella äänellä ja itsekään tietämättä, kuinka hän voi olla sisällisesti niin levollinen ja luonnollinen.

Kun Rostof astui huoneeseen, laski ruhtinatar päänsä tuokioksi kumarruksiin aivan kuin antaen vieraalle aikaa tervehtiä tätiä, vaan sitte, juuri silloin kun Nikolai kääntyi häneen, hän nosti päänsä ja loistavin silmin tervehti Nikolain katsetta. Hän kohosi hieman tuoliltaan erittäin arvokkain, suloa täynnä olevin liikkein ja iloisesti hymyillen, ojensi Rostoville hienon, hennon kätensä ja rupesi puhumaan äänellä, jossa ensi kerran soi uusia, naisellisia, rinnansyvyisiä säveliä. M-lle Bourienne, joka oli vierashuoneessa, katsoi käsittämättömän ihmeissään ruhtinatar Mariaan. Hän, tuo mitä taitavin kiemailija, ei olisi itsekään osannut paremmin näytellä osaansa, kohdatessaan miehen, jota tuli miellyttää.

"Ehkä häntä pukee musta vai liekö hän todellakin tullut kauniimmaksi minun huomaamattani. Mutta varsinkin tuo arvokkuus ja sulo!" ajatteli m-lle Bourienne.

Jos ruhtinatar Maria olisi tänä hetkenä kyennyt ajattelemaan, olisi hän itse ihmetellyt paljoa enemmän kuin m-lle Bourienne sitä muutosta, joka hänessä oli tapahtunut. Siitä hetkestä pitäen, kun ruhtinatar Maria näki tuon hellän ja rakkaan henkilön, valtasi hänet jokin uusi elämän voima, joka hänet pakotti vastoin tahtoakin puhumaan ja toimimaan. Ruhtinatar Marian kasvot kirkastuivat äkkiä samassa hetkessä, kun Rostof oli astunut sisään. Samoin kuin moniväriseksi kirjaillun lyhdyn seinämiin, silloin kun sen sisään sytytetään tuli, kuvastuu yht'äkkiä hämmästyttävän kauniina se taidokas työ, joka ennen näytti tummalta ja sisällöttömältä, samoin kirkastuivat nyt ruhtinatar Mariankin kasvot. Ensi kerran kumpusi nyt kokonaisuudessaan näkyviin se puhdas, henkinen, sisäinen työ, jossa hän tähän saakka oli elänyt. Koko hänen sisäinen, itseensä tyytymätön työnsä, hänen kärsimyksensä, pyrkimyksensä hyvään, nöyryytensä, rakkautensa ja uhrautuvaisuutensa – kaikki tämä sädehti nyt noissa valoisissa silmissä, hennossa hymyilyssä ja kaihoisten kasvojen jokaisessa juonteessa.

Rostof huomasi kaiken tämän yhtä selvästi kuin olisi hän tuntenut ruhtinatar Marian koko elämän. Rostof tunsi, että olento, joka nyt oli tuossa hänen edessään, oli aivan toisellainen ja parempi kuin kukaan niistä, joita hän tähän saakka oli tavannut ja varsinkin parempi kuin hän itse. Keskustelu oli aivan tavallista ja merkityksetöntä. He puhelivat sodasta ja, kuten muutkin, tahtomattaan liijoitellen suruaan tästä tapahtumasta; puhuttiin myöskin viimeisestä kohtauksesta, jolloin Nikolai koetti siirtää keskustelun muuhun aiheeseen; puhuttiin hyväntahtoisesta kuvernöörin rouvasta, Nikolain omaisista ja ruhtinatar Mariasta.

Ruhtinatar Maria ei puhunut veljestään, vaan siirsi keskustelun toiseen aineeseen heti, kun hänen tätinsä alkoi puhua Andreista. Näkyi, että ruhtinatar Maria voi puhella Venäjän onnettomuudesta teeskennellysti, mutta hänen veljensä oli liian lähellä hänen sydäntään ja sen vuoksi hän ei tahtonut eikä voinut keskustella pintapuolisesti veljestään. Nikolai huomasi tämän, samoin kuin hän terävän huomiokyvyn avulla, joka yleensä ei ollut hänelle ominaista, havaitsi kaikki ruhtinatar Marian luonteen vivahdukset, jotka vain vahvistivat hänen vakaumustaan siitä, että ruhtinatar oli erikoinen ja tavaton olento. Nikolai oli aivan samoin kuin ruhtinatar Mariakin punastunut ja joutunut hämilleen, kun hänelle oli kerrottu ruhtinattaresta, mutta ruhtinattaren läsnäollessa hän esiintyi aivan vapaasti eikä puhunut ollenkaan sitä, mitä hän oli valmistanut, vaan sitä, mitä mikin tuokio ja aina oikeaan osuen toi hänen mieleensä.

Lyhyen käyntinsä aikana pyörähti Nikolai, kuten muulloinkin siellä, missä sattui olemaan lapsia, hetken äänettömyyden syntyessä ruhtinas Andrein pienen pojan luo, hyväili häntä ja kysyi, tahtoisiko hän tulla husariksi. Hän otti pojan syliinsä, rupesi häntä iloisesti pyörittämään ja katsahti ruhtinatar Mariaan. Ja ihastunut, onnellinen ja arka katse seurasi rakastetun henkilön sylissä olevaa poikaa, jota hän rakasti. Nikolai huomasi tämänkin katseen ja aivan kuin käsittäen sen merkityksen hän punastui mielihyvästä ja rupesi suutelemaan poikaa sydämellisen iloisesti.

Ruhtinatar Maria ei liikkunut missään surunsa tähden eikä Nikolai pitänyt sopivana käydä heillä. Kuvernöörin rouva jatkoi kuitenkin naittopuuhiaan ja kerrottuaan Nikolaille kaikki ne mairittelevat sanat, jotka ruhtinatar Maria oli viime mainitusta lausunut sekä päinvastoin, hän lopulta vaati, että Rostof tunnustaisi tunteensa ruhtinatar Marialle. Tätä tunnustusta varten hän toimitti nuorille kohtaamistilaisuuden piispan luona ennen päiväjumalanpalvelusta.

Vaikka Rostof sanoi kuvernöörin rouvalle, ettei hän tule tekemään minkäänlaista tunnustusta ruhtinatar Marialle, lupasi hän kuitenkin tulla.

Samoin kuin Rostof ei ollut Tilsitissä antanut itsensä epäillä, oliko hyvä se, jonka kaikki olivat hyväksi tunnustaneet, aivan samoin hän nytkin lyhyen, mutta vilpittömän taistelun jälkeen, jossa kamppaili keskenään yritys järjestää elämä järjen vaatimusten mukaisesti ja nöyrä olosuhteisiin alistuminen, valitsi viime mainitun ja uskoi itsensä sen voiman vietäväksi, joka häntä (hän tunsi sen) vastustamattomasti jonnekin houkutteli. Hän tiesi, että tunteiden ilmaiseminen ruhtinatar Marialle Sonjalle annetun lupauksen jälkeen olisi ollut halpamaista ja hän tiesi, ettei hän koskaan menettelisi halpamaisesti. Mutta hän tiesi myöskin (eikä siinä kyllin, että hän tiesi, vaan hän tunsi sydämensä syvyydessä), että jos hän nyt antautuu olosuhteiden ja niiden ihmisten valtaan, jotka häntä johtivat, ei hän suinkaan tekisi mitään pahaa, vaan päin vastoin jotain hyvin tärkeää, niin tärkeää, ettei hän moista ollut vielä koskaan elämässään tehnyt.