Anton Chekhov - Venäläistä rakkautta

Hän kuuli, kuinka Jagitsh soitti puhelinta.

– Olkaa hyvä ja yhdistäkää Vasiljevskij-kasarmeihin! – hän sanoi;ja hetken kuluttua: – Onko Vasiljevskij-kasarmissa? Pyydän, kutsukaatohtori Salimovitsh telefoniin. – Ja vielä hetken kuluttua: – Kuka se on? Sinäkö, Volodja? Se on hauskaa! Pyydähän, veli hyvä,isäsi heti käymään meillä, sillä vaimoni on eilisen jälkeen kovin – ravistunut. Eikö kotona, sanot? Hm!.. Mainiota… Kiitoksia vaansitten… Hyvästi!

Kolmannen kerran astui Jagitsh makuuhuoneeseen, kumartui vaimonsayli, siunasi hänet tehden ristinmerkin, antoi hänen suudella kättään – hän oli nimittäin tottunut siihen, että naiset, jotka rakastivathäntä, suutelivat häntä kädelle – ja sanottuaan palaavansapäivälliseksi hän poistui huoneesta.

Kahdentoista tienoissa ilmoitti palvelijatar Vladimir Mihailitshinsaapuneen.

Väsymyksestä ja päänkivistyksestä horjuen puki Sofia Lvovna ylleenuuden, kauniin, sinipunervan, turkisreunuksisen aamunuttunsa ja sukihätäisesti hiuksensa. Hän tunsi sydämessään sanomatonta hellyyttäja vapisi ilosta, kun tiesi näkevänsä hänet, ja siitä pelosta, ettärakastettu menisi matkoihinsa.

Pikku Volodja tuli tervehtimään yllään hännystakki ja valkoinenkaulahuivi, kuten yleinen tapa vaati. Kun Sofia Lvovna astuivierashuoneeseen, suuteli Volodja tämän kättä ja valittiavosydämisesti hänen sairauttaan.

He istuutuivat, ja vieras kehui rouvan aamunuttua.

– Eilinen kohtaus Oljan kanssa vaikutti minuun niin kiihottavasti – sanoi Sofia Lvovna. – Ensin tuntui niin kiusalliselta, muttanyt kadehdin häntä. Hän on kuin järkähtämätön kallio, jota ei saaliikahtamaan paikaltaan. Mutta eiköhän hän sentään olisi voinutvalita mitään muuta keinoa? Tokkohan sentään täytyy haudata itseäänelävältä voidakseen ratkaista elämän arvoitusta? Sehän on kuolemaaeikä elämää.

Muistellessaan Oljaa nousi pikku Volodjan kasvoille myötätuntoinenilme.

– Te, Volodja, olette viisas mies, – sanoi Sofia Lvovna. – Neuvokaa, miten voisin menetellä samoinkuin Olja. En ole uskovainenenkä tahtoisi mennä luostariin, mutta voisinhan tehdä jotakin samanarvoista. Elämäni on raskasta, – jatkoi hän hetken vaiettuaan. – Neuvokaa nyt… Sanokaa minulle jotakin vakuuttavaa. Sanokaa edesyksi sana.

– Yksi sana? Olkoon menneeksi: tararabumbia!

– Volodja, miksi halveksitte minua? – kysyi Sofia Lvovnavilkkaasti. – Te puhelette kanssani, suokaa anteeksi, kuin itserakaskeikari. Niin ei puhella ystävien ja säädyllisten naisten kanssa. Teolette etevä tiedemies, rakastatte tiedettä, mutta miksi ette puhumilloinkaan kanssani tieteestä? Miksi? Enkö ole sen arvoinen?

Pikku Volodja rypisti harmistuneesti kasvojaan ja sanoi:

– Miksi te nyt näin yht'äkkiä tieteeseen pikiinnyitte? Ehkä teilleon konstitutio tarpeen? Tai ehkä suvaitsette sampea piparjuuren kera?

– No niin, minä olen mitätön, kehno, periaatteeton, lyhytjärkinennainen… Minussa on paljon vikoja, olen hermosairas, turmeltunut,ja sentähden on minua halveksittava. Mutta tehän olette kymmenkuntavuotta minua vanhempi ja mieheni kokonaista kolmekymmentä. Olenkasvanut teidän silmäinne edessä ja jos olisitte tahtonut, niinolisitte voinut tehdä minusta vaikka enkelin. Mutta te… (hänenäänensä vapisi), te kohtelette minua julmasti. Jagitsh nai minutollessaan jo ikämies, ja te…

– No, no, riittää, riittää, – sanoi Volodja istuutuen lähemmäksija suudellen hänen molempia käsiään. – Filosofoikoot ja todistakootSchopenhauerit mitä haluavat, mutta me haluamme suudella näitäkätösiä.

