Герберт Уэллс - Mr Britling pääsee selvyyteen I

"Aivan niin", sanoi mr Direck. "Puheenalaisen ystäväni nimi oli Robinson, mikä seikka riittävän selvästi viittaa hänen englantilaiseen alkuperäänsä, ja hän muistutti, jos sallitte sanoa, teitä sekä vartaloltaan että ihonväriltään; rodulliselta kannalta hän oli – no niin, jokseenkin teidän laisenne…"

Tämä mr Direckin uusi yritys raukesi samassa, sillä mr Britling nousi seisomaan, laati kämmenistään huutotorven ja kajahdutteli kerran toisensa jälkeen kohti näkymättömiä kuulijoita.

Kun hän oli aikansa huudellut, kävi ilmi, että hän oli herättänyt kahden halullisen, mutta maltillisen työmiehen huomion. He sukelsivat hiljalleen esiin; aluksi oli näköpiirissä vain pari tarkkaavaista päätä. Heidän avullaan saatiin vaunu jälleen tielle. Mr Direck auttoi miehuullisesti pannen ohimennen merkille miesten mr Britlingille osoittaman kunnioituksen ja heidän osakseen tulleet shillingit. Miehet nostivat lakkia ja nimittivät mr Britlingiä "herraksi". He tarkastelivat automobiilia loitolta, mutta hyväntahtoisesti. "Ei se ole rikki mistään, ei kerrassaan mistään", sanoi toinen rohkaisevasti. Automobiili olikin tosiaan eheä, paitsi että likasuojus oli hiukan vääntynyt ja toisen sähkölampun johto irtautunut. Mr Britling istui jälleen paikallaan; mr Direck nousi vakavana ja ääneti hänen viereensä. Vaunu lähti liikkeelle nytkähtäen kuten aina, aivan kuin olisi joku odottamatta ja hävyttömästi takaa sysäissyt. Ja siitä pitäen mr Britling ajoi niin tavattoman varovasti, että saavuttiin perille enemmittä onnettomuuksitta, ellei ota lukuun hänen varsin miellyttävän puutarhansa veräjäpielen rikkiraapaisemaa astimen metallireunaa.

Perhe tervehti hänen onnellista palaamistaan vilpittömin helpotuksen ja ihailun tuntein. Pieni poika ilmestyi talon kulmaukseen ja hävisi taas aivan äkkiä.

"Isä on viimeinkin päässyt kunnialla kotiin", kuultiin hänen huutavan näkymättömille kuulijoille.

Vaikka mr Direckiä hiukan harmitti Robinsonin tarinan keskeytyminen – hän näet piti tapanaan, päättää alkamansa asian – huomasi hän kuitenkin heti, että mr Britlingin huoneenhallitus oli aito brittiläinen, perin epäamerikkalainen ja jossakin määrin vaikeatajuinen. Siinä oli jokin piirre, jota hän aluksi ei kyennyt ollenkaan määrittelemään. Verrattuna kaikkeen ennen elämässä nähtyyn se vaikutti – vihdoin löytyi oikea sana – luonnosmaiselta. Niinpä häntä esim. ei esitelty kenellekään muulle kuin emännälle, ja tämäkin toimitus suoritettiin siten, että mr Britling vain viittasi kädellään. "Siinä on Edith", sanoi hän ja lähti kohta viemään vaunuansa suojaan. Mrs Britling oli pitkä, pisamainen nainen; tukka vaaleanruskea ja silmät ruskeat, hajamieliset. Hän toivotti kätellen vieraan tervetulleeksi, ja sitten saapui ihmeellinen englantilainen kamarineitsyt – hän ainakin oli odotusten mukainen – ottamaan tulijan käsilaukun ja johdattamaan hänet vierashuoneeseen. "Murkina tarjoillaan ulkona", sanoi hän, sulki oven ja jätti hänet käsiliinalla peitetyn, lämmintä vettä sisältävän kannun pariin.

Talo, johon hän oli saapunut, oli neliskulmainen, vanha, punaisesta tiilestä rakennettu, varsin sievää kahdeksantoistasataluvun tyyliä, etupuolella laaja nurmikko suurine seetripuineen ja ajotie, joka johti suoraan pääovelle vieden siitä mr Britlingin vaunuineen jonnekin tuntemattomiin tienoihin rakennuksen takapuolelle. Talon keskuksena oli iso, ilmava, tammella laudoitettu halli, jota lämmitti talvella vain avoin liesi ja johon aukeavain monilukuisten ovien hän tiesi vievän Englannissa suosittuihin neliskulmaisiin yksityishuoneisiin. Kirjahyllyt ja täytetyt linnut koristivat hänen makuusuojansa edessä olevaa tasannetta. Tullessaan alas hän keksi hallissa pienen vaaleaverisen harjastukkaisen pojan, jolla oli yllään valkoinen flanellipaita, ja polvihousut; sääret ja jalat olivat paljaat. Poika seisoi tyhjän, avoimen takan ääressä asennossa, jonka mr Direck heti arvasi mr Britlingiltä periytyväksi. "Murkina on puutarhassa", julisti Britlingin vesa, "ja minut lähetettiin teitä hakemaan. Ja kuulkaahan nyt, onko totta, että olette amerikkalainen?"

"Aivan varmaan", vastasi mr Direck.

"Niin, osaan minäkin vähän amerikankieltä", sanoi poika, "minä olen opetellut sitä".

"Annahan kuulua", sanoi mr Direck hymyillen entistä ystävällisemmin.

"No, miksei: Gol darn you! Ouch. Geewhizz!.."

"Mistä olet tuon kaikki oppinut?" kysyi mr Direck rohkaistuen.

