Edith Wharton - Säätynsä uhri

Miettiminen teki hänen äänensä vakavaksi, kun hän kysyi puoleksi säälivästi, puoleksi ivallisesti: "Eikö ole luonnollista, että minun on koetettava vähäksyä kaikkea sitä, mitä minä en voi teille tarjota?"

Lilyn kasvot kirkastuivat tämän kuullessaan, mutta hän veti kätensä pois, ei teeskennellen, vaan ikäänkuin luopuen jostakin, johon hänellä ei ollut oikeutta.

"Mutta te vähäksytte minua , eikö niin, ollessanne niin varma siitä, että se on ainoaa, mistä minä välitän?"

Selden tunsi säpsähtävänsä, mutta se olikin hänen itsekkyytensä viimeinen nuoli. Hän vastasi melkein heti aivan koruttomasti: "Mutta välitättehän siitä? Eikä mikään minun toivomukseni voi muuttaa sitä."

Hän oli niin kokonaan lakannut ottamasta huomioon, miten kauas tämä saattoi viedä hänet, että hän tunsi selvästi pettymystä, kun Lilyn kasvoista kuvastui ivaa.

"Ah", huudahti Lily, "kaikista hienoista sanoistanne huolimatta te olette yhtä suuri pelkuri kuin minäkin, sillä te ette olisi lausuneet ainoaakaan niistä, jollette olisi ollut varma minun vastauksestani."

Tämä naseva vastaus kiteytti Seldenin häilyvät aikomukset.

"En ole niinkään varma teidän vastauksestanne", sanoi hän rauhallisesti. "Ja minä teen teille niin paljon oikeutta, että uskon, ettette tekään sitä ole."

Nyt oli Lilyn vuoro katsoa häneen hämmästyneenä; ja hetken perästä hän kysyi: "Aiotteko mennä kanssani naimisiin?"

Selden purskahti nauruun. "En, en aio – mutta ehkä minä, jos te aikoisitte!"

"Sitähän minä teille sanoin – te olette niin varma minusta, että voitte huvitella kokeilla." Lily veti takaisin kätensä, johon Selden oli jälleen tarttunut, ja istui katsoen häneen alakuloisena.

"En minä tee kokeita", vastasi Selden. "Tai jos niitä teenkin, niin en tee niitä teissä, vaan omassa itsessäni. En tiedä, mikä vaikutus niillä tulee olemaan minuun – mutta jos teidän kanssanne naimisiinmeno on yksi niitä, niin aion uskaltaa."

Lily hymyili raukeasti. "Siihen tarvitaankin aivan varmaan suurta rohkeutta – en ole teiltä koskaan salannut kuinka suurta."

"Aha, tepä se olettekin pelkuri!" huudahti Selden.

Lily oli noussut seisaalleen ja Selden seisoi katsoen häneen vasten silmiä. Illan pehmeä hiljaisuus ja yksinäisyys ympäröi heitä: he tunsivat kohoutuneensa ohuempaan ilmaan. Viimeisen tunnin erinomaiset vaikutukset värisivät heidän suonissaan ja ajoivat heitä toinen toiseensa kuten irtautuneet lehdet ajautuvat maahan.

"Te olette pelkuri", toisti Selden, tarttuen hänen käsiinsä.

Lily nojasi häneen hetken ajan ikäänkuin väsyneitä siipiä lepuuttaen. Selden tunsi ikäänkuin Lilyn sydän löisi pikemminkin pitkän lennon jännityksestä kuin uusien etäisyyksien aiheuttamasta odotuksen väristyksestä. Sitten vetäytyen takaisin hieno varoituksen hymy huulillaan Lily selitti: "Tulen varmaankin olemaan kauhean näköinen, kun vaatteeni ovat epäjärjestyksessä; mutta voinhan minä somistaa omat hattuni."

He seisoivat hetken hiljaa tämän jälkeen, hymyillen toisilleen kuin seikkailevat lapset, jotka ovat kiivenneet kiellettyyn korkeuteen, josta he näkevät uuden maailman. Heidän jalkojensa juuressa lepäävä nykyinen maailma oli kietoutunut sumuun ja laakson yli nousi kuu paksun sinen keskeltä.

Äkkiä he kuulivat kaukaista ääntä, ikäänkuin jättiläishyönteisen surinaa, ja seuraten valtatietä, joka kiemurteli tavallista valkoisempana ympäristön hämärässä, eräs musta esine ryntäsi näkyviin.

Lily havahtui hajamielisyydestään. Hänen hymynsä katosi ja hän alkoi liikkua kujannetta kohti.

"Minulla ei ollut aavistustakaan, että oli niin myöhä! Me emme joudu takaisin ennen pimeän tuloa", sanoi hän melkein kärsimättömästi.

Selden katsoi häntä hämmästyneenä: kului hetki ennenkuin hän näki Lilyn entisillä silmillä. Sitten hän sanoi epämääräisen kuivasti: "Se ei ollut meikäläisiä, se meni toista tietä."

"Tiedän, tiedän —" Lily pysähtyi, ja Selden huomasi hänen punastuneen hämärässä. "Mutta minä sanoin heille, etten voinut hyvin – etten menisi ulos. Mennään alas!" kuiskasi hän.

Selden yhä katsoi häneen. Sitten hän otti taskustaan paperossilaatikkonsa ja sytytti hitaasti paperossin. Hänestä näytti välttämättömältä tuona hetkenä ilmaista jollakin tavalla koettavansa pitää kiinni nykyhetkestä. Hänellä oli melkein poikamainen halu antaa seuralaisensa nähdä, että hän oli heidän lentoretkensä jälkeen päässyt jaloilleen.

Lily odotti, kun Selden sytytti paperossinsa kämmenkuopassaan. Sitten Selden tarjosi hänelle paperosseja.

Hän otti yhden epäröiden ja pistäen sen huulilleen hän kumartui eteenpäin ottaakseen Seldenin paperossista tulta. Hämärässä pieni punainen kipinä valaisi hänen kasvojensa alaosan, ja Selden näki hänen suunsa ympärillä hymyn väreitä.

"Olitteko tosissanne?" kysyi Lily äänessä omituista ilon väristystä, jonka hän oli saattanut kiireessä saada jostakin, hänellä olematta aikaa valita oikea sävy.

Selden hallitsi paremmin ääntään. "Miksen?" vastasi hän. "Ymmärrättehän, ettei minun tarvinnut uskaltaa mitään ollakseni tosissani." Ja kun Lily yhä seisoi hänen edessään hieman kalpeana nasevasta vastauksesta, lisäsi Selden nopeasti: "Mennään alas."

Osoitti rouva Trenorin syvää ystävyyttä, että hänen äänensä Miss Bartia nuhdellessaan sai saman persoonallisen epätoivon sävyn kuin jos hän valittaisi jonkin talouden luhistumista.

"Kaikki, mitä minä voin sanoa sinulle, Lily, on se, että minä en saa sinusta selvää!" Hän nojasi taaksepäin huoaten, pitsi- ja musliiniaamupuvussaan ja kääntyen välinpitämättömän näköisenä työpöytäänsä päin, johon oli kasattu kaikenlaista kamaa.

"Jollet olisi edes minulle kertonut, että vakavasti aioit häntä – mutta olen varma, että sinulla oli tuo suunnitelma kyllä alussa! Miksi muuten pyysit minua pitämään itseäsi erilläsi bridgestä ja pitämään hänestä loitolla Carrya, ja Kate Corbya? En luule, että teit sen siksi, että hän huvitti sinua. Ei kukaan meistä kuvittelisi toimittaa sinua hänen seuraansa, jollet aio mennä hänelle. Olen varma siitä, että joku pitää sillä hauskaa! Kaikki he tahtoivat auttaa asiaa eteenpäin. Berthakin pysyi syrjässä – tahdon sanoa sen – kunnes Lawrence tuli ja sinä riistit hänet häneltä. Tämän jälleen hänellä oli oikeus kostaa – miksi herran nimessä asetuit poikkiteloin hänen tielleen? Sinä olet tuntenut Lawrence Seldenin jo vuosia – miksi menettelit, ikäänkuin olisit juuri nähnyt hänet ensi kerran? Jos sinulla on kaunaa Berthaa kohtaan, niin oli sopimaton aika osoittaa sitä nyt – olisithan sen voinut tehdä aivan yhtä hyvin mentyäsi naimisiin! Sanoinhan sinulle, että Bertha on vaarallinen. Hän oli pahalla päällä tänne tullessaan, mutta Lawrencen ilmaantuminen sai hänet hyvälle tuulelle, ja jos olisit antanut hänen olla siinä luulossa, että Lawrence oli tullut hänen tähtensä, niin ei hänen päähänsä olisi koskaan pistänyt tuottaa sinulle tätä harmia. Ah, Lily, sinä et koskaan saa aikaan mitään, jollet ole vakava!"

Miss Bart kuunteli tätä puhetulvaa välinpitämättömän näköisenä. Miksi hän olisi suuttunut? Hänen omantuntonsa äänihän se puhui hänelle rouva Trenorin kautta. Mutta omaa omaatuntoansakin vastaan hänen oli ainakin näön vuoksi puolustauduttava.

"Käytin vain yhden päivän itselleni – luulin hänen viipyvän koko viikon, ja tiesin, että Mr. Selden lähtisi tänä aamuna."

Rouva Trenor torjui tuon väitteen liikkeellä, joka ilmaisi sen onttouden.

"Hän aikoi jäädä – sepä se onkin asiassa pahinta. Nyt saa asia sen näön kuin hän olisi paennut sinua, että Bertha on tehnyt tehtävänsä ja myrkyttänyt hänet perinpohjin."