Герберт Уэллс - Mr Britling pääsee selvyyteen I

Pian senjälkeen eräässä kaukaisessa veräjänaukossa näkyivät hetkisen molemmat pikkupojat ajamassa pienillä polkupyörillään ja vähän matkaa jälempänä saksalainen kotiopettaja. Sitten tuli jättiläismäinen harmaja kissa hiljalleen poikki puutarhan ja istuutui kunnioittavasti kuuntelemaan mr Britlingiä. Iltapäivän taivas oli helakansininen ja sen pinnalla leijaili pieniä villavia pilvenhattaroita.

Toisinaan oli mr Direck huomaavinaan mr Britlingin satunnaisista huomautuksista, että hänen isäntänsä tiesi, mitä laatua hänen, amerikkalaisen, Englannissa saamat ensi vaikutelmat olivat, mutta itse asiassa hänelle ei tarjoutunut ollenkaan tilaisuutta vaikutelmainsa selostamiseen; mr Britling piti huolen puhumisesta. Hän istui vieraansa vierellä kellitellen mielikuvia ja mietteitä ja leikkien niillä kuten hilpeä suihkulähde auringonpaisteessa.

Mr Direck istui hyvässä rauhassa tyynellä nautinnolla imien tavanmukaista, ainoata aterianjälkeistä sikanaan. Jos hän tunsi itsensä jokseenkin tuppisuiseksi, oli suihkulähde sen sijaan vilkkaassa toimessa. Hän kuunteli juttua pääpiirteissään – mahdotonta olikin tarkkaavasti seurata sen kaikkia mutkia ja käänteitä – ja samaan aikaan hänen katseensa vaelsi ympäri puutarhan alinomaa palaten lehväin takaa väikähteleviin verkkopallonpelaajiin. Kaikki oli erinomaisen iloista, miellyttävää ja täydellistä; kaikki oli vaihtelevaa ja viehättävää olematta lainkaan rehentelevää – siinä eräs niitä pieniä salaisuuksia, joiden perille Amerikka ei ole vielä päässyt. Ei mikään näyttänyt tehdyltä tai ostetulta tai paljonmaksavalta, vaan kaikki oli kuin onnellisen sattuman luomaa…

Mr Britlingin puhe kehittyi laajaksi virraksi, joka huuhteli mr Direckin mieltä temmaten mukaansa satunnaisia mietteitä ja ajatusyhtymiä, kuljettaen muistikuvina pinnallaan näiden viimeksikuluneiden viiden päivän kuluessa kasaantunutta näkö- ja kuulovaikutelmain parvea, esi-isäin nimien ja somain serkkujen häipyviä mielikuvia, ennakolta valmistettujen keskustelujohdantojen kappaleita, joissa määriteltiin mr Britlingin amerikkalainen maine, luentoseuran puolesta tehtäviä ehdotuksia, Robinsonin tarinan yhä vielä mieleen pyrkiviä pääseikkoja…

"Ei kukaan ole keksinyt brittiläistä maanomistusjärjestelmää, ei kukaan ole keksinyt brittiläistä aristokraattista järjestelmää, ei kukaan ole keksinyt kirottua valtiomuotoamme, vaan ne ovat sattuneet syntymään niinkuin agaatti syntyy kerrostuma kerrostumalta, mutta nähkääs, tuo kaikki muodostui tavallaan varsin onnekkaasti, soveltui niin hyvin kansamme ja saaremme mielenlaatuun ja ilmastoon, oli ylipäänsä niin mieluisaa, että se täällä omaksuttiin! – sitä ei voi olla omaksumatta – se oli omaksuttu jo Anna-kuningattaren aikoina, ja Jumala tiesi, luovummeko siitä milloinkaan. Me olemme samaa lajia! kuin Lingula , eräs pieni kuoriaiseläin, jonka jäännöksiä löytyy vanhimmista vuorilajeista ja joka on olemassa vielä tänä päivänäkin: se sopeutui suotuisiin olosuhteisiinsa eikä ole muuttunut ollenkaan. Miksi se muuttuisikaan? Se erittää pois kaikki häiritsevät ainekset. Sukujemme nuoremmat pojat lähtevät maailmalle perustamaan siirtomaavaltoja. Talonpoikaistalojen liiat lapset muuttavat Austraaliaan, Kanadaan tai kaupunkeihin. Se ei vaikuta näihin asioihin."

Mr Direck oli sattumalta pysähtynyt silmäilemään luuvaa, ja hänen katseensa ilme, joka aluksi oli laiskan hyväksyvä, muuttui vähitellen älykkään arvostelevaksi. Äkkiä hän päätti sanoa jotakin. Hänen päätöksensä oli niin luja, että hän aikoi lausua sanottavansa julki, vaikka mr Britling yhä jatkaisi juttuansa.

"Tuo luuva", sanoi hän, "on luullakseni Anna kuningattaren ajoilta".

"Pihaa ympäröivät muurit ovat nähtävästi vanhemmatkin: kenties jonkin luostarin jäännöstä. Esimerkiksi tuo harmaa kohta tuolla kulmauksessa. Itse luuva on kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolelta."