"Sunnuntain lisälehdestä", kertoi nuori Britling.

Mr Britling asteli heitä kohti. Hän oli nyt harmaassa flanellipuvussa – hänen oli täytynyt se kiireimmiten sukaista yllensä – ja tietenkin paljon pulskempi…

Pitkä, kapea pöytä, joka seisoi suurten vaahterain varjossa asuinrakennuksen ja siistityn luuvan välillä – viimeksimainittua suojaa kuului käytettävän "tanssiin ja muuhun sellaiseen" – oli peitetty sinisellä liinalla, seikka, joka sekin oli omiansa mr Direckiä hämmästyttämään. Hän oli ensimäistä kertaa aterialla englantilaisessa kodissa ja odotti joistakin epämääräisistä syistä saavansa kokea muodollista jäykkyyttä "moitteettomine pöytäliinoineen". Lisäksi hän oli otaksunut tarjoilun olevan jäykkäin ja taitavain kamarineitsyiden hoidettavana ja koko homman tapahtuvan erittäin säädyllisesti. Vastoin odotusta sukelsi esiin – nähtävästi keittiön suunnalta – pari hyvänluontoista palvelijatarta vetäen pyöräin varassa liikkuvaa laitetta, jota mr Direckin pieni opas kertoi nimitettävän "täti Kalisevaksi" – tosiaan se tuntui nimensä ansaitsevan – ja jonka hyllyihin ateria kokonaisuudessaan oli sijoitettu. Sillä aikaa kun palvelijattaret tuon liikkuvan tarjoilupöydän ääressä leikkelivät paistia ja aukoivat pulloja, pitivät tarjoilusta huolta äsken puheena ollut pieni poika ja hänen hiukan vanhempi veljensä, joita avusti pari nuorukaista – viimeksi mainittujen asemaa ja sukulaisuussuhdetta oli vaikea mennä lähemmin määrittelemään. Mrs Britling istui pöydän päässä keskustellen mr Direckin kanssa, tehden kysymyksiä ja yleisen silmälläpitovelvollisuutensa vuoksi kuunnellen vastauksia vain puolella korvalla.

Seurueen kokoonpano oli omiansa saamaan mr Direckin jossakin määrin ymmälle. Mr ja mrs Britling istuivat pöydän päissä; siihen asti asia oli kyllä selvä. Jokseenkin varmaa oli sekin, että molemmat paljasjalkaiset pojat olivat pikku Britlingejä. Mutta siitä eteenpäin peittyi kaikki epävarmuuden pilveen. Pöydässä oli suunnilleen seitsemäntoistavuotias nuorukainen, joka oli paljon tummempi kuin Britling, mutta nenän ja pisamain puolesta häntä muistuttava, kenties hänen poikansa aikaisemmasta aviosta tai poikapuoli; hän oli pörhötukkainen ja hänen kätensä ja jalkansa ilmaisivat nopeata kasvamista. Vielä oli pöydässä hyvin punakka, lyhyttukkainen, silmälaseilla ja panamahatulla varustettu nuori saksalainen, joka luultavasti oli nuorempain poikain kotiopettaja. (Mr Direckillä oli samoin hattu päässä, sillä hän oli jo ennen New Yorkista lähtöään kuullut liioiteltuja Englannin ilmanalaa koskevia juttuja. Kaikki muut olivat paljain päin.) Vihdoin oli siellä ymmärrettävyyden rajoissa miellyttävä, nuori, tummatukkainen ja sinisilmäinen mies, jota kaikki nimittivät "Teddyksi". Mr Direck arvaili hänen olevan "sihteerin".

Mutta näiden tavallisten ja ymmärrettävien henkilöiden lisäksi oli läsnä kerrassaan salaperäinen, soma, sinipukuinen nuori nainen, joka hymyten istui mr Britlingin vieressä, ja mr Direckin oikealla puolella oli jotenkin yhdennäköinen tummatukkaisempi neito, joka kohta alunpitäen näytti hänestä vieläkin somemmalta ja tuntui – vaikka ensinnä olikin mahdoton asiaa tarkemmin määritellä – jollakin tavoin tutulta; Teddyn ja kotiopettajan välissä istui kookas, keski-ikäinen nainen, joka mustine pukuineen, kultaisine kaulaketjuineen ja valtavine nenineen näytti ikäänkuin asiaankuulumattomalta; vielä oli eräs pitkä, keski-ikäinen, älykkäännäköinen herra, joka ehkä satunnaisesti vieraili talossa, sekä nuori intialainen herra, puettu moitteettomasti kalvosimia ja ruskeata, pehmeää liinakaulusta myöten, joista pisti esiin hieno pronssipinta ja runsaat, kiharat hiukset, ja vihdoin oli läsnä korkeintaan vuoden ikäinen lapsukainen, joka tarkkaavaisena istui vaunuissaan heiluttaen iloisesti kättä jokaiselle. Tämä lapsukainen se pahiten hämmensi mr Direckin järjestystä harrastavaa mieltä. Mietiskellessään kuka voisi olla lapsen isä tuli hän puhelleeksi mrs Britlingille melkein yhtä katkonaisesti ja hajamielisesti kuin viimeksimainittu hänelle. Oli jokseenkin varmaa, ettei lapsi kuulunut mrs Britlingille. Hänen vieressään istuva neiti tai mr Britlingin vierustoveri tai mustapukuinen nainen, voivat jokainen varsin hyvin olla naimisissa, mutta missä sitten oli aviomies? Epätodenmukaiselta tuntui, että löytölasta olisi tänne tuotu aterian ajaksi…