Герберт Уэллс - Ensimmäiset ihmiset kuussa

– Mitäs teillä siinä? – kysyin minä.

– Ettekö te ottanut mitään lukemista mukaanne?

– Hyväinen aika! En!

– En muistanut sanoa teille siitä. Ties, mitenkä kauan tätä matkaa kestänee… Saattaa mennä viikkojakin.

– Mutta…

– Tässä pallossa me saamme lentää liihoitella ihan ilman mitään työtä.

– Jospa tuon olisin tiennyt…

Hän kurkisti ulos kulkuaukosta.

– Katsokaas, – sanoi hän, – tuolla on jotain.

– Onkos meillä aikaa vielä?

– Tunnin verran.

Minä katsahdin ulos. Laboratoriossa oli muuan vanha numero sanomalehteä Tit-Bits , luultavastikin jonkun apulaisen sinne jättämä. Kauempana nurkassa huomasin repaleisen kappaleen Lloyds News'iä . Otin ne ja kiipesin takaisin palloon.

– Mitäs te otitte mukaanne? – kysyin minä, ottaen kirjan hänen kädestään. Siinä luki: "The works of William Shakespeare".

Hän punastui hiukan.

– Minun sivistykseni on ollut niin yksinomaa tieteellistä… – sanoi hän puolusteleiden.

– Ettekö ole milloinkaan lukenut Shakespearea?

– En.

– Hänellä oli jonkun verran tietoja… hajanaisia.

– Juuri sitä olen hänestä kuullut.

Minä autoin häntä kiertämään kiinni kulkuaukon lasikannen. Senjälkeen hän painoi erästä nappulaa, jolloin vastaava uudin ulommaisessa kuoressa laskeutui alas. Pieni, hämärän muodostama nelikulmio katosi. Me olimme pimeässä.

Kotvaan aikaan ei puhunut kumpikaan mitään. Pallon kuori ei suinkaan estänyt ääntä pääsemästä läpi, mutta ei kuulunut ulkoa hiiskaustakaan. Minä huomasin, ettei ole mitään, mistä ottaa kiinni, kun pallo ponnahtaa liikkeelle. Istuimien puute, arvelin, on ajan pitkään sekin tuntuva sangen ilkeältä.

– Miksei täällä ole istuimia? – kysyin minä.

– Olen sitäkin ajatellut, – tokaisi toinen. – Ei tarvita.

– Miksei?

– Saatte nähdä, – vastasi hän, niinkuin vastaa se, joka kieltäytyy puhumasta.

Minä vaikenin. Minulle oli äkkiä käynyt päivän selväksi, kuinka mieletön minä sittenkin olin, kun tulin tähän palloon. Ja vielä nytkin kysyin itseltäni: oliskohan liian myöhäistä puikahtaa pois? Maailma tuolla pallon ulkopuolella – sen kyllä tiesin – oli oleva kylmä ja tyly minulle… viikkokausia olin jo elänyt Cavorinkin varoilla… mutta oliko se lopulti oleva yhtä kylmä kuin ääretön nollapiste ja yhtä tyly kuin tyhjä avaruus? Ellen olisi peljännyt esiintyväni pelkurina, niin olisin vielä silloinkin pakottanut hänet päästämään minut pois. Mutta tämä pani minut epäilemään. Ja minä epäilin ja kävin äreäksi ja äkäiseksi. Mutta aika se kului sillä välin kulumistaan.

Tuntui äkkiä pieni sysäys ja paukaus, niinkuin sampanjapullo olisi avattu viereisessä huoneessa, ja samalla kuului vinkuva vihellys. Silmänräpäyksen ajan minä tunsin sanomatonta jännitystä, hetkellistä vakuutusta siitä, että jalkani puristavat alaspäin lukemattomain tönien painolla. Sitä tunnetta ei kumminkaan kestänyt kuin äärettömän lyhyen tuokioisen.

Mutta se herätti minut toimintaan.

– Cavor! – huudahdin minä pimeyteen. – Minun hermoni ovat säpäleinä… Minen luule…

Minä pysähdyin. Cavor ei vastannut.

– Tonttu vieköön! – kiljaisin minä. – Hullukos minä olen! Mitä minulla on täällä tekemistä? Minen tule mukaan, Cavor, en. Tämä on sentään kovin uhan-alaista. Minä lähden pois.

– Ette pääse, – virkkoi hän.

– Enkö pääse? Sepä saadaan nähdä!

Kymmeneen sekuntiin hän ei vastannut mitään.

– Myöhäistä on enää riidellä, Bedford, – sanoi hän. – Äskeinen pieni nykäys oli lähdön merkki. Nyt sitä kiidetään tykinluodin nopeudella ylös äärettömään avaruuteen.

