Maurice Leblanc - 813. Arsène Lupinin merkilliset seikkailut

"Vapauteni."

"Älkää puhuko joutavia. Te olette kiikissä, ja teidän on käytävä läpi myllyn, kuten kenen hyvänsä toisenkin, ja te saatte istua aikanne – viisi vuotta, kymmenen vuotta, – se ei kuulu minuun. Ei; ajatelkaa tulevaisuutta ja vanhuuttanne. Vapaalle jalalle päästyänne te ette paljoonkaan kelpaa, ja kuitenkin täytyy teidän elää. Paljonko tahdotte?"

"Viisikymmentätuhatta frangia."

"Oletteko järjiltänne?"

"En ole järjiltäni. Marcon kautta pääsette käsiksi Lupiniin; ja Lupin on hyvästi viidenkymmenentuhannen frangin arvoinen."

"Minä tarjoan teille kymmenen; en penniäkään enempää."

"Viisikymmentä; ei penniäkään vähempää."

"Hra presidentti, ratkaisu on teidän."

Valenglay vastasi:

"Kymmenentuhatta Marcon vangitsemisen jälkeen; neljäkymmentä Lupinin."

"Se sopii", suostui sanansaattaja.

"No, jos se sopii", vastasi Lenormand, "niin laukaiskaa kielenne ja puhukaa suunne puhtaaksi. Millä tavoin olette yhteydessä keskenänne?"

"Erään ystäväni välityksellä."

"Marcon kait?"

"Niin."

"Hänen osotteensa?"

"Sitä en tiedä."

"Mutta teillä on keinoja saada se?"

"Ei. Kun Marco tarvitsee minua, soittaa hän minulle puhelimella."

"Minne?"

"Tänne virastoon."

"Hyvin valittu. Ja mitä te teette silloin kun vuorostanne tarvitsette häntä?"

"Minä lähetän hänelle kirjeen."

"Minne?"

"Poste restante, Rue Milton."

"Mille nimimerkille?"

"T.L.B.N."

"Ja siinäkö kaikki mitä tiedätte?"

"Niin."

"Ja te pidätte sitä viidenkymmenentuhannen frangin arvoisena?

Olettepa te aika miekkonen!"

"Teidän tarvitsee vain vartioida postikonttoria. Marco käy siellä joka aamu."

"Kiitos neuvosta. Gourel! Dieuzy!"

Hän avasi oven molemmille salapoliiseille.

"Viekää tämä mies vaunuilla poliisiasemalle. Ja koko asiasta ei hiiskahdustakaan! Älkää antako sanomalehtien saada mitään vihiä."

"Mutta virastossa jokainen jo tietää, mitä on tapahtunut, hra päällikkö", huomautti Gourel.

"Ei väliä. Tehkää kuten sanon. Ja olkaa te siivona, Auguste!"

Sanansaattaja läksi molempien poliisitarkastajien välissä rauhallisesti pois.

Sitten Valenglay huudahti:

"Hyvin tehty, hyvä Lenormand! Tämä on kerrassaan ihmeellistä, ja täydellisesti teidän arvoistanne! Mutta kertoisitteko minulle, kuinka saitte kaiken aikaan?"

"Juttu on aivan yksinkertainen! Minä tiesin, että hra Kesselbach oli käyttänyt Barbareuxin toimistoa, ja että Lupin oli käynyt häntä tapaamassa, ilmeisesti toimiston puolesta muka. Ryhdyin tiedustelemaan siltä suunnalta ja havaitsin, että Kesselbachin ja Barbareuxin vahingoksi tapahtunut kieliminen oli saattanut olla eduksi yhdelle ainoalle miehelle nimeltä Jérôme, joka oli toimiston erään kirjurin ystäviä."

"Mistä sen tiesitte?"

"Se on ammattisalaisuus, hra presidentti. Mutta tosiasia on, että jos te ette olisi määrännyt minua jouduttamaan asiain kehitystä, niin minä olisin pitänyt silmällä sanansaattajaa, päässyt käsiksi Marcoon ja sitte Lupiniin, tuhlaamatta penniäkään."

"Hyvä Lenormand, julkisella politiikalla on hätätilansa", sanoi Valenglay.

"Mahdollista kyllä. Mutta koko sisäasiain ministeriö tietää Augusten vangitsemisen – kuulitte, mitä Gourel sanoi. Kaikki sanomalehdet julistavat sen huomenna. Lupin pujahtaa piiloon, emmekä me saa Marcoakaan kiinni."

"Siihen pahaan on yksi ainoa apu, Lenormand."

"Mikä niin, hra presidentti?"

