Edith Wharton - Säätynsä uhri

Selden pysähtyi hämmästyneenä. Rientäessään iltapäivällä Suurelta keskusasemalta hänen silmänsä olivat keksineet Miss Lily Bartin.

Oli maanantai syyskuun alkupuolella. Hän palasi toimeensa pikimmältään pistäydyttyään maalla. Mutta mitäs Miss Bart teki kaupungissa tähän vuodenaikaan? Jos hän oli täällä lähteäkseen junalla, niin olisi Selden voinut päättää siitä, että hän oli tavannut Miss Bartin muuttomatkalla toiselta maatilalta toiselle, joille häntä kilvan kutsuttiin Newportin sesongin päätyttyä. Mutta hänen avuton ilmeensä saattoi Seldenin ymmälle. Hän seisoi erillään väkijoukosta antaen sen virrata ohitseen asemasillalle tai kadulle, hänen ilmeensä osoitti päättämättömyyttä, minkä takana Seldenin olettamuksen mukaan saattoi piillä hyvinkin varma aikomus. Hänen mieleensä juolahti äkkiä, että Miss Bart odotti jotakuta, mutta hän tuskin tiesi, miksi tuo ajatus askaroitti hänen mieltään. Lily Bartissa oli jotakin uutta, vaikkakaan Selden ei milloinkaan saattanut nähdä häntä tuntematta jonkinlaista mielenkiintoa: hänelle oli ominaista, että hän herätti aina mietiskelyä, että hänen vähäpätöisimmätkin työnsä näyttivät olevan kauastähtäävien aikomusten tulos.

Uteliaisuuden puuska sai Seldenin kääntymään ja seuraamaan häntä. Hän tiesi, että jollei tämä halunnut, että hänet nähtäisiin, niin hän koettaisi keksiä, miten karttaa häntä. Ja Seldeniä huvitti ajatus panna hänet koetteelle.

"Mr. Selden – mikä onnellinen sattuma!"

Miss Bart lähestyi hymyillen, melkein innokkaasti, päättäen puhutella häntä. Pari henkilöä, jotka riensivät heidän jäljessään, hiljensi kulkuaan katsellakseen heitä, sillä Miss Bartin ilme olisi voinut saada pysähtymään viimeiselle junalleen kiiruhtavan esikaupunkilaistyömiehenkin.

Selden ei ollut nähnyt häntä koskaan säteilevämpänä. Hänen vilkkaat päänliikkeensä, jotka kuvastuivat jäykkää ihmisjoukkoa vastaan, tekivät hänet silmäänpistävämmäksi kuin tanssisalissa ja tumman hattunsa ja harsonsa alla hän sai jälleen tyttömäisen nuortevuutensa ja hipiän puhtauden, mitkä hän alkoi menettää yksitoista vuotta kestäneen yövalvonnan ja alituisen tanssimisen takia. Oliko sitä kestänyt todellakin yksitoista vuotta, ihmetteli Selden itsekseen, ja onko Miss Bart tosiaankin täyttänyt kaksikymmentäyhdeksän vuotta, kuten toiset naiset olivat hänelle kertoneet?

"Mikä sattuma!" toisti hän. "Miten kiltisti teitte, kun tulitte pelastamaan minua."

Selden vastasi iloisesti, että se oli hänen elämäntehtävänsä, ja kysyi, minkälaista pelastamista tarvittiin.

"No, melkein mitä vain – vaikkapa sitäkin, että istutte penkille puhelemaan kanssani. Jäädäänhän sitä istumaan kotiljonginkin ajaksi, miksei sitten junanlähtöajaksi? Täällä ei ole yhtään kuumempi kuin rouva Van Osburghin kasvihuoneessa – ja muutamat naiset eivät ole yhtään rumempia."

Hän alkoi nauraen selittää, että hän oli tullut kaupunkiin Tuxedosta, oli matkalla Trenorien luo Bellomontiin ja oli jäänyt pois kolme ja viisitoista Rhinebeckiin lähtevästä junasta.

"Ja ennen puoli kuutta ei lähde toista junaa." Hän kaivoi esille pienen jalokivillä koristetun kellonsa pitsien seasta. "Juuri kaksi tuntia täytyy odottaa. Enkä tiedä, mitä tehdä. Palvelustyttöni tuli tänä aamuna ostoksille, mutta hänen oli mentävä Bellomontiin yhden junassa, ja tätini asunto on suljettu, enkä minä tiedä yhtään tuttua sielua olevan kaupungissa." Hän katseli surkean näköisenä ympäri asemaa. "On sittenkin kuumempi kuin Mrs. Van Osburghin luona. Jos teillä on aikaa, niin viekää minut jonnekin vähän hengähtämään."

Selden sanoi olevansa kokonaan hänen käytettävänään: tämä seikkailu huvitti häntä. Hän oli aina tuntenut katselijan mielenkiintoa Lily Bartiin; ja heidän olentonsa olivat niin erilaiset, että häntä huvitti joutua hetkeksi niin äkilliseen tuttavalliseen seurusteluun, jota Miss Bartin ehdotus edellytti.

"Mennäänkö Sherrylle juomaan kuppi teetä?"

Miss Bart hymyili suostumukseksi ja teki sitten pienen kasvojenilmeen.

"Maanantaina tulee niin paljon ihmisiä kaupunkiin – saa olla varma siitä, että tapaa joukon kiusanhenkiä. Minä olen vanha, eikä minulla ole väliä; mutta te ette ole kyllin vanha", huomautti hän hilpeästi. "Kuolen teen haluun, mutta eikö ole rauhallisempaa paikkaa?"

Selden vastasi hänen hymyynsä. Hänen varovaisuutensa huvitti häntä ehkä yhtä paljon kuin hänen ajattelemattomuutensakin; hän oli varma siitä, että kumpikin kuului samaan huolellisesti valmistettuun suunnitelmaan.

"New Yorkissa ei ole paljon valitsemisen varaa", sanoi Selden; "mutta minä haen ensin ajurin, sitten kyllä keksimme jotakin."

Hän kuljetti hänet palaavien sunnuntairetkeilijöiden tungoksen läpi, kalpeakasvoisten tyttöjen, joilla oli mahdottomat hatut, ja matalarintaisten naisten ohi, jotka viuhtoivat paperikääröillä ja palmunlehtiviuhkoilla. Oliko mahdollista, että Miss Bart kuului samaan rotuun? Tämän naispäähineiden keskitason mauttomuus ja puutteellisuus saattoi hänet tuntemaan, miten paljon ylempänä tuota keskitasoa Miss Bart oli.

Ohimenevä sadekuuro oli viilentänyt ilman ja pilviä riippui vielä kosteiden katujen yllä.

"Miten ihanaa! Kävellään hieman", sanoi Miss Bart heidän poistuessaan asemalta.

He kääntyivät Madison Avenuelle ja alkoivat kulkea pohjoiseen päin. Miss Bartin astuessa hänen rinnallaan pitkin, kevein askelin Selden tunsi erikoista mielihyvää hänen läheisyydessään: hän ihaili hänen pienen korvansa muotoa, hänen tukkansa kampausta – oliko taide saanut aikaan koskaan mitään niin hennon viehättävää? – ja hänen suoria, mustia, tuuheita silmäripsiänsä. Kaikki oli hänessä samalla tarmokasta ja hentoa, samalla voimakasta ja hienoa. Seldenillä oli epämääräinen tunne siitä, että Miss Bart oli vaatinut paljon työtä, että hänet luodakseen on jollakin mystillisellä tavalla täytynyt uhrata suuri joukko rumaa ja halpa-arvoista väkeä. Hän oli tietoinen siitä, että ne ominaisuudet, jotka erottivat hänet hänen sukunsa suuresta joukosta, olivat etupäässä ulkonaisia: tavallinen savi oli saanut kauneuden ja silouden hienon kiillon. Vertailu ei kuitenkaan tyydyttänyt häntä, koska karkea aines ei hevillä tule hienoksi ja jaloksi. Eikö ollut mahdollista, että aines oli hieno, mutta että olosuhteet ovat sen muovailleet arvottomaan asuun?

Hänen päästyään mietiskelyissään tähän kohtaan, aurinko pilkisti pilvistä ja Miss Bartin päivänvarjon avautuminen katkaisi hänen ajatusjuoksunsa. Hetken kuluttua Miss Bart pysähtyi huokaisten.

"Voi, hyvä ystävä, minulla on niin kuuma ja jano – mikä inhoittava pesä tämä New York on!" Hän katseli epätoivoisena ylös ja alas synkkää katua. "Muut kaupungit pukevat kesällä ylleen parhaat vaatteensa, mutta New York näyttää istuvan paitahihasillaan." Hän katseli erästä sivukatua. "Jotkut ovat olleet niin inhimillisiä, että ovat istuttaneet muutamia puita sinne tänne. Mennään varjoon."

"Olen iloinen, että minun katuni löytää armon teidän silmissänne", sanoi Selden heidän kääntyessään kadunkulmassa.

"Teidän katunne? Asutteko täällä?"

Hän silmäili mielenkiintoisesti pitkin uusia kalkkikivitalorivejä, jotka oikullisesti noudattivat amerikkalaista uutuudenvaatimusta, mutta reippaan ja kutsuvan näköisinä ikkunankaihtimineen ja kukkalaatikkoineen.

"Kas tuolla – aivan varmasti se on The Benedick. Miten viehättävä rakennus! En luule nähneeni sitä koskaan ennen." Miss Bart katseli vastapäistä matalaa taloa marmoriporttaaleineen ja pseudo-georgilaiseen tyyliin rakennettuine fasaadeineen. "Mitkä teidän ikkunanne ovat? Nuoko, joiden kaihtimet ovat lasketut alas?"