"Ja on yhä koossa. Ja tämä tarhapihakin on vielä paikoillaan."

Mr Britling oli jälleen pillastumaisillaan, mutta mr Direck ei kallistanut korvaansa, hän piti puoltansa kuin mies, jonka lasso on osunut määräpaikkaansa.

"Tahtoisin, mr Britling, tehdä erään luuvaanne koskevan muistutuksen, joka on sovellettavissa myöskin tarhapihaanne."

Mr Britlingin oli pakko pysähtyä. "Minkä muistutuksen", kysyi hän.

"No niin", vastasi mr Direck, "silmäänpistävintä minusta on se, ettei luuva enää ole mikään luuva, eikä tarhapiha mikään tarhapiha. Luuvassa ei ole vehnää, ei akanoita eikä muuta senkaltaista, ei ole, eikä tule olemaan: siellä on vain pianola ja tanssipermanto, ja jos tänne tarhakartanolle eksyisi lehmä, niin se heti karkotettaisiin pois. Sitä pidettäisiin mitä luonnottomimpana ilmiönä."

Hänestä tuntui miellyttävältä taas kerran saada puhua. Hän jatkoi pelkäämättä. Hän viekoittui laajaan yleistämiseen.

"Äsken te, mr Britling, ystävällisesti tiedustelitte ensimäisiä Englannista saamiani vaikutelmia. No niin, mr Britling, ensimäinen vaikutelma, joka minusta nähden on minkään arvoinen, olisi tämä: että heidän maanne näyttää ja tuntuu vanhalta Englannilta suuremmassa määrin kuin olisi voinut luullakaan ja että se itse asiassa on vanhan Englannin kaltainen vähemmän kuin kukaan saattaisi hevin arvata."

Hän riehahti menemään vieläkin kauemmaksi: Hän sommitteli pelottavan kirjallisen epigrammin! "Kun aamulla tullessani katselin vaununikkunasta", sanoi hän, "niin luulin tulleeni Washington Irvingin Englantiin. Nyt huomaan, etten ole tullut edes mrs Humphry Wardin Englantiin."

Iltapäivän kokemukset eivät antaneet mr Direckille mitään aihetta korjata lausumaansa väitettä. Iltapuoli, samoinkuin koko seuraava päivä oli vain omansa varmistamaan väitteen oivallisuutta. Ympäristö oli perinnäinen englantilainen ympäristö, mutta ihmiset näyttivät ripeämmiltä, edesvastuuttomammilta, sekasortoisemmilta kuin olisi voinut edellyttää, eikä heidän sukulaissuhteistansa voinut saada selkoa, turvautuipa millaiseen tunnustettuun selitysperusteeseen hyvänsä…

"Te arvelette John Bullin kuolleen ja jonkin ihmeellisen sukukunnan pukeutuneen hänen vaatteisiinsa", sanoi mr Britling. "Luullakseni te kuitenkin kohta tapaatte vanhan John Bullin itsensä. Ehkei mrs Humphry Wardin eikä mrs Henry Woodin John Bullia, mutta sellaisen, johon oleellisin kohdin sopii, mitä Shakespeare, Fielding, Dickens, Meredith ym. ovat kertoneet…"

"Uskon kyllä", hän lisäsi, "että muutoksia on havaittavissa. On kasvanut uusi sukupolvi…"

Hän katsahti luuvansa ja uima-altaansa puoleen. "Luuvaa koskeva huomautuksenne on varsin sattuva", sanoi hän. "Se johtaa mieleeni Kiplingin soman kertomuksen vanhasta myllynrattaasta, joka aluksi jauhoi viljaa, mutta lopulta käytti dynamoja…

"Myönnettävä vain on, ettei luuvani juuri dynamoa käytä…

"Se on suoraan sanoen, pelkän huvin vuoksi olemassa…

"Käyhän se päinsä meidän maassamme…"

Hän jätti asian silleen tällä kertaa, mutta pitkin ehtoopuolta mr Direck mielihyväkseen huomasi ajatuksensa uiskentelevan mr Britlingin tajunnanvirran vaiheella. Joskaan se ei enää lähtenyt virran mukaan, pilkahti sen heijastuksia tavantakaa näkyviin. Häntä saateltiin suuntaan jos toiseenkin koko iltapäivä, niin ettei hän nähnyt Dower House-seurueen muita jäseniä muuten kuin vilahdukselta ennen kello kuutta illalla.

Mr Britlingin toimekkaan ja tietorikkaan mielen suihkulähteet olivat vain yhä käynnissä.

Hän oli suhteettoman ylpeä Englannistaan ja moitti sitä alinomaa. Hän tahtoi kuvailla Englannin mr Direckille hullunkuristen heikkouksien miellyttävänä kokoomuksena. Tällaiseksi käsityskannaksi oli miehuusiän hyvinvointi ja menestys muuntanut hänen nuoruusaikojensa närkästyneen ja kirpeän radikalismin. Ja mr Britlingin mielestä Englanti oli "täällä". Essexin hän tunsi perinpohjin. Puutarhan muurissa olevan pienen portin kautta hän johti mr Direckin hyvin hoidetulle, aidatulle nurmikentälle, jossa näkyi kaksi valkoista "maalia".