Leo Tolstoy - Mitä meidän siis on tekeminen?

Jos en olisi ollut hyvänteväisyysylpeyteni huumaamana, olisi minun tarvinnut ainoastaan vähän tarkemmin katsoa heidän heikon näköisiin, aistillisiin, mutta hyväntahtoisiin kasvoihin, ymmärtääkseni, ettei heidän onnettomuutensa ole korjattavissa ulkonaisilla keinoilla, etteivät he missään asemassa voi olla onnellisia, jos heidän elämänymmärryksensä ei muutu, etteivät he ole mitään erikoisia ihmisiä, erikoisen onnettomissa olosuhteissa olevia, vaan niitä samoja ihmisiä, joita kaikkialla on meidän ympärillämme, jommoisia me itsekin olemme. Minä muistan, että tämän laatuisten onnettomien seurassa oleminen tuntui minusta erittäin raskaalta. Nyt ymmärrän, mikä siihen oli syynä. Minä näin niissä kuin peilissä oman itseni. Jos olisin syventynyt omaan ja meidän piirimme ihmisten elämään, niin olisin nähnyt, ettei edellisten ja jälkimmäisten välillä ollut mitään oleellista järjestystä. Joskin minun piirini ihmiset elävät nyt suurissa kortteereissa ja omissa taloissaan komeitten katujen varrella, eikä Rshanovin talossa, syövät ja juovat herkullisesti, eikä vaan maksaa ja silliä leivän kanssa, niin se ei estä heitä olemasta aivan samallaisia onnettomia. He ovat aivan samoin tyytymättömiä asemaansa, kaipaavat menneisyyttä ja toivovat parempaa, ja se parempi asema, jota he haluavat, on aivan samallainen, kuin se, jota haluavat Rshanovin talon asukkaat, s.o. semmoinen, joka antaa mahdollisuuden vähemmän tehdä työtä ja enemmän käyttää hyväkseen toisten työtä. Eroitus on ainoastaan määrässä ja ajassa. Jos olisin silloin tarkemmin ajatellut, olisin sen ymmärtänyt, mutta minä en ajatellut, vaan tein kysymyksiä näille ihmisille ja kirjoitin heidän nimiänsä kirjaani, aikoen myöhemmin, saatuani tarkat tiedot heidän oloistaan ja tarpeistaan, auttaa heitä. Minä en ymmärtänyt sitä, että auttaa semmoisia ihmisiä voi ainoastaan muuttamalla heidän elämänymmärryksensä. Ja voidakseen muuttaa toisen ihmisen elämänymmärrystä, täytyy itsellään olla parempi, jonka mukaan elää, mutta minulla oli aivan samallainen kuin heilläkin, ja minä elin sen elämänymmärryksen mukaan, joka olisi ollut muutettava, jos mieli tulla onnelliseksi.

Minä en nähnyt, ett'eivät nämä ihmiset olleet onnettomia senvuoksi, ettei heillä ollut ravitsevaa ruokaa, vaan senvuoksi, että heidän vatsansa – oli pilaantunut ja että he vaativat jo ravitsevan ruuan asemasta ruokahalua ärsyttävää ravintoa. Minä en nähnyt, että, voidakseen heitä auttaa, täytyy ruuanantamisen sijaan, parantaa heidän turmeltuneet vatsansa. Vaikka siten menenkin edelle kertomuksessani, sanon kuitenkin jo nyt, etten kaikista niistä ihmisistä, joitten nimet kirjoitin muistiin, todellakaan saanut autetuksi yhtäkään, vaikka muutamille niistä tehtiin, mitä he halusivat ja minkä olisi luullut heitä auttavan. Niistä tiedän erittäinkin kolme henkilöä. Kaikki kolme ovat nyt monien nousemusten ja lankeemusten perästä aivan samassa tilassa, kuin olivat kolme vuotta sitten.

Toinen onnettomain luokka, joita myöskin aijoin auttaa sittemmin, oli epäsiveelliset naiset. Semmoisia oli Rshanovin talossa hyvin paljon kaiken laatuisia, alkaen nuorista ja ihmisten näköisistä aina vanhimpiin ja kauheimman näköisiin asti, semmoisiin, jotka olivat kadottaneet ihmismuotonsakin. Toivo, että voisin auttaa näitä naisia, jota minulla ensin ei ollut, heräsi minussa seuraavan tapauksen johdosta.

Olimme tekemässä kierrostamme. Meillä oli jo muodostunut jonkinlainen käytännöllinen menettelytapa. Tullessamme uuteen asuntoon kysyimme heti kortteerin isäntää. Yksi meistä valitsi itselleen sopivan paikan huoneessa ja istuutui kirjoittamaan, toinen kulki kortteerin eri nurkissa kyselemässä jokaiselta erikseen ja ilmoitteli saamiansa tietoja kirjoittajalle.

Tultuamme yhteen kellarikerroksen kortteereista, meni ylioppilas etsimään isäntää, ja minä sillä aikaa aloin kuulustella kortteerissa olevia. Kortteeri oli seuraavan näköinen. Keskellä neliskulmaista huonetta oli uuni. Uunista läksi säteettäin neljä väliseinää, joten muodostui neljä pientä kamaria. Ensimäisessä, neljällä telttavuoteella varustetussa kamarissa oli kaksi henkeä, ukko ja nainen. Toisessa pitkulaisessa kamarissa oli kortteerin isäntä, nuori mies, harmaassa sarkanutussa, hyvännäköinen ja hyvin kalpea pikkuporvari. Kolmannessa oli nukkuva, luultavasti juopunut mies sekä nainen ruusunpunaisessa puserossa. Neljäs oli isännän huoneen takana.

