Leo Tolstoy - Sevastopoli

"Varmasti kaadun tällä kertaa", – ajatteli alikapteeni, – "tunnensen. Ja lisäksi vielä se, ettei minun olisi tarvinnut mennä, vaanitse tarjouduin. Ja ainahan se tapetaan, joka menee henkeäänkaupalle. Ja mikä tuota kirottua Nepshisetskiä sitten vaivaa?Kukaties hän ei olekaan kipeä: ja sellaisen vuoksi sitten tapetaanmies, tapetaan armotta. Vaan jos taas en kaadu, niin varmastisaan ylennyksen. Huomasin kuinka rykmentin päällikköä miellyttikun sanoin: sallikaa minun mennä, jos luutnantti Nepshisetskij onsairas. Ellei lähde majurin valtakirjaa, niin Vladimirin ristiainakin. Menenhän jo kolmattatoista kertaa vallinsarvelle. Voih,13: han on paha luku. Auttamatta kaadun, tunnen että kaadun; vaanjonkunhan täytyy mennä, eihän vänrikille uskota komppaniaa. Entäsjos tapahtuisi jotakin, – onhan kysymyksessä koko rykmentin, armeijan kunnia. Minun velvollisuuteni on mennä… niin pyhävelvollisuuteni. Mutta minulla on aavistus." Alikapteeni unohti etteisellainen milloin voimakkaampana milloin heikompana heräävä aavistustullut hänelle ensi kertaa silloin kun oli mentävä vallinsarvelle, eikä tiennyt että samanlainen aavistus on voimakkaampana taiheikompana jokaisella taisteluun mennessä. Saatuaan viihdykettävelvollisuuden tunnosta, joka alikapteenilla oli erittäinkehittynyt ja voimakas, hän istui tuolille ja rupesi kirjottamaanjäähyväiskirjettä isälleen. Saatuaan kirjeensä kymmenessä minuutissakirjotetuksi, hän nousi tuolilta silmät kosteina kyynelistä ja lukienajatuksissaan kaikki rukouksensa rupesi pukeutumaan. Puolihumalainenja töykeä palvelija ojensi hänelle laiskasti uuden takin (vanha, jonka alikapteeni tavallisesti puki ylleen vallinsarvelle mennessäänei ollut paikattu).

– Miksikäs takkia ei ole paikattu? Sinä et tee muuta kuin makaat, senkin vetelys! – sanoi vihaisesti Mihailov.

– Makaat? – murahti Nikita: – saat päivät päästään juosta kuinkoira; kun väsyt, niin eläppäs: ei muka saisi edes nukahtaa!

– Olet taas juovuksissa, näen minä.

– En ole teidän rahoillanne juonut, mitäs suotta soimaatte.

– Vaiti, tolvana! – karjasi alikapteeni, valmiina lyömään miestä.Jo ennestään kiihtyneenä hän menetti nyt kokonaan malttinsa ja oliloukkaantunut Nikitan töykeydestä, vaikka muuten häntä rakasti jopahemmottelikin, ja asui hänen kanssaan jo kolmattatoista vuotta.

– Tolvana, tolvana? – matki palvelija: – miksi tolvanaksihaukutte, armollinen herra? onko nyt aika sellaiseen? synti onhaukkua.

Mihailov muisti minne oli menossa ja häntä rupesi hävettämään.

– Sinäpäs vasta koettelet miehen kärsivällisyyttä, Nikita! – sanoihän lempeällä äänellä. – Tämän isäukolleni menevän kirjeen anna ollapöydällä eläkä siihen koske, – lisäsi hän punehtuen.

– Kuulen, herra – sanoi Nikita käyden hellätunteiseksi viinanvaikutuksesta, jota oli juonut, kuten sanoi omilla rahoillaan , jaräpytteli huomattavan itkunhaluisesti silmiään.

Vaan kun alikapteeni sanoi portailla: "hyvästi, Nikita!" niinNikita purskahti yhtäkkiä pakotettuun itkuntyrskeeseen ja syöksähtisuutelemaan herransa kättä. "Hyvästi, herra!" sanoi hän nyyhkyttäen.Vanha matruusin eukko, joka seisoi portailla ei naisena voinut ollahänkään sekaantumatta tähän tuntehikkaaseen kohtaukseen, vaan rupesilikaisella hihallaan pyyhkimään silmiään ja puhua pauhaamaan ettäkyllä on nyt herroillakin päivät ja millaisia vaivoja ne ottavatpäälleen ja että hän, ihmisparka, oli jäänyt leskeksi ja kertoi josadannetta kertaa juopuneelle Nikitalle surustaan, kuinka miehensäoli jo ensimmäisessä pommituksessa kaatunut ja kuinka hänen mökkinsäoli raunioiksi ammuttu (se missä hän nyt asui, ei ollut hänen)j. n.e. Herransa mentyä Nikita sytytti piippunsa, pyysi isännäntytärtä hakemaan viinaa ja herkesi pian itkemästä, rupesipa vieläriitelemäänkin akan kanssa sangosta, jonka tämä muka oli särkenyt.

"Ehkäpä tulenkin vain haavotetuksi" – mietiskeli itsekseenalikapteeni, kun hän illan jo hämärtäessä lähestyi komppaniansakanssa vallinsarvea. – "Mutta mihin? ja kuinka? tuohonko vaituohon?" – puhui hän itsekseen koskettaen ajatuksissaan vatsaansaja rintaansa, – "Jos tuohon (hän ajatteli reisiään), ja tekisikierroksen. Vaan jos tuohon pommin pirstale, niin on loppu!"

Alikapteeni saapui saartokaivantoa pitkin onnellisestitykkikaivannoille, asetti yhdessä upseerin kanssa miehet pilkkosenpimeässä työhön ja istui pieneen kuoppaan rintavarustuksensuojaan. Ammunta oli laimeaa, vain silloin tällöin välähti milloinmeikäläisten milloin sen puolella leimaus ja loistava pomminputkipiirsi tulikaaren tummalle tähtitaivaalle. Mutta kaikki pommitputoilivat tykkikaivannon taakse ja oikealle puolelle kauas sieltä,missä alikapteeni istui pienessä kuopassaan. Hän ryyppäsi viinaa, haukkasi juustoa, sytytti paperossin, rukoili Jumalaa, ja kävi hieman nukkumaan.

Ruhtinas Galjtsin, everstiluutnantti Neferdov ja Praskuhin, jota eikukaan ollut kutsunut, jonka kanssa ei kukaan puhunut, vaan jokayhtäkaikki seurasi uskollisesti heidän kintereillään, kaikki läksivätnyt bulevardilta Kaluginin luo teetä juomaan.

– No niin, sinun juttusi Vasjka Mendelistä, jäi kesken, – virkkoiKalugin riisuttuaan sinellinsä ja istuutuen ikkunan viereiseenpehmeään mukavaan nojatuoliin, päästellen auki puhtaan hollanninpalttinaisen tärkkipaitansa kaulusta: – kuinkas hän sitten joutuinaimisiin?

– Sepä oli hassua veliseni! je vous dis, il y avait un temps, onne parlait que de ca à Petersbourg 1 1 Yhteen aikaan ei Pietarissa muusta puhuttukaan. – sanoi nauraen ruhtinasGaljtsin, hypäten pianotuolilta ja istuen toiselle puolelle ikkunaalähelle Kaluginia – kerrassaan hullua. Tiedän kaikki yksityisseikkojamyöten. Ja hän rupesi hupaisesti, älykkäästi ja reippaasti kertomaanjotain rakkausjuttua, jonka tässä sivuutamme, koska se ei meitähuvita. Mutta silmiinpistävää oli, ettei ainoastaan ruhtinasGaljtsin, vaan myöskin kaikki muutkin noista herroista, jotka olivatasettuneet mikä ikkunalle mikä pianon ääreen mikä loikomaan jalatilmassa, näyttivät nyt täällä aivan toisilta ihmisiltä kuin äskenbulevardilla: poissa oli tuo naurettava pöyhkeily ja röyhkeys, jolla he kohtelivat jalkaväenupseereja; täällä omassa piirissäänhe olivat luonnollisia, varsinkin Kalugin ja ruhtinas Galjtsin, herttaisia, iloisia ja hyviä veljiä. Keskustelu koski pietarilaisiavirkatovereita ja tuttavia.

– Mitä Maslovskista?

– Kummastako? henkivartijaulaanista vai hevoskaartilaisesta?

– Minä tunsin ne molemmat. Hevoskaartilainen oli silloin vastakoulusta päässyt poikanulikka. Entäs vanhempi – ratsumestariko?

– Oo, jo aikoja sitten.

– Vieläkös hän reuhkaa mustalaistyttönsä kanssa?

– Ei, hyljännyt on… j.n.e. samaan tapaan.

Sitten istui ruhtinas Galjtsin pianon ääreen ja lauloi mainiostierään mustalaislaulun. Praskuhin rupesi kenenkään pyytämättälaulamaan toista ääntä, ja teki sen niin hyvin, että häntä pyydettiinjatkamaan, josta hän oli hyvin mielissään.

Palvelija tuli tuoden teetä ynnä kermaa ja rinkeliä hopeisellatarjottimella.

– Tarjoa ruhtinaalle, – sanoi Kalugin.

– Onpa kummallista ajatella, – virkkoi Galjtsin, ottaen teelasinja mennen ikkunalle: että meillä täällä piiritetyssä kaupungissa onpianomusiikit, teetä kerman kanssa ja sellainen asunto, että tottavie toivoisin toisen samanlaisen Pietarissa.

Jos tällaistakaan näin ei vielä olisi, – virkkoi kaikkeen tyytymätönvanha everstiluutnantti: – niin kerrassaan sietämätöntä olisikintämä alituinen odotus että jotain tapahtuu… nähdä joka päivätapettavan ja tapettavan – loppumattomiin – jos sitten vielätäytyisi elää liassa eikä olisi mitään mukavuuksia. —