Leo Tolstoy - Sevastopoli

Häntä olisi haluttanut astua ajutantin luo, jota hän oli tervehtinyt, puhelemaan noiden herrojen kanssa – ei sen vuoksi, että mukakapteenit Obzhogov ja Suslikov sekä luutnantti Pashtetskij ja muutsaisivat nähdä hänet puhumassa heidän kanssaan, vaan yksinkertaisestisiksi, että he olivat miellyttäviä ihmisiä, tiesivät kaikki uutiset – ehkä kertoisivatkin jotain.

Vaan miksikäs alikapteeni Mihailov pelkää eikä rohkene mennäheidän luokseen? Entäs jos heidän päähänsä ei pistäkään tervehtiäminua – miettii hän, – tai tervehtivät, mutta puhelevat vainkeskenään aivan kuin minua ei olisikaan niillä mailla, tahi menevätmatkoihinsa ja minä jään sinne yksin aristokraattien joukkoon.Sana "aristokraatti" (korkeimman missä säädyssä hyvänsä olevanvaliopiirin merkityksessä) on meillä Venäjällä, missä sitä kentiesei yleensä pitäisi ollakaan, jo jonkun aikaa ollut suuresti suosittuja tunkenut yhteiskunnan kaikkiin kerroksiin ja ääriin, minne vainturhamaisuus on päässyt tunkemaan (ja mihin aikoihin ja oloihin tuosurkea viettymys ei tunge?), kauppiaiden, virkamiesten, kirjurienupseerien piiriin, Saratoviin, Mamadyschiin, Visnitaan, kaikkiallemissä ihmisiä on. Ja koska Sevastopolin piiritetyssä kaupungissaon ihmisiä paljon, niin on siellä paljon turhamaisuuttakin, s.o. aristokraatteja , vaikka kuolema joka hetki vaanii jokaisen sekä aristokraatin että ei aristokraatin kintereillä.

Kapteeni Obzhogovin mielestä on alikapteeni Mihailov aristokraatti ,alikapteeni Mihailovin mielestä on ajutantti Kalugin aristokraatti ,koska hän on ajutantti ja "sinuttelee" toista ajutanttia. AjutanttiKaluginin mielestä taas on kreivi Nordov aristokraatti , koska hänon sivusajutantti.

Turhamaisuutta, turhamaisuutta ja aina vain turhamaisuuttakaikkialla, vieläpä haudan partaalla ja ihmisissä, jotka ovat valmiitkuolemaan ylevän vakaumuksen puolesta. Turhamaisuus! Varmaankin se onmeidän aikamme kuvaava piirre, meidän ajallemme omituinen sairaus.Miksikäs entisajan ihmiset eivät tienneet tästä intohimosta, kutenrokosta ja kolerasta? Miksikäs meidän aikanamme on vain kolmea lajiaihmisiä: niitä, jotka omaksuvat turhamaisuuden välttämättömästiolemassa olevana ja siis oikeutettuna tosiasiana ja vastustelemattaalistuvat siihen; – niitä, jotka omaksuvat sen onnettomana, muttavoittamattomana olosuhteena ja vihdoin niitä, jotka itsetiedottomanorjamaisesti toimivat sen vaikutuksen alaisina? Miksikäs Homeros jaShakespeare puhuivat rakkaudesta, maineesta, kärsimyksistä, vaanmeidän aikamme kirjallisuus on loppumaton keikailun ja turhamaisuudenromaani?

Alikapteeni kulki pari kertaa epäröiden ohi tuon oman ylimyspiirinsä , vaan kolmannella kerralla teki ponnistuksen jaastui sen luo. Tämän piirin muodosti neljä upseeria: ajutanttiKalugin, Mihailovin tuttava, ajutantti, ruhtinas Galjtsin, jokavieläpä Kalugininkin mielestä oli hieman aristokraatti, everstiNeferdov, eräs niin kutsutuista sadastakahdestakymmenestäkahdesta hienon maailman miehestä (jotka virkaeron saaneina olivat uudelleenruvenneet palvelukseen ottaakseen osaa tähän sotaan) ja ratsumestariPraskuhin, myöskin yksi noista sadastakahdestakymmenestäkahdesta.Mihailoville onneksi Kalugin oli loistavalla tuulella (kenraalioli juuri puhellut hänen kanssaan hyvin tuttavallisesti jaruhtinas Galjtsin, joka oli tullut Pietarista, oli asettunut hänenluokseen asumaan): ja katsoi sopivaksi ojentaa kätensä alikapteeniMihailoville, jota ei kuitenkaan Praskuhin tehnyt, vaikka hyvinusein oli tavannut Mihailovin vallinsarvella, monta monituistakertaa juonut hänen viiniänsä ja viinaansa, vieläpä oli hänellekaksikymmentä ja puoli ruplaa preferanssivelkaa. Tuntematta vielä senparemmin ruhtinas Galjtsinia, häntä ei haluttanut näyttää olevansatavallisen jalkaväen alikapteenin tuttavia. Hän vain tervehtiohimennen.

– No kapteeni, – sanoi Kalugin, – koskas taas vallinsarvelle?Muistattehan kun tavattiin Schwartzin redutilla – eikö ollut kuuma?vai?

– Kuuma oli, – sanoi Mihailov, muistaen kuinka hän sinä yönähiipiessään saartokaivantoa pitkin vallinsarvelle kohtasi Kaluginin, joka marssi hänen ohitseen terhakkana miehenä reippaasti kalistellenmiekkaansa.