– Minäpä… – sanoin minä, mutta sitten en enää välittänyt siitä, mitä tapahtui. Jonkun aikaa olin kuin huumauksissa. Minulla ei ollut mitään sanomista. Tuntui kuin en olisi ennen koskaan kuullut puhuttavankaan tuosta maanpallolta lähtemisestä. Sitten huomasin selittämättömän muutoksen tunnossani. Oli niin keveätä, epätodellista. Samaan aikaan tuntui päässä niin omituiselta, melkein halvauksen tapaiselta, ja veri humisi korvissa. Tätä kesti hellittämättä yhä edelleen, mutta vihdoin totuin siihen niin, ettei tuntunut lainkaan ilkeältä.

Kuului naksaus. Pieni hehkulamppu syttyi palamaan.

Minä vilkaisin Cavoriin. Hän oli kalpea, niinkuin kaiketi minä itsekin. Katselimme toisiamme ääneti. Hänen tummasta kuvajaisestaan lasin pinnalla päättäin, hän näytti liihottelevan ilmassa.

– Nyt ollaan kiikissä, – sanoin minä.

– Klikissä ollaan, – vastasi hän. – Olkaa asemillanne! – huudahti hän sitten, huomattuaan minun yrittävän liikauttaa kättäni. – Antakaa lihastenne hervahtaa kokonaan, niinkuin viruisitte vuoteessanne. Me olemme nyt omassa pienessä universumissamme. Katsokaas noita esineitä.

Hän osoitti irtonaisiin arkkuihin ja kääröihin, jotka olivat olleet peitetten päällä pallon pohjalla. Minä hämmästyin, nähdessäni niiden uiskentelevan noin jalan päässä pallon kuperasta seinästä. Ja varjosta päättäin, ei Cavorkaan enää nojannut lasiseinää vastaan. Minä ojensin käteni taaksepäin ja huomasin itsenikin irroittuneen lasiseinästä ja leijuvani ilmassa.

En huudahtanut enkä kättäni huitaissut, mutta kauhistus valtasi minut. Tuntui kuin mikä pitäisi koholla, mutta mikä, sitä oli mahdoton sanoa. Pelkkä kosketus lasiin pani minut nopeaan liikkeesen. Minä ymmärsin, mitä oli tapahtunut, mutta se ei pelkoani poistanut. Me emme enää olleet ulkopuolisen gravitationin alaisia, mutta esineet pallossa ne kyllä vaikuttivat vetovoimallaan. Niinmuodoin kaikki, mikä ei ollut lasiseinässä kiinni, alkoi nyt liikkua – hiljalleen, meidän massamme vähäisen määrän takia – liikkua meidän pienen maailmamme painokeskustaa kohti, joka näkyi olevan pallon keskipisteen tienoissa, hiukan lähempänä sentään minua kuin Cavoria, koskapa minä olin painavampi kuin hän.

– Meidän pitää liikkua ympäri, – sanoi Cavor, – leijuen selkä seljässä kiinni, nämä esineet välillämme.

Kummallisin tunne, mitä suinkin olla saattaa: leijua noin irrallaan ilmassa. Ensi alussa minua hirvitti, mutta kun pelko oli poistunut, ei enää lainkaan epämiellyttävältä tuntunut, päinvastoin sangen rauhoittavalta. Maallisiin kokemuksiin verraten tämä oli mielestäni sitä tunnetta, kun makaa hyvin paksulla, pehmoisella höyhenpatjalla. Mutta tuo täydellinen irrallaoleminen ja riippumattomuus! En ollut semmoista osannut ottaa lukuunkaan. Olin odottanut ankaraa tempausta matkaan lähdettäessä ja huiman vauhdin synnyttämää pyörrytystä. Nyt sen sijaan tuntui kuin ei minulla olisi ruumista lainkaan. Ei tämä ollut mitään matkalle lähtemistä; alkavan unennäön tunnelmaa se oli.

Cavor sammutti lampun. Meillä ei ole liiemmäksi energiaa varattuna, arveli hän, ja minkä verran on, sitä pitää säästää lukemista varten. Jonkun aikaa – en tiedä, kestikö sitä vähän vai kauan – me olimme pilkko pimeässä.

Ääni kajahti tässä tyhjyydessä.

– Mikä suunta meillä lienee? Mitä kohti kuljetaan nyt?

– Nyt leijutaan maasta pois suorassa viivassa, ja koska kuu käy kolmatta neljännestään, niin kuljemme osapuille sitä kohti. Jahkas minä nostan uutimen…

Kuului raksaus, ja yksi akkuna ulkokuoressa ammahti auki. Taivas tuolla ulkona oli yhtä synkkä kuin pimeys pallossakin, mutta aukon alan täytti lukematon tähtien paljous.

Ken tähtitaivasta on ainoastaan maasta katsellut, ei saata mielessäänkään kuvailla, miltä se näyttää, kun maapallon kuulakka ilmakehä on poissa. Maasta käsin näkemämme tähdet ovat vain hajanaisia yksilöitä niistä, joitten valo pääsee maan ilmakehän läpi tunkeutumaan. Mutta nyt minä viimeinkin käsitin, mitä taivaallisilla sotajoukoilla ymmärretään!