Ylioppilas meni isännän kamariin, vaan minä jäin ensimäiseen ja kuulustelin ukkoa ja naista. Ukko oli kirjapainotyömies, jolla ei ollut tointa. Nainen oli kokin vaimo. Menin sitten kolmanteen kamariin ja kysyin puseroon puetulta naiselta, kuka nukkuva mies oli. Hän sanoi sen olevan hänen vieraansa. Kysyin naiselta kuka hän oli. Nainen sanoi olevansa moskovalainen talonpoikaisnainen. "Mitä tointa harjoitatte?" Hän rupesi nauramaan, eikä vastannut mitään. "Millä elätätte itseänne?" – kysyin uudestaan, otaksuen ettei hän ollut ymmärtänyt kysymystäni. "Ravintolassa istuskelen", sanoi hän. Minä en ymmärtänyt ja kysyin vielä kerran: "Millä te elätte?" Hän ei taaskaan vastannut, vaan nauroi. Neljännestä huoneesta, jossa emme vielä olleet käyneet, kuulin niinikään naisten naurua. Isäntä tuli ulos huoneestaan meidän luoksemme. Hän oli nähtävästi kuullut minun kysymykseni ja naisen vastaukset. Tuimasti naiseen katsahtaen hän kääntyi minun puoleeni ja sanoi: "prostitueerattu", nähtävästi tyytyväisenä siitä, että tunsi tämän virallisessa kielessä käytetyn sanan, ja osasi sen lausua. Sanottuaan tämän tuskin huomattavalla kohteliaalla hymyllä minulle, hän kääntyi naisen puoleen ja hänen kasvojensa ilme heti muuttui. Erityisellä halveksivalla äänellä, niinkuin koiraa olisi puhutellut, ja naiseen katsomatta hän sanoi:

– Mitäs tyhjää lörpöttelet: "ravintolassa istuskelen"? Kun kerran ravintolassa istuskelet, niin sanokin niinkuin asia on – prostitueerattu. – Omaa nimeänsä ei tiedä…

Tuo ääni minua loukkasi. "Ei meidän tule häntä häväistä", sanoin. – "Jos me kaikki eläisimme Jumalan tahdon mukaisesti, niin ei semmoisia olisi olemassa."

– Se on nyt semmoista, – sanoi isäntä, väkinäisesti hymyillen.

– Ei meidän siis pidä heitä soimata, vaan sääliä. Onkos se heidän syynsä?

En muista tarkkaan mitenkä sanoin, muistan vaan, että minua suututti tuo nuoren kortteerin isännän ylenkatseellinen puhetapa, minun tuli sääli tuota naista ja minä sen ilmaisin. Tuskin olin sen sanonut, kun siitä kamarista, josta naurua oli kuulunut, alkoi kuulua sänkylautojen narinaa ja väliseinän takaa, joka ei ulottunut kattoon, kohosi pörrötukkainen naisen pää, pienine pöhöttyneine silmineen ja kiiltävän punaisine kasvoineen, ja sen jälestä toinen ja kolmas. He olivat nähtävästi nousseet vuoteilleen ja kurkottivat kaulaansa väliseinän yli. Henkeään pidätellen, jännitetyllä huomiolla he meitä katselivat. Syntyi nolo äänettömyys. Ylioppilas, joka ensin oli hymyillyt, tuli totiseksi. Isäntä oli hämillään ja loi silmänsä maahan. Naiset yhä vaan ääneti katselivat minua ja odottivat. Minä olin enin kaikista hämilläni. En ollut mitenkään odottanut, että satunnaisesti lausuttu sanani olisi tehnyt semmoisen vaikutuksen. Aivan kuin Hesekielin kuoleman pelto, jota kuolleitten luut peittivät, olisi vavahtanut hengen kosketuksesta, ja kuolleet luut olisivat alkaneet liikkua. Minä satuin sanomaan rakkauden ja säälin sanan ja tämä sana vaikutti kaikkiin niin, kuin he olisivatkin ainoastaan odottaneet tätä sanaa, heretäkseen olemasta ruumiita ja elpyäkseen elämään. He katsoivat kaikki minuun, odottaen jatkoa. He odottivat, että olisin sanonut ne sanat ja tehnyt ne teot, jotka olisivat saaneet nuo luut yhteen liittymään, peittymään lihalla ja elämään. Mutta minä tunsin, ettei minulla ollut niitä sanoja, niitä tekoja, joilla olisin voinut jatkaa sitä, minkä olin alkanut. Tunsin sydämmeni pohjassa, että olin valehdellut, että itse olin samallainen, kuin hekin, ettei minulla ollut sen enempää sanottavaa ja minä aloin kirjoittaa lankettiini kaikkien kortteerin asukkaitten nimiä ja ammatteja. Tämä tapaus saattoi minut uuteen erehdykseen, siihen ajatukseen nimittäin, että näitäkin onnettomia voi auttaa. Minä kuvailin silloin itserakkaudessani sen olevan hyvin helppoa. Minä ajattelin: nyt me kirjoitamme kirjaan nämä naisetkin ja "sitten" me (ketkä me, sitä en ajatellut), kaikki kirjoitettuamme, ryhdymme heitä auttamaan. Kuvailin, että me, ne samat, jotka monen sukupolven aikana olemme saattaneet näitä naisia tuohon tilaan, eräänä kauniina päivänä saamme päähämme korjata koko asian. Ja kuitenkaan en olisi tarvinnut muuta kuin muistaa keskusteluni sen epäsiveellisen naisen kanssa, joka tuuditteli sairaan äidin lasta, ymmärtääkseni semmoisen otaksumisen koko järjettömyyden.