– Minun olisi oikeastaan mentävä sinne huomenna, mutta meillä oneräs upseeri sairaana, – jatkoi Mihailov – niin että…

Hän aikoi kertoa, ettei ollut hänen vuoronsa, vaan kun 8:n komppanianpäällikkö oli sairaana ja komppaniaan jäisi ainoastaan vänrikki, niin hän piti velvollisuutenaan tarjoutua luutnantti Nepshisetskinsijaan ja senvuoksi menisi jo tänään vallinsarvelle. Kalugin ei häntäkuunnellut.

– Minusta tuntuu, että piakkoin tapahtuu jotakin – sanoi hänruhtinas Galjtsinille.

– Mitä niin, ei kai tänään mitään? – kysyi arasti Mihailov, katsoenvuoroin Kaluginiin vuoroin Galjtsiniin.

Ei kukaan vastannut. Ruhtinas Galjtsin vain rypisteli kummallatavalla silmäkulmiaan, katsahti sivu hänen lakkinsa ja, oltuaan vähänaikaa ääneti, virkkoi: – Uhkea tyttö tuo tuossa punainen huivipäässä. Ettekö tunne, kapteeni?

– Se on asuntoni läheltä, erään matruusin tytär – vastasialikapteeni.

– Mennään ja katsellaan oikein kunnollisesti.

Ja ruhtinas Galjtsin otti kainaloonsa toiselle puolelle Kaluginin, toiselle alikapteenin, edeltäpäin vakuutettuna siitä, ettei tämävoinut olla tuottamatta jälkimmäiselle suurta tyydytystä, mikätodella olikin aivan oikein.

Alikapteeni oli taikauskoinen ja piti suurena syntinä olla näinennen taistelua tekemisissä naisten kanssa; mutta tällä kertaahän tekeytyi aika elostelijaksi, jota ruhtinas Galjtsin jaKalugin eivät nähtävästi kumminkaan uskoneet, mikä tavattomastihämmästytti punahuivista tyttöä, joka monta kertaa oli huomannutkuinka alikapteeni punastui kulkiessaan hänen ikkunansa ohitse.Praskuhin kulki takana ja tuuppi ehtimiseen ruhtinas Galjtsiniatehden kaikenlaisia huomautuksia ranskankielellä; mutta kunkäytävällä ei sopinut kulkemaan neljää rinnakkain niin täytyi hänenkävellä yksin, ja vasta toisessa käänteessä voi ottaa kainaloonsakuuluisan, urhoollisen meriupseeri Servjaginin , joka oli lähestynyttakaapäin ja ruvennut puheisiin hänen kanssaan, tahtoen hänkinyhtyä aristokraattien piiriin. Kuuluisa urho työnsi iloisestijäntevän kelpo kätensä Praskuhinin kainaloon, samaisen Praskuhinin, jonka kaikki ja Servjaginkin hyvin tiesivät jotenkin mitättömäksi mieheksi. Kun Praskuhin tehdessään ruhtinas Galjtsinille selkoatuttavuudestaan tämän merimiehen kanssa kuiskasi hänelle, ettäse oli kuuluisa urho, niin ruhtinas Galjtsin, joka eilen oli ollutneljännellä vallinsarvella ja nähnyt pommin räjähtävän parinkymmenenaskeleen päässä itsestään ja joka niinmuodoin piti itseään ainakinyhtä suurena uroona ja arveli, että hyvin paljon mainetta saavutetaanihan turhasta – hän ei kiinnittänyt Servjaginiin mitään huomiota!Alikapteeni Mihailoville oli niin mieluista kävellä tuossa seurassa, että hän unohti T: stä saapuneen suloisen kirjeen ja synkätmietteensä, jotka olivat ahdistelleet häntä nyt ennen vallinsarvellelähtöä. Eikä hän lähtenyt heidän seurastaan ennenkuin he rupesivatpuhumaan vain keskenään ja karttamaan hänen katsettaan, näinhuomauttaen, että hän saattoi mennä matkaansa, ja vihdoin jättiväthänet siihen. Alikapteeni oli kuitenkin tyytyväinen, ja mennessäänjunkkari parooni Pesthin ohitse, joka oli viettänyt toissa yön ensikertaa viidennen vallinsarven salalinnotuksessa ja piti itseään nyttämän vuoksi sankarina, hän ei ollenkaan loukkaantunut, kun junkkarihuomattavan röyhkeällä tavalla rupesi asentoon ja otti lakin päästään.

Vaan tuskin oli alikapteeni astunut yli asuntonsa kynnyksen, kunkokonaan toiset ajatukset johtuivat hänen mieleensä. Hän näkipienen kamarinsa epätasaisine maalattioineen ja vinoine, paperillapaikattuine ikkunoineen, vanhan sänkynsä ja sen yläpuolelle naulatunmaton amatsonin kuvineen ja matolla pari tuulalaista pistoolia, likaisen karttuunipeittoisen vuoteen, jossa hänen asuintoverinsajunkkari makasi, näki Nikitansa, joka pörröistä, rasvaista tukkaansakynsien nousi lattialta; näki vanhan sinellinsä, juhtinahkaisetsaappaansa ja vallinsarvelle menoa varten laitetun eväsmytyn, jostatörrötti juustonkannikka ja viinalla täytetyn portteripullon kaula jamuisti yhtäkkiä, että hänen nyt oli mentävä koko yöksi komppaniansakanssa tykkikaivantoihin.