Anton Chekhov - Venäläistä rakkautta

Odessan ja Sevastopolin väliä kulkevan höyrylaivan kannella astuisievänpuoleinen, parrakas herrasmies luokseni sytyttääkseen tupakan.Hän sanoi:

– Katsokaa noita saksalaisia, jotka istuvat tuolla. Kun osuusaksalaisia tai englantilaisia yhteen, niin he puhuvat villanhinnoista, viljasadosta ja personallisista asioistaan, mutta kunme venäläiset tapaamme toisemme, niin juttelemme jostakin syystänaisista ja ylevistä asioista. Etupäässä kuitenkin naisista.

Tunsin tämän herran ulkonäöltä. Olimme näet edellisenä päivänäpalanneet samalla junalla ulkomailta ja Voloczyskassa olin nähnythänen tullitarkastuksen aikana seisovan matkatoverinsa, eräännaisen kanssa matkalaukuista ja koreista kasatun röykkiön vieressä,jotka olivat täynnä naisten vaatteita, ja tulevan levottomaksi jatuskastuvan, kun täytyi maksaa tullia jostakin silkkirievusta, muttahänen matkatoverinsa vastusteli ja uhkasi valittaa jollekin. Jasitten matkalla Odessaan olin nähnyt hänen vievän milloin piirakoitamilloin appelsiineja naisten osastoon.

Sää oli jonkunverran kostea, laiva keinui hiukan, ja naisetpoistuivat hytteihinsä. Tuo parrakas herrasmies istuutui viereeni jajatkoi:

– Niin, kun venäläiset tapaavat toisensa, puhuvat he ylevistäasioista ja naisista. Me olemme niin intelligenttejä, niin eteviä,että lausumme vain totuuksia ja saatamme ratkaista kaikkeinvaikeimpiakin kysymyksiä. Venäläinen näyttelijä ei osaa ilvehtiä,vaan näyttelee ilveilyssäkin syvämietteisesti. Niin mekin: kunpuhumme joutavista asioista, niin käsittelemme niitä pitäen silmälläkorkeinta näkökantaa, toisin emme. Se on rohkeuden, totisuuden jayksinkertaisuuden puutetta. Naisista puhumme niin usein siksi, ettäolemme, kuten minusta näyttää, tyytymättömiä. Pidämme naisia liianihanteellisina ja vaadimme heiltä sitä, mitä todellisuus ei voitarjota, emmekä saavuta lähimainkaan haluamaamme, ja lopputuloksenaon: tyytymättömyys, särkyneet toiveet, sieluntuskat ja mikä kohtamilläkin on kipeä, sitä hän valittaa. Mutta ehkä teitä ikävystyttäätämä keskustelu?

– Ei, ei lainkaan.

– Sallikaa minun siinä tapauksessa esittää itseni, – sanoimatkatoverini kohoten jonkunverran istualtaan: – Ivan IlitshShamohin, tilanomistaja Moskovan läheisyydestä. Teidät tunnen varsinhyvin.

Hän istuutui ja jatkoi katsoen minua lempeästi ja totisesti kasvoihin:

– Nämä alituiset keskustelut naisista selittäisi jokinkeskinkertainen filosoofi, kuten Max Nordau, eroottiseksimielettömyydeksi tai väittäisi hän, että olemme orjia ja niinedespäin. Mutta minä arvostelen asiaa toisin. Minä toistan: meolemme tyytymättömiä siksi, että olemme idealisteja. Me tahdomme, että olennot, jotka ovat meidät synnyttäneet ja tulevat synnyttämäänlapsemme, olisivat meitä korkeammalla, korkeammalla kaikkea muutamaailmassa. Nuorina ihannoimme ja jumaloimme naisia, joihinrakastumme; rakkaus ja onni merkitsevät silloin samaa. MeilläVenäjällä halveksitaan avioliittoa, joka ei ole rakkaudesta solmittu, aistillisuus on naurettavaa ja herättää vastenmielisyyttä janiillä romaaneilla ja kertomuksilla, joissa naiset ovat kauniita, runollisia ja yleviä, on parhain menestys. Ja aivan luonnollistaon ollut se, että venäläinen on aina ihaillut Rafaelin madonnaa japitänyt huolta naisemansipatsioonista, olkaa varma siitä. Muttase on onnettomuutemme, että jouduttuamme naimisiin tai suhteisiinnaisen kanssa tunnemme parin kolmen vuoden kuluttua pettymystä jakäymme välinpitämättömiksi. Lähestymme toisia naisia, ja tunnemmetaas pettymystä, kammoa, ja tulemme vihdoin vakuutetuiksi siitä, ettänaiset ovat petollisia, pikkumaisia, turhamaisia, epäjohdonmukaisia, kehittymättömiä, julmia – että he sanalla sanoen eivät oleylempänä, vaan päinvastoin paljon alempana meitä miehiä. Eikä meillätyytymättömillä ja petetyillä miehillä ole enää muuta tehtävää kuinnapista ja alati puhua siitä, minkä suhteen petyimme.

Shamohinin puhuessa huomasin, että venäjänkieli ja venäläinenympäristö tyydyttivät häntä suuresti. Tämä johtui luultavasti siitä,että hän ulkomailla ollessaan ikävöi kotimaahansa. Ylistäessäänvenäläisiä ja heidän ihanteellisuuttaan hän ei puhunut pahaaulkomaalaisista, ja tämä oli hänelle eduksi. Saattoi myöskin huomata, että hänellä oli jotakin sydämellään ja että hän mieluummin puhuiitsestään kuin naisista. Enkä minä saattanut olla kuuntelemattapitkänpuoleista, tunnustuksen kaltaista kertomusta.