– Te halveksitte minua, mutta jospa tietäisitte, miten se minuakiduttaa! – sanoi Sofia Lvovna epävarmasti, tietäen jo edeltäkäsin, ettei pikku Volodja häntä uskonut. – Jospa todella tietäisitte, kuinka hartaasti haluan elää elämäni uudelleen. Innostun tätäajatellessani, – sanoi hän ja innostuksen kyynelet nousivat todellahänen silmiinsä. – Olla hyvä, rehellinen, puhdas ihminen, eivalehdella, määrätä elämän tarkoitus…

– No, no, no, älkäähän nyt sentään liikoja!.. En pidä siitä! – sanoi Volodja ja hänen kasvojensa ilme muuttui oikulliseksi. – Jumal'avita, aivan kuin näyttämöllä! Eläkäämme toki ihmisiksi!

Jotta Volodja ei suuttuisi ja lähtisi pois, alkoi Sofia Lvovnapuolustautua ja hymyili väkinäisesti hänen mielikseen ruveten taaspuhumaan Oljasta ja siitä, kuinka tahtoisi ratkaista elämänsäarvoituksen ja muuttua ihmiseksi.

– Tara… ra… bumbia… – alkoi pikku Volodja hyräilläpuoliääneen. – Tara… ra… bumbia!..

Ja äkkiarvaamatta hän kiersi kätensä Sofia Lvovnan vyötäisille. Tämä,tietämättä mitä tehdä, laski kätensä pikku Volodjan hartioille jakatseli hetken aikaa kuin huumautuneena hänen viisaita, ivallisiakasvojaan, otsaansa, silmiä, kaunista partaa…

– Sinä olet jo aikoja sitten tiennyt, että rakastan sinua, – tunnusti Sofia Lvovna sävähtäen punaiseksi ja tuntien, kuinka hänenhuulensakin häpeästä vapisivat. – Minä rakastan sinua! Miksi kiusaatminua?

Hän sulki silmänsä ja suuteli kiihkeästi pikku Volodjan huulia eikävoinut pitkään aikaan katkaista suuteloa, vaikka tiesi, että se olisopimatonta, että Volodjakin voisi tuomita hänen käytöksensä, ettäpalvelijatar saattoi milloin tahansa astua sisään…

– Oi kuinka sinä kiusaat minua! – huudahti Sofia Lvovna.

Puolen tunnin kuluttua, kun Volodja oli saanut halunsa tyydytetyksi, istui hän ruokasalissa ja söi. Sofia Lvovna oli polvillaan hänenedessään ja tuijotti intohimoisesti hänen kasvoihinsa. Ja Volodjasanoi, että Sonja oli kuin koira, joka odotti lihapalaa, istuttihänet polvelleen ja keinutti kuin lasta laulaen:

– Tara… rabumbia… Tara… bumbia!..

Mutta kun hän rupesi tekemään lähtöä, kysyi Sofia Lvovnaintohimoisesti:

– Milloin? Tänään? Missä? – ja hän nosti molemmat kätensä kohti

Volodjan huulia ikäänkuin olisi käsinkin tahtonut kaapata vastauksen.

– Tänään tuskin sopii, – sanoi pikku Volodja hetken ajateltuaan. —

Mutta ehkä huomenna.

Ja he erosivat. Ennen päivällistä ajoi Sofia Lvovna luostariin Oljanluo, mutta siellä ilmoitettiin, että Olja lukee jossakin rukouksiavainajalle. Luostarista hän ajoi isänsä luo, jota ei myöskääntavannut kotona. Sitten hän vaihtoi ajuria ja alkoi ajella pitkinkatuja ilman mitään päämäärää aina iltaan saakka. Jostakin syystähänen mieleensä muistui nyt se sama itkusilmäinen täti, joka eilöytänyt mistään rauhaa.

Mutta yöllä ajeltiin taas kolmivaljakolla ja kuunneltiin mustalaisiakaupungin ulkopuolella olevassa ravintolassa. Ja kun taas ajettiinluostarin ohi, muisti Sofia Lvovna Oljan ja sanomaton tuska valtasihänet ajatellessaan, että hänen kaltaisillaan neitosilla ja naisillaei ole muuta keinoa kuin herkeämättä ajaa kolmivaljakolla javalehdella tai mennä luostariin ja tappaa oma lihansa…

Seuraavana päivänä oli lemmenkohtaus ja senjälkeen Sofia Lvovna ajoitaas yksin ajurilla pitkin kaupunkia ja muisteli tätiä.

Viikon kuluttua pikku Volodja hylkäsi hänet, ja senjälkeenkulki elämä entistä lattiaan, yhtä ikävästi, surullisesti, jopatuskallisestikin. Eversti ja pikku Volodja pelasivat biljardia japikettiä, Rita kertoili mauttomasti ja pitkäveteisesti juttujaan,Sofia Lvovna ajoi yhä paikasta toiseen ja pyysi, että miehensäajeluttaisi häntä kolmivaljakolla.

Käydessään melkein joka päivä luostarissa Sofia Lvovna ikävystyttiOljaa valittamalla hänelle kauheita kärsimyksiään. Hän itki ja tunsisamalla tuovansa mukanaan jotakin saastaista, kurjaa, alhaistaluostarikammioon.

Mutta Olja sanoi hänelle koneellisesti ja ulkoa opitun läksyn tavoin, että kaikki tämä on mitätöntä, kaikki loppuu ja Jumala armahtaa.