Turgenev Ivan - Metsämiehen muistelmia

Ensin juttelivat niitä näitä, huomispäivän töistä, hevosista, mutta äkkiä kääntyi Rietu Ellun puoleen, ja kysäsi, ikäänkuin uudistaen keskeynyttä haastelua:

– "Oikeinkos sinä sitten näit sen haltijan?"

– "En, en minä sitä nähnyt, eikä sitä saakaan nähdä", vastasi Ellu käheällä ja heikolla äänellä, joka oli kokonaan hänen kasvojensa lauseen mukainen. "En nähnyt, vaan kuulin… Enkä minä yksinäni".

– "Missä teillä haltijat elustavat?" kysyi Paavo.

– "Vanhassa patahuoneessa".

– "Käyttekös te sitten tehtaan työssä?"

– "Kuinkas muuten? Me olemme Antti veikon kanssa silomiehiä".

[Silomiehet paperitehtaassa silittävät paperia.]

– "Vai olette te vaaprikan väkeä!"

– "No kuinkas sinä sen haltijan näit?" kysyi Rietu.

– "No tämmöinen se oli juttu. Sattui, näet sen, niin, että meidän piti Antti veljen kanssa ja Mihejevan Rietun kanssa, ja oli siinä vielä Väärän Ivaska ja vielä toinen Ivaska, tuolta Punaisilta Rinteiltä, ja sitten vielä Suhorukovan Ivaska ja olihan siellä vielä poikia hyvä joukko: yhteensä oli meitä kymmenkunta, kaksi vuorokuntaa näethän; niin, ja meidän piti olla patahuoneessa yötä, eikä siinä juuri niin pitämistäkään ollut, mutta Nasarow, päällysmies, kielsi: mitäpäs, sanoo, te, pojat, kotia tallustattekaan; huomenna kun työtä on paljon, niin älkää, poikaset, lähtekö kotia ensinkään. Niin sitä sitten jäätiinkin. Maataan tuossa yhdessä, niin Anttu poika rupeaa pakinoimaan: mitähän, sanoo, jos haltija tulisi?.. Eikä näet ennättänyt loppuunkaan vielä puhua Anttu veli, niin jo alkaakin käydä kolista ylhäällä; me näetsen olimme alaalla, mutta kohina kuului ylhäältä, rattaan luota. Siellä, kuulehan, kävelee ja kävelee, ja laudat ne oikein parkuvat ja paukahtelevat. Ei aikaakaan, niin jo kulki päämme kohdalla, ja samassa vesi pauhaamaan rattaassa, ratas pyörimään kolajamaan: ja sulkulaudathan ne olivat sittenkin kiinni! Kovin tuo kävi meille ihmeeksi: – kukas se sulut on nostanut, koska vesi on lähtenyt liikkeelle? No ratas se pyörähti kerran, pyörähti toisen ja pysähtyi sitten. Mutta haltija tuli ylhäältä takaisin ovea kohti ja alkaa sitten astua alas ja astuu, näethän, verkalleen, ei hätäile; mutta portaat ne oikein moukuvat hänen allaan… Jo tuli meidän ovelle asti, tuli ja siinä odottelee ja odottelee … mutta annas kun samassa ovi lennähtää aivan selko selälleen. Kylläpä hätkähtivät pojat; katsahdettiin ovelle päin, ei näy mitään. Mutta äkkiä, kuulehan, lähtee yhden ammeen luota paperiverkko heilumaan ja häilymään, ja veteenkin, näet sen, pulahtaa ja sitten ilmaan kiepsahtaa ja siellä näet noin, noin tuolla lailla lerkkuu huuhtoo, ja sitten taas menee sijalleen. Sitten läksi toisen ammeen luota koukku naulasta irti ja nousi naulaan jälleen; sitten tuntui joku astuvan ovelle ja annas kun se siinä rupeaa yskimään ja köhimään ja kakistelemaan kuin mikä lammas, niin, niin kovaa… Silloin näethän ei muuta kuin pojat kaikki yhteen myttyyn, niin kaaduttiinkin, ja siinä sitten kukin alimmaiseksi koettamaan… Kylläpä säikähtivät pojat silloin".

– "Katsos sitä!" virkkoi Paavo. "Mikähän sitä niin rupesi yskittämään?"

– "En tiedä; kostea ilmako lie yskittänyt vai mitä".

Kaikki vaikenivat hetkiseksi.

– "Eikös perunat ole jo kypsiä?" kysäsi Rietu.

Paavo koetteli.

– "Kovia ovat vielä… Näethän, kuin molahti", lisäsi hän, katsahtaen joelle päin: "hauki tai… Kas tuolla lensi tähti!"

– "Mutta kuulkaas, pojat, mitä minä teille kerron", virkkoi vienolla äänellä Lauri; "isä jutteli sitä tässä menneellä viikolla".

– "No kuullaan", lausui Rietu suojelevaisesti.

– "Tunnettehan te Kaapron, kirkonkylän sepän?"

– "Kyll' tunnetaan".

– "Niin, mutta tiedättenkös te, pojat, minkätähden hän aina on niin alakuloinen eikä mitään puhele? Tiedättenkös? Asia näet on tämmöinen. Kerran – niin sitä isä haastoi – läksi Kaapro metsään pähkinään. No, älähän huoli. Metsään mies meni, mutta sielläpä eksyikin; joutui näet semmoiseen paikkaan, ett'ei enää takaisin osannutkaan. Kyllähän hän siellä kävellä kierteli sinne ja tänne ja jos jollekin haaralle myöhään yöhön asti, mutta tielle ei osannut. Istui tuosta sitten puun juurelle aamun koittoa odottamaan; siihen näet istui ja torkahti. No älähän huoli. Siinä sitä istui mies ja torkkui, niin äkkiä kuulee jonkun kutsuvan häntä. Hän avaa silmänsä – ei ole ketään. Hän torkahti uudelleen – taas kutsutaan. Hän katsoo tirkistelee, niin eikös vaan istukin sinipiika puun oksalla! Siinä istuu ja katsoo häntä ja nauraa kitkattaa niin että on katketa… Kuutamo oli silloin kirkas, niin kirkas, että kaikki näkyi kaikki tyyni. No älähän huoli. Siinä hän istui, sinipiika oksalla, niin puhtoisena ja valkoisena kuin mikä särki tai sorva – niin ja ruutanakin on samanlainen valkoinen, hopeankarvainen. Hätkähti silloin ja sätkähti Kaapro seppä kovin, mutta sinipiika se nauraa nauramistaan ja yhä vaan noin kädellään viittaa häntä tulemaan. Seppä nousi ja oli jo vähällä totella tyttöä, mutta Jumala kai hänet siitä esti: seppä otti ja teki ristin merkin… Ja niin, kuulehan, oli vaikea tehdä ristin merkkiä: käsi, sanoo, oli kuin kivettynyt, ei tahtonut paikaltaan liikahtaa, ei mitenkään… Ei hullumpaa… Mutta annas kun vaan oli tehnyt ristin merkin, niin, tiedättenkös, samassa lakkasi metsän impi nauramasta ja purskahtaa äkkiä itkuun… Siinä hän itkee kallottelee ja kyyneleitä hivuksillansa pyyhkii, ja hivukset, kuulehan, olivat sillä vehreät, kuin pellolla pellava. Istuu tuossa Kaapro seppä ja sinipiika katsoo; viimein niin jo kyselee: Mitä, sanoo, itket, sinä Tapiolan tyttö? Siihen vastaa sinipiika: Miksikä, sanoo, sinä inehmon lapsi, ristin merkin teit? Olisithan voinut minun kanssani elää ilossa ja riemussa loppuun asti. Sitä minä nyt itken ja huolehdin, ettäs teit ristin merkin; enkä tässä minä yksin huolehdi, sinäkin saat huolehtia kuolinpäivääsi asti. Samassa hän katosi näkymättömiin ja samassa älysi Kaaprokin, mistä kautta hän osaa kotiansa, toisin sanoen pois metsästä… Niin, mutta siitä pitäin on hän yhä ollut alakuloinen".

– "Katsos tuota!" virkkoi Rietu, oltuaan kotvasen aikaa ääneti. "Mutta mitenkäs tuommoinen metsän tyttö saattaa sillä tapaa loitsia kristityn ihmisen? Ja eihän Kaapro totellut tyttöä?"

– "No älähän muuta sano!" sanoi Lauri. "Äänikin oli tytöllä hieno semmoinen ja valitteleva kuin sammakolla, – niin oli Kaapro jutellut".

– "Oikeinko isä teillä itse tätä haastoi?" jatkoi Rietu.

– "Itse. Minä olin pankolla ja kuulin kaikki tyyni".

– "Kummallinen juttu. Mitäpäs hänellä olisi surun syytä! Mahtoi hän sentään olla mieliin metsän tytölle, koskapa tämä niin kovin häntä kutsui luokseen".

– "Jopa ja mitä!" puuttui Ellu puheesen. "Hän tahtoi saada Kaaproa luokseen, kutkuttaakseen hänet kuolijaksi, – sitä hän tahtoi. Semmoista ne tekevät, nuo metsän tyttäret".

– "Niin, mutta kyllä täälläkin on metsän tyttöjä", virkkoi Rietu.

– "Eikä ole", vastasi Lauri. "Täss' on puhtaat ja lakeat paikat. Se se vaan vähän kammottaa: joki on näin lähellä".

Kaikki vaikenivat.

Äkkiä kajahti kaukaa pitkällinen, heleä, melkein vaikeroiva ääni, yksi noita omituisia öisiä ääniä, jotka kajahtavat äkkiä kesken syvää hiljaisuutta, kohoavat ylös, seisovat ilmassa ja vähitellen hälvenevät, ikäänkuin kuolehtuen pois. Sä rupeat kuuntelemaan, – tuntuu siltä kuin ei olisi mitään, mutta korvissa soi soimistaan. Tuntui kuin joku oli päästänyt pitkällisen huudon kaukana tuolla, aina taivaan rannassa, kuului sitten kuin olisi joku toinen vastannut hänelle metsästä hienolla, terävällä naurun hihityksellä, ja vähäinen sihaus lensi yli joen pinnan. Pojat katsahtivat toisiinsa ja säpsähtivät…