Герберт Уэллс - Mr Britling pääsee selvyyteen I

"Sunnuntaisin meillä on täällä hockey käynnissä", sanoi hän antamatta mr Direckin ollenkaan aavistaa, kuinka välttämättä jokaisen Matching's Easyssä kävijän tuli ottaa osaa tähän rajuun ja vaaralliseen peliin. Sitten he jatkoivat matkaansa pitkin reheväin pensasaitaan reunustamaa kujaa päätyen Claveringsin hirvipuiston laitaa noudattelevalle maantielle. "Me käymme Claveringsissa myöhemmin" sanoi mr Britling. "Lady Homartynillä on joukko sunnuntaivieraita, ja teidän pitää päästä näkemään millaista siellä on ja millaisia vieraat. Hän kutsui meitä sinne jo huomiseksi aamupäiväksi, mutta minä kieltäydyin iltapäivähockeyn vuoksi."

Mr Direck hyväksyi syyn arvostelematta.

Kylä johti mr Direckin mieleen Abbeyn taulut. Siellä oli ravintola ulkonevine nimikilpineen, johon oli maalattu Claveringsin vaakuna; seinustalla oli iso vesiallas (samanlainen kuin se, jossa mr Weller senior uitti vapaakirkollista) ja viekoittelevan oven edustalla seisoi viheriäksi maalattu pöytä. Vielä oli siellä sekatavarakauppa ja koko joukko pieniä, sieviä taloja, kaikissa Mainstay-suvun vaakuna. Kaiken tämän keskellä oli viheriä kenttä, missä näkyi eläviä hanhia marssimassa. Mr Britling vei vieraansa kirkkomaalle, ja sieltä löytyi sammaltuneita, ränstyneitä hautakiviä, muiden muassa eräs seitsemännentoista vuosisadan jälkipuolelta polveutuva, jonka koristeena oli pääkallo ja sääriluista muodostettu risti. Kirkon sivulaivassa riippui kolme; isoa vaakunakilpeä, ja eräässä Mainstayn perheelle ja Homartynin vapaaherralliselle suvulle omistetussa sivukappelissa tavattiin joukko muistomerkkejä, joista vanhimmat olivat Tudor-kauden väritettyjä veistoksia ja uusinta aikaa edusti iso Victoria-kauden rumimpaan kauppiastyyliin maalattu lasi-ikkuna. Vielä oli siellä seurakunnanpaimenten keskiaikaisia pronssikuvia ja puolisoineen marmoriin ikuistettu ristiretkeilijä, jonka ammoin sammunut suku oli hallinnut Matching's Easyä ennen Mainstayn saapumista. Juuri kirkosta palatessaan herrat kohtasivat kelpo pastorin, pyylevän ja virkun mr Dimplen, jonka nauru kantoi kauas ja jonka ääni tuntui täyttävän avaruuden. "Tullut katsomaan vanhaa maata", sanoi hän mr Direckille.

"Olette ystävällisiä, te amerikkalaiset, kun käytte katsomassa!

Oikein ystävällisiä…"

Kelpo pastorin ja mr Britlingin kesken sukeutui pieni ystävällinen kahakka, joka koski mr Direckin tuomista kirkkoon sunnuntaiaamuna. "Hän on äärettömän laimea", sanoi mr Dimple mr Direckille säteilevin hymyin. "Äärettömän laimea. Mutta kukapa ei nykyään olisi laimea. Mitä hyväntekeväisyysyhdistykseen tulee, on hän verraton; en käsitä, mihin joutuisimme ilman häntä. Niin että minä tässä vain vähän nuhtelen. Ja ellei hän tule kirkkoon, niin ei hän mihinkään muuallekaan mene. Huono kirkkomies hän kyllä on, mutta ei sentään millään muotoa lahkolainen…"

"Englannissa, kuten näette", huomautti mr Britling, kun he olivat sanoneet hyvästi kunnianarvoisalle pastorille, "on kaikki kotoista ja kesytettyä. Jumalakin on täällä tehty hyvin kotoiseksi".

Kotvan aikaa tutustutti mr Britling mr Direckiä englantilaisiin, pensasaitojen reunustamiin kujiin ja sitten he palasivat kylään pitkin kapeita valkeita polkuja, halki pienoisten vihannoivien vehnäpeltojen, ja kulkien läpi pienen, puistoon johtavan veräjän.

"Niinpä kyllä", sanoi mr Direck, "kesyydestä ja kotoisuudesta puhuessanne näytätte olevan ihan oikeassa. Katsokaahan, nuo pilvenpallukatkin ovat kuin lampaita paimenineen."

"Keritsemistä vailla, melkein", virkkoi mr Britling.

"Tosiaankin", sanoi mr Direck hiukan ääntänsä korottaen, "tuskin olen nähnyt täällä Englannissa mitään kesytöntä, ellen ehkä ota lukuun joitakin Lontoon syrjäkatuja".

Mr Britling näytti miettivän vähän aikaa. "Ne ovat kasvannaisia", sanoi hän sitten…

Puisto oli hoidettu ja samalla koskematon kuten vanhain italialaisten maalausten maisemat; hallavat hirviparvet tulivat aivan ääreen ja tähystelivät pelkäämättä vieraitaan; polku luikersi tammien ja sananjalkain lomitse pienelle laiskalle purolle, joka tavantakaa pysähtyi patoihin ja putouksiin leikkimään ja jonka pinta oli ulpukanlehtien peitossa. Sitten heidän tiensä teki velton käänteen kohti päärakennuksen seetrejä ja pensastoja. Amerikkalaisen silmään rakennus näytti matalalta ja laajalta, ja sen punatiiliset savupiiput kohosivat kuin sotilasrivi pitkin katonharjaa. Kulkiessaan laakeripensaikkoon avatusta aukosta nurkkauksen ohi talon julkipuolelle he näkivät vilahdukselta puutarhan ja pengermiä, joilla vallitsi täysi kukkaloisto.

Mr Britling teki hiukan selkoa ennen sisäänmenoa.

"Otaksun, että tapaamme Philbertin siviilitoimituskunnasta – vai kuuluuko hän kunnallisjaostoon? – ja raha-asiaintoimituskunnan edustajan, sir Thomas Lootin. Ehkä lisäksi muutamia heidänlaisiaan, sitä lajia henkilöitä, joita nimitämme hallitsevaksi luokaksi. Rouvineen. Ja luulenpa melkein kreivitär Frenshamin saapuvan. Hän harrastaa kiihkoisasti Irlannin-kysymystä. Ja lady Venetia Trumpington, jota väitetään kaunottareksi – en ole nähnyt häntä koskaan. Lady Homartyn on saanut päähänsä, että minunkin tulee olla mukana – eipä sillä, että minä olisin mikään merkittävä tekijä näissä sosialisissa lauantaiseuroissa – mutta hän näkee minut mielellään pöydässä – nakerreltavana, jos jotakuta huvittaisi – kuten oliiveja ja suolaisia manteleja. Aina hän kutsuu minua aamupäivävierailulle sunnuntaisin ja joka kerta minä kieltäydyn – hockeyn vuoksi. Siksi, näettekös, tapaan käydä täällä lauantaina iltapäivisin…" He olivat ehtineet valtaovelle. Se johti isoon, viileään halliin, jota koristivat virtahevon ja sarvikuonon päät sekä täytetty leijona. Pääasiallisimpana kalustona oli suuri pöytä, jolle oli heitetty hattuja, keppejä ja sanomalehtiä sikin sokin. Miespalvelija ilmoitti alamaiseen, puolittain tutunomaiseen tapaan mr Britlingille, että hänen armonsa oli ulkona pengermällä, otti sitten huostaansa hänelle ojennetut hatut ja kepit ja johti vieraat huoneiden läpi. He tulivat leveälle, seetrien varjostamalle pengermälle, josta näkyi kukkalavoja, kiviuurnia, tenniskenttiä ja matalain marjakuusiaitojen yli etäiset kukkulat. Pengermälle oli kokoontunut toistakymmentä henkilöä, jotka istuivat saranatuoleilla pienen pöydän ympärillä, useimmilla teekuppi kädessään. Lady Homartyn nousi vieraita vastaanottamaan ja lausui heidät tervetulleiksi.

Mr Direck esiteltiin matkustavana amerikkalaisena, jota viehätti tyypillisen englantilaisen maakartanon näkeminen, ja Lady Homartyn selvitti tottuneeseen tapaan oman Tudor-aikaisen tilansa tärkeimmät kohdat. Mr Direck ei ollut tottunut seurustelemaan arvonimillä varustettujen henkilöiden kanssa ja alkoi yht'äkkiä epäröidä, pitikö sanoa "kreivitär" vai "mylady" vaiko "your ladyship", ja sen vuoksi hän viisaasti varoi koko mainintaa, kunnes mr Britling kirkasti asian. Hän näet pian senjälkeen käytti nimitystä "lady Homartyn". Viimeksimainittu piti huolen mr Direckistä sijoittamalla hänet istumaan erään rouvashenkilön viereen, jonka nimeä hän ei kuullut, mutta jolla oli ollut koko joukko tekemistä Washingtonin brittiläisessä lähetystössä. Sitten jätettiin mr Britling jalosukuisen George Philbertin huostaan; tämä näet halusi keskustella tekijän kanssa eräistä viime esseekokoelmaan sisältyvistä seikoista. Washingtonin rouvan kanssapuhe oli älykästä, mutta ei vaatinut puhetoverilta paljoa, niin että mr Direck voi omistaa melkoisen tarkkaavaisuusmäärän kohtausten yleisen kulun seuraamiselle.

Hän tunsi jonkinlaista pettymystä havaitessaan, etteivät palvelijat esiintyneet virkapuvuissa. Amerikkalaisissa kuvalehdissä, amerikkalaisissa, englantilaisia aiheita esittävissä filmeissä ja rikkailla, Englannissa asuvilla amerikkalaisilla ovat palvelijat aina liveripukuisia. Mansion House saattoi ilmeisesti johtaa vääriin päätelmiin. Hän oli tavannut erään maanmiehensä, joka oli hiljattain ollut siellä päivällisillä ja katsellut lakeijain puuteroituja hiuksia ja kultaompeleisia vaatteita – ne olivat hänen kertomuksensa mukaan ilmettyjä Thackerayn Jeames Yellowplusheja. Täällä sitävastoin ei ollut muita palvelijoita kuin pari hoikkaa, hillittyä ja huomaavaista nuorta herraa, jotka esiintyivät puettuina mustiin ja käyttäytyivät pikemmin kohteliaan hienotunteisesti kuin ylenylhäisesti. Pieni pettymys oli sekin, ettei seurue ollut sen loistavampi. Naiset näyttivät hänestä huonosti puetuilta; heissä ei ollut ensinkään sitä valmiutta, sitä Kas niin! ja Mitä arvelette? joka aina ilmenee hyväpukuisessa amerikattaressa. Herrain vaatteet eivät myöskään olleet parasta tekoa, olivathan vain vaatimattomat, joskin moitteettomat.