Kun olimme tilanneet pullon viiniä ja juoneet sitä lasillisen, alkoihän näin:

– Muistan, että jossakin Veltmannin kertomuksessa joku sanoo: "siinä se kertomus oli", johon toinen vastaa: "ei, se ei ollut itsekertomusta, vaan ainoastaan kertomuksen johdantoa." Samoin on kaikkitähän saakka puhumani vain johdantoa. Mutta tahtoisin oikeastaankertoa teille viimeisen romaanini. Suokaa anteeksi, että vieläkinkysyn: eikö teitä ikävystytä kuunnella juttujani?

Vakuutin, ettei ikävystytä, ja hän jatkoi:

– Toiminta tapahtuu Moskovan kuvernementissa, eräässä senpohjoisessa kihlakunnassa. Minun täytyy sanoa, että luonto on sielläihmeellistä. Maatilamme sijaitsee vuolaan puron korkealla rannalla, putouksen kohdalla, jossa vesi kohisee yötä päivää. Kuvitelkaamielessänne suurta, vanhaa puutarhaa, hauskan näköisiä kukkalavoja, mehiläiskekoja, vihannestarhaa, alhaalla lorisevaa puroa kiemuraisinepajupensaineen, jotka huurteisen sään aikana näyttävät himmeiltä jaharmahtavilta; toisella puolen niitty ja sen takana kummulla synkkää,tummaa havumetsää, jossa kasvaa sieniä ja jonka tiheikössä oleskeleehirviä.

Kun minä kuolen ja ruumisarkun kansi naulataan kiinni, niin olenminä näkevä, siltä minusta tuntuu, varhaisen aamun, sellaisen, jolloin auringon valo häikäisee silmiä, kuten tiedätte, tai ihanankevätillan, jolloin puutarhasta ja sen takaa kuuluu satakielen jaruisrääkän laulua, kylästä hanurin soittoa, sisällä soitetaan pianoaja puro kohisee – sanalla sanoen, sellaista musiikkia, että tekeemieli itkeä ja lujasti laulaa.

Meillä ei ole paljon peltoja, mutta sen sijaan niittyjä, jotkayhdessä metsän kanssa tuottavat noin pari tuhatta ruplaa vuosittain.Olen isäni ainoa poika. Me molemmat olemme vaatimattomia ihmisiä, jatämä summa sekä isän eläke riittivät meille aivan hyvin.

Päätettyäni luvut yliopistossa elin kolme ensimäistä vuotta maalla, harrastin maanviljelystä ja odotin, että minut valittaisiinjohonkin kunnalliseen toimeen. Mutta pääasia oli kuitenkin se, että olin kovasti rakastunut erääseen harvinaisen kauniiseen, hurmaavaan neitoseen, naapurimme, tilanomistaja Kotlovitshinsisareen. Tämä naapuri oli rappiolle joutunut herrasmies, jollaoli ananas- ja persikkaviljelyksiä, ukkosenjohtoja, suihkulähdekeskellä pihaa, mutta ei kopeekkaakaan rahaa. Hän ei tehnyt mitään,ei osannut mitään, oli pehmeä kuin keitetty nauris; paransitalonpoikia homoiopatisesti ja harrasti spiritismiä. Hän oli muutenhienotunteinen, hellä, ei tuhma, mutta minä en pidä miehistä, jotkakeskustelevat henkien kanssa ja parantavat akkoja magnetismilla.Ensinnäkin vaivaa henkisesti orjamaisia ihmisiä aina jokinkäsitteiden hämmennys ja heidän kanssaan on sangen vaikea puhua,ja toiseksi he eivät rakasta ketään, pysyvät erillään naisista,ja tämä salaperäisyys vaikuttaa vastenmielisesti herkkätunteisiinihmisiin. Eikä hänen ulkomuotonsakaan miellyttänyt minua. Hän olipitkä, lihava, kalpea, pää oli pieni, samoin silmät, jotka kiilsivätomituisesti, ja sormet olivat valkoiset ja turpeat. Tervehtiessä hänei puristanut kättä, vaan piteli sitä omalla tavallaan, ja pyyteliyhä anteeksi. Halutessaan jotakin hän pyysi anteeksi, kun sai – pyysi anteeksi.

Mutta hänen sisarensa oli aivan toisenlainen. Minun tulee huomauttaa, etten tuntenut lapsuudessani ja nuoruudessani Kotlovitsheja, silläisäni oli professorina N: ssä, jonka tähden me asuimme pitkän aikaamaaseudulla, ja tullessani tuntemaan heidät, oli tämä neitonenjo kaksikolmattavuotias, ja hän oli jo aikoja sitten lopettanutkoulunsa, olipa ennättänyt jo pari kolme vuotta asua Moskovassarikkaan tätinsä luona, joka toi hänet seurapiireihin. Tutustuttuanihäneen ja jouduttuani puheisiin hänen kanssaan ihmetytti minua ennenkaikkea hänen harvinainen ja kaunis nimensä. – Ariadna. Se sopi niinmainiosti hänelle! Hän oli tummanverevä, kovin laiha, hento, notkea, solakka, ihmeen suloinen ja hänen kasvonsa piirteet olivat ylevätja jalot. Hänenkin silmänsä kiilsivät, mutta ei niin kuin veljen – kylmästi ja makeasti kuin rintasokerin kiteet – vaan Ariadnankatseesta säteili ihana, ylpeä nuoruus.