Leo Tolstoy - Mitä meidän siis on tekeminen?

Minun osalleni määrättiin, omasta pyynnöstäni, alue Hamovnitsheskin osassa, Smolenskin kauppatorin luona. Tällä alueella on joukko taloja, joita yleensä nimitetään Rshanovin taloksi, tai Rshanovin linnaksi. Ne kuuluivat ennen muinoin kauppias Rshanoville, mutta nykyään ne kuuluvat Simineille. Olin jo kauan sitten kuullut mainittavan tätä paikkaa mitä kauneimman köyhyyden ja turmeluksen pesänä, ja senvuoksi pyysin väenlaskun toimittajia määräämään minut sinne. Toivomukseni täytettiin.

Saatuani duuman määräyksen, läksin muutamia päiviä ennen väenlaskun alkamista yksinäni tarkastelemaan aluettani. Saamani asemakartan mukaan löysin heti Rshanovin linnan.

Menin sinne Nikolskin poikkikadun puolelta, jonka päässä vasemmalla puolen on synkän näköinen talo, ilman porttia sillä puolen. Talon ulkonäöstä arvasin sen olevan juuri Rshanovin linnan.

Laskeutuessani alamäkeä Nikolskin katua myöten tapasin muutamia poikasia, 10 – 14 ikäisiä, pikku nutuissa ja palttoissa laskemassa mäkeä, mikä jaloillaan, mikä yhdellä luistimella liukuen pitkin jalkakäytävän jäätynyttä luisua talon luona. Pojat olivat repaleisissa vaatteissa ja, niinkuin kaikki kaupunkilaispojat, reippaita ja rohkeita. Pysähdyin heitä katselemaan. Nurkan takaa tuli esiin repaleinen vanha akka, jolla oli riippuvat keltaiset posket. Hän kulki kaupungille päin ja, niinkuin pakahtumaisillaan oleva hevonen, hengitti hirveästi koristen joka askeleella. Tultuaan minun kohdalleni hän pysähtyi, vetäen henkeänsä. Kaikkialla muualla tämä vanhus olisi pyytänyt minulta rahaa, mutta täällä hän vaan rupesi puhumaan kanssani. "Kas, sanoi hän, osottaen mäkeä laskevia poikia, – ei muuta, kuin vallattomuuksia! Samallaisia rshanovilaisia niistä tulee, kuin isänsäkin ovat". Yksi pojista, jolla oli palttoo ja lipaton lakki, kuuli hänen sanansa ja pysähtyi. "Mitä haukut?" huusi hän akalle. – "Itse olet rshanovilainen käärme!" – "Asutteko te täällä?" kysyin pojilta. – "Asutaan, ja hän asuu kanssa. Hän varasti saapasvarren!" huudahti poika ja nostaen ylös toisen jalkansa läksi luistamaan eteenpäin. Eukko räjähti haukkumaan, lomaan kovasti yskien. Mäeltä päin tuli sillä aikaa, käsiään heiluttaen lumivalkea ukko, kokonaan repaleissa. Ukko oli sen näköinen, kuin olisi vastikään vahvistanut itseänsä viinaryypyllä. Hän oli nähtävästi kuullut eukon haukkumisen ja otti häntä puolustaakseen. "Kyllä minä teille näytän senkin hirtehiset!" huusi hän poikasille, ikäänkuin aikoen lähteä heitä takaa ajamaan. Kerjuulla ollessaan kaupungilla tämä ukko herättää huomiota vanhuudellaan, heikkoudellaan ja köyhyydellään. Täällä hän sitä vastoin näytti iloiselta, päivätyöstään palaavalta työmieheltä.

Minä läksin ukon jälessä. Hän kääntyi vasemmalle Prototshnin poikkikadulle ja, kuljettuaan koko talon ja portin sivu, katosi ravintolaan.

Prototshnin kadun puolella on kaksi porttia ja useampia ovia: ravintolan, kapakan ja muutamien ruoka- ynnä muitten puotien. Tämä on juuri Rshanovin linna, Kaikki täällä on harmaata, likaista, haisevaa – sekä rakennukset, asumukset, pihat että ihmiset. Suurin osa ihmisistä, joita täällä tapasin, olivat repaleisia ja puolialastomia. Toiset kävelivät, toiset juoksivat ovesta ovelle. Kaksi hieroi kauppaa jostakin rääsystä. Minä kiersin koko rakennuksen ja, palattuani entiseen paikkaan, pysähdyin erään talon portille. Teki mieleni pistäytyä sisään katsomaan, mitä piellä tehtiin itse keskuksessa, mutta minua iletti, en tiennyt, mitä sanoa, jos minulta olisi kysytty asiaani. Jonkun aikaa epäröityäni astuin kumminkin sisään. Heti pihalle tultuani tunsin ilettävän löyhkän. Piha oli hirmuisen likainen. Käännyin nurkan taa ja samassa kuulin vasemmalta puoleltani ylhäältä, puiselta läpikäytävältä juoksevien ihmisten jalkain töminätä, ensin käytävän siltaa pitkin, ja sitten portaita. Ensimmäisenä juoksi ulos laiha vaimoihminen, hihat ylöskäärittyinä, haalistunut ruusunvärinen hame yllään ja patiinit jalassa. Hänen kintereillään juoksi pörröinen mies punasessa paidassa ja hameen levyisissä housuissa, kalossit jalassa. Mies sai vaimon kiinni portaitten alapäässä. "Et pääse käsistäni", sanoi hän, nauraen. "Kas sitä kierosilmäistä pirua", alkoi nainen torua, nähtävästi hyvillään tuosta takaa-ajosta, mutta nähtyään minut, huudahti äkäisesti: "ketä haet?" Kun en ketään hakenut, jouduin hämilleni ja läksin pois. Kummallista ei tässä ollut mitään, mutta tämä tapaus, – senjälkeen, mitä olin nähnyt toiselta puolen pihaa – haukkuvan akan, iloisen ukon ja mäkeä laskevat pojat, näytti minulle yhtäkkiä aivan uudelta puolelta sen asian, johon olin ryhtynyt. Minä aijoin tehdä suuren hyväntyön näille ihmisille moskovalaisten pohattain avulla. Mutta nyt ymmärsin ensi kerran, että kaikilla niillä onnettomilla, joille tahdoin tehdä hyväntyön, on, paitsi sitä aikaa, jolloin he, kärsien nälkää ja vilua, odottavat pääsyään taloon, vielä aikaa, jota heidän johonkin täytyy käyttää, on vielä 24 tuntia joka vuorokausi, on vielä kokonainen elämä, josta en ennen ollut tullut ajatelleeksi. Ymmärsin nyt ensi kerran, että kaikkien näitten ihmisten, paitsi puuhailemista itsensä vilulta suojelemisessa ja nälkänsä sammuttamisessa, täytyy elää vielä jollakin tavalla ne 24 tuntia joka vuorokausi, jotka heidän on eläminen, niinkuin kaikkien muittenkin ihmisten. Minä ymmärsin, että näitten ihmisten täytyy olla vihoissaan, ikävöidä, uljastella, iloita. Niin omituista kuin se onkin, ymmärsin nyt ensi kerran selvästi, ettei puuhani voinut rajoittua ainoastaan tuhannen ihmisen ruokkimiseen ja vaatettamiseen, – se ei ollut samaa, kuin tuhannen lampaan ruokkiminen ja katosalle ajaminen – vaan kysymys oli siinä, että ihmisille oli tehtävä jotain tosi hyvää. Ja kun ymmärsin, että jokainen noista tuhannesta ihmisestä on aivan samallainen ihminen, jolla on samallainen menneisyys, samallaiset intohimot, kiusaukset, erehdykset, samallaiset ajatukset ja kysymykset, kuin minullakin, niin alkuunpanemani asia rupesi yhtäkkiä näyttämään minusta niin vaikealta, että tunsin itseni voimattomaksi. Mutta asia oli kerran pantu alkuun ja minä jatkoin sitä.

Määrättynä päivänä väenlaskussa toimivat ylioppilaat saapuivat paikalle aamulla varhain, ja minä, hyväntekijä, tulin heidän luokseen kello 12. Minä en voinut tulla varemmin, sillä minä nousin k: lo 10, join kahvia ja polttelin sitten paperossia, odotellen ruuan sulamista. Tulin k: lo 12 Rshanovin talon portille. Poliisi osoitti minulle ravintolan, johon laskijat olivat käskeneet tulla kaikkien, jotka heitä kysyvät. Menin ravintolaan. Ravintola oli hyvin pimeä, haiseva ja likainen. Suoraan edessä oli tiski, vasemmalla huone likaisilla pöytäliinoilla katettuine pöytineen, oikealla iso huone pilareineen ja samallaisia pikku pöytiä akkunain ääressä ja seinien luona. Siellä täällä istui pöytien ääressä teetä juoden miehiä, sekä repaleisia että siististi puettuja, työmiehiä tai pikku kauppiaita, sekä muutamia naisia. Ravintola oli kyllä hyvin likainen, mutta heti saattoi nähdä, että sen asiat kävivät hyvin. Tiskin takana seisovan ravintolanhoitajan toimeliaan näköiset kasvot ja tarjoilijain joutuisa palvelevaisuus sitä osoittivat. Tuskin olin ennättänyt astua sisään, kun jo muuan tarjoilija oli valmis riisumaan palttoon päältäni ja tuomaan, mitä käskettäisiin. Näkyi että oli totuttu joutuisasti ja huolellisesti suorittamaan tehtävät. Kysyin väenlaskijoita. "Vanja!" – huusi pieni, saksalaisten tapaan puettu mies, joka järjesteli jotain kaapissa tiskin takana; se oli ravintolan isäntä Ivan Feodotitsh, talonpoika Kalugan kuvernementistä. Tuli kyyppari, noin 18 vuotias poika, laiha, käyränenäinen, kasvot kellertävät. "Mene saattamaan herraa väenlaskijain luo". Poika heitti salvetin, pani palttoon päällensä ja läksi nopeasti astuen viemään minua takaoven kautta. Likaisessa, haisevassa keittiössä tuli meitä vastaan vanha eukko, varovasti kantaen jonnekin hyvin haisevia sisälmyksiä riepuun käärittynä. Sieltä laskeuduimme kaltevalle pihalle, joka oli täynnään puurakennuksia kivisillä alakerroksilla. Löyhkä tällä pihalla oli hirmuinen. Se tuli ulkohuoneesta, jonka ympärillä aina oli suuri väentungos. Ulkohuone oli vaan osoittamassa sitä paikkaa, jossa oli tapana käydä tarpeillaan. Ohikulkiessa oli mahdotonta olla sitä huomaamatta ja hyvin vaikealta tuntui, kun joutui siitä lähtevän väkevän löyhkän piiriin.