"Marcon pistäminen tyrmään tänä yönä."

"Se on mahdotonta. En voi saada häntä käsiini ennen kuin huomenna tai ylihuomenna, hänen käväistessään postikonttorissa."

"Mutta se täytyy kuitenkin tehdä."

"Voi, hra presidentti, olemme jo tehneet virheen, vangitessamme Jérômen. Älkää pakottako minua toiseen."

"Se täytyy tehdä. On ehdottomasti välttämätöntä, että Jérômen ja Marcon – Lupinin Kesselbachin jutussa käyttämien molempien apurien – vangitseminen julkaistaan huomis-aamuna."

"Hyvä on, hra presidentti, Marco pannaan lukkojen taakse tänä iltana ennen kahtatoista."

Valenglay ei voinut salata hämmästystään.

"Joutavia! Tiedättekö hänen oikean nimensä? Hänen asuntonsa?"

"Tiedän."

"Taivasten tekijä! Mutta miten?"

"Sen saatte kuulla myöhemmin, hra presidentti."

Pienessä ravintolassa Rue Demoursin varrella, melkein Rue Bayenin kulmassa, istui savunkarvaisia silmälaseja käyttävä herrasmies lopettamassa päivällistänsä pöydän ääressä, joka oli lähinnä ikkunakomeroa.

Hänen vieressään oleva kaihdin on vedetty hiukan taaksepäin, ja tuon tuostakin hän vilkaisee kadun toisella puolella olevaa kulmataloa kohti. Se on sievä asuntorakennus, ja avoimesta ajoportista näkee pihalle, jota ikkunain valot hämärästi valaisevat.

Ravintolan seinäkello lyö yhdeksän, kymmenen minuuttia, kaksikymmentä minuuttia kuluu mitään tapahtumatta. Mutta puoli kymmeneltä tulee joku sisälle ja istuutuu vastapäätä vanhaa herrasmiestä.

"Tehty on, hra päällikkö."

"Ja mitä muuta kuuluu?"

"Ei mitään."

"Kertokaa minulle kaikki alusta asti."

"Minä alotin lähettämällä kirjelmän Rue Miltonille osotteella 'T.L.B.N.' Kirjelmän sisältö kuului: 'Tulen klo kymmeneltä tänä iltana. Jérôme'."

"Se oli järjetöntä, sillä sanoinhan, että Jérôme ei tiedä Marcon osotetta; ja jos Marco olisi saanut kirjelmän, niin hän olisi heti arvannut, ettei Jérômella ollut voinut olla mitään osuutta sen lähettämiseen. Mutta sillä ei kuitenkaan ole väliä. Marco ei tullut, vai mitä?"

"Ei. Minä viivyin postikonttorissa kello kuudesta yhdeksään. Olin ilmaissut asian postimestarille ja hän asetti minut kirjurien joukkoon, ristikon taakse."

"Eikä kukaan käynyt kysymässä kirjelmää?"

"Ei."

"Sitä en ihmettele, koskapa Marco on kaksi tuntia ollut kotona."

"Oh, herra päällikkö! Ja te olette pannut minut puhumaan! Missä hän on?"

"Katsokaa ajoporttia tuolla vastapäätä. Portinvartijan kojun takana on ovi – pohjakerran huoneuston ovi."

"Niin, minä näen sen."

"Hän meni siitä sisälle."

"Mutta mistä tiesitte sen häneksi?"

"Chapmanin ja Palace-hotellin väen antamasta kuvauksesta."

"Ja asuuko hän siinä huoneustossa?"

"Asuu. Ikkunat ovat kadun puolella. Ne ovat nuo neljä. Yksi on valaistu."

"Mutta oletteko varma siitä, että hän asuu siellä?"

"Te puhutte liian paljon, Gourel. Pitäkää silmällä katua. Tästä; kumartukaa, jos on tarvis."

"Entäs ravintolan omistaja?"

"Kaikki on hyvin; olen ilmottanut hänelle asian."

Ravintola muuten olikin sillä hetkellä tyhjä. Paitsi Lenormandia ja Gourelia ei siellä ollut ketään muita kuin eräs mies, joka poltteli piippua viereisen pöydän ääressä. Ulkona vilahteli kadulla kulkijoita harvassa, ja kaasulampun valo sattui heidän kasvoillensa ohi kulkiessa.

"Näettekö, Gourel?"

"Kyllä, hra päällikkö, kerrassaan erinomaisen hyvin. Kukaan ei pääse sisälle eikä ulos minun häntä huomaamattani."

Hän hätkähti ja painoi kasvonsa lasia vasten.

"Oh, tämä on liikaa! