Герберт Уэллс - Ensimmäiset ihmiset kuussa

Hetken perästä hän jatkoi:

– Siinä syntyi nähkääs ilma-suihkukaivo, jonkinlainen uuninpiippu ilmaan. Ja ellei cavoriiti itsekin olisi irtaantunut ja imeytynyt tuohon uuninpiippuun, niin… huomaatteko mitä olisi tapahtunut?

Minä miettimään.

– Eiköhän, – virkoin sitten, – eiköhän ilma olisi noussut yhä vain korkeammalle ja korkeammalle tuon hornamaisen aineen yläpuolella?

– Juuri niin, – vastasi hän, – suunnaton suihkukaivo…

– Joka olisi pursunnut ylös avaruuteen! Hyvä isä! Sitä tietähän olisi mennä pursunnut koko ilmakehä maan päältä. Maa olisi jäänyt ilmaa vaille! Tuo pieni aineen palanen olisi ollut koko ihmiskunnan surma!

– No ei se sitä ilmakehää ainaiseksi olisi tyhjään avaruuteen vienyt, – selitti Cavor, – mutta käytännölliset seuraukset olisivat olleet… yhtä pahat. Se olisi siepannut pois ilmakehän maan ympäriltä, kuorinut kuin bananin ja lennättänyt sen tuhansien mailien päähän. Sieltä se tietysti olisi pudonnut takaisin, – mutta… tukehtuneen maailman päälle! Meidän kannaltamme katsottuna melkein yhtä hyvä, vaikkei olisi takaisin tullutkaan!

Minä katsoa tuijotin häneen. Hämmästyksissäni en vielä lainkaan käsittänyt, että kaikki minun toiveeni olivat rauenneet tyhjiin.

– Mitäs te nyt aiotte tehdä? – kysyin minä.

– Ensinnäkin, jos saisin lainaksi multalusikan, niin kaapisin pois hiukan tätä multaa ja maata, mikä minua nyt verhoaa, ja toiseksi, jos saisin käyttää hyödykseni teidän talonne mukavuuksia, niin ottaisin kylvyn. Ja sitte me haastelemme kaikessa rauhassa. Varovaisinta olisi – lisäsi hän, laskien savisen kätensä minun käsivarrelleni, – ett'emme puhuisi tästä asiasta kellekään. Minä tiedän saaneeni aikaan paljon vahinkoa… kenties on ympäristöllä yksi ja toinen talokin kukistunut. Mutta, toiselta puolen, mahdotontahan minun on korvata tekemääni vahinkoa, ja jos oikea syy siihen tulee tunnetuksi, niin syntyy nurinaa ja narinaa, ja työni keskeytyy. Eihän ihminen saata kaikkea ennakolta arvata, enkä minä suostuisi hetkiseksikään raskauttamaan teoretillisia tutkimuksiani vielä käytännöllisilläkin harkinnoilla. Aikaa voittain, kun teidän käytännöllinen älynne on otettu avuksi, ja cavoriiti pääsee selville vesille, – selville vesille, sehän on oikea sana, eikö niin? – ja kun se on toteuttanut kaiken sen, mitä te siitä olette ennustanut, niin silloin kyllä sovimme noitten ihmisten kanssa. Mutta ei vielä, ei vielä. Ellei muuta selitystä anneta, niin ihmiset – meteorologisen tieteen nykyjään vielä ollessa niin heikolla kannalla – luulevat koko tapausta cykloni-myrskyn syyksi. Ja sitten pantanee toimeen yleinen rahankeräys, ja koska minunkin taloni on kukistunut ja poroksi palanut, niin minäkin saan melkoisen summan vahingonkorvaukseksi, ja siitähän on oleva verraton apu tutkimustemme jatkamiseen. Mutta jos saavat tietää minun olleen vikapään, niin ei yleistä keräystä tulekaan, vaan jokikinen äittelee ja ärhentelee. Ja siitä on ilmeisenä seurauksena se, etten enää voi rauhassa työskennellä. Minun kolme apulaistani ovat kukaties saaneet surmansa tai eivät ole. Se on yksityisseikka se. Jos ovat, niin eipä siitä suurtakaan vahinkoa, he kun olivat enemmän uutteria kuin taitavia, ja tähän ennen-aikaiseen sattumukseen on suureksi osaksi pidettävä syynä heidän yhteistä huolimattomuuttansa sulatus-uunin hoitamisessa. Jos hengissä ovat, niin tokkopa heissä on miestä tekemään asiasta oikeata selkoa? He yhtyvät tuohon hirmumyrsky-juttuun hekin. Ja jos minä, sill'aikaa kuin oma taloni toistaiseksi on käyttämättömässä kunnossa, saisin asunnokseni jonkun vapaan huoneen tässä teidän huvilassanne…

Hän pysähtyi ja katsahti minuun.

Noin kyvykäs mies, ajattelin, ei ole mikään jokapäiväinen vieras.

– Kenties, – virkoin – kenties on parasta, että ensiksikin käymme hankkimassa multalusikan – ja vein hänet kasvihuoneen raunioille.

Hänen kylpiessään minä sitten yksinäni rupesin asiata pohtimaan. Seurustelussa Mr. Cavorin kanssa oli ilmeisesti varjopuolia, joita en ollut osannut ennakolta arvatakaan. Hänen hajamielisyytensä, joka vast'ikään oli ollut vähällä pyyhkäistä pois kaikki elävät olennot maan pinnalta, saattaa minä hetkenä hyvänsä johtaa johonkin muuhun ankaraan pulmaan. Toiselta puolen minä olin nuori, taloudellinen asemani rempallaan, ja minä tällä hetkellä valmis mihin häikäilemättömään seikkailuun hyvänsä, siinä toivossa, että hyvä siitä lopulti tulee. Olin saanut päähäni, että ainakin puolet affääriä tulisi minun osalleni. Kaikeksi onneksi minä olin, kuten jo mainittu, vuokrannut huvilani kolmeksi vuodeksi, ilman korjausvelvollisuutta. Asuntooni hätäpikaa hankittu sisustus, sen verran kuin sitä oli, oli maksamatta, vakuutettu… Loppujen lopussa minä päätin edelleen olla yksissä hänen kanssaan ja katsoa, minnepäin asia alkaa kallistua.

Asiat olivat nyt tosin astuneet uuteen valoon. En epäillyt enää tuon aineen suunnatonta voimaa, mutta sitä aloin epäillä, että kuinkahan niitten tykinlavettien ja patenttikenkien mahtaa käydä.

Heti ruvettiinkin panemaan hänen laboratoriotansa jälleen kuntoon, päästäksemme kokeiluja jatkamaan. Cavor puheli nyt entistä enemmän minun käsityskannaltani, kun nousi kysymys, mitenkä tuota ainetta tästä puolin olisi valmistettava.

– Tietysti meidän täytyy tehdä sitä taas, – puheli hän jonkinlaisella hilpeydellä, jota en olisi luullut hänestä olevankaan, – tietysti meidän täytyy tehdä sitä taas. Kenties olemme joutuneet ojasta allikkoon, mutta teoretillinen puoli ainakin on meillä voitettua kantaa. Jos suinkin saatamme välttää kokonaan kukistamasta tätä meidän pikku planettaamme, niin teemme, minkä voimme. Mutta jotain uhan-alaista siinä täytyy olla! Täytyy! Semmoista on kokeilussa aina. Ja tässä kysytään nyt teidän , käytännöllisen miehen, neuvoja. Minä puolestani arvelen, että meidän sopii asettaa se syrjilleen ja tehdä hyvin ohueksi. En tiedä sentään. Minulla on hämärä aavistus eräästä toisesta valmistustavasta. Tuskin sitä nyt sentään osaan selittää. Mutta omituista: juuri silloin kuin tuuli vieritteli minua liejussa enkä tiennyt, mihinkä koko tämä seikkailu päättyy, juuri silloin iski mieleeni, että niin minun olisi pitänyt tehdä.

Muutamia pieniä vaikeuksia kohdattiin kyllä, mutta niistä huolimatta käytiin asettamaan laboratoriota kuntoon. Työ ja tekeminen meillä oli, ennenkuin päästiin lopullisesti ratkaisemaan, mihin muotoon ja millä tavalla uudet kokeet ovat tehtävät. Ainoa haitta oli noitten kolmen apulaisen kieltäyminen pitämästä minua työnjohtajana. Mutta parin päivän perästä saatiin sekin seikka selville.

Muistan niin selvään sen tilaisuuden, jolloin Cavor ensi kertaa puhui minulle pallostansa. Se ajatus oli sävähdellyt hänen mielessänsä ennenkin, mutta nyt se näkyi äkkiä vallanneen hänet. Olimme juuri palajamassa minun huvilaani teelle. Matkalla hän rupesi taas pörisemään ja huudahti äkkiä:

– Siinä se on! Se se vie perille! Jonkinlainen rullauudin!

– Vie perille… minne niin? – kysäsin minä!

– Avaruuteen… kaikkialle! Kuuhun!

– Mitäs te nyt tarkoitatte?

– Tarkoitanko? Sitä, että pallo se olla pitää! Sitä minä vain tarkoitan!

Minä huomasin, etten nyt ensinkään pysy perässä, ja siksipä annoin hänen jonkun aikaa puhua omalla tavallaan. Minulla ei ollut aavistuksen tapaistakaan hänen aiheestaan. Vasta teetä juotuansa, hän selitti tarkemmin, mitä hänellä on mielessä.

– Tämmöistä se on, – sanoi hän. – Tuon aineen, joka estää gravitationin vaikuttamasta esineisin, minä viime kerralla panin latuskaiseen, kannelliseen säiliöön. Ja juuri silloin kuin se oli jäähtynyt täysin valmiiksi, silloin se tapahtui, tuo myllerryskin. Kaikki, mitä sen yläpuolella oli, menetti painonsa, ilma remahti ylös, katto remahti ylös, ja ellei aine itsekin olisi remahtanut ylös, en tiedä, mitä kaikkea olisi tapahtunutkaan. Mutta entäpäs, jos tuo aine olisi irrallaan, vapaana lennähtämään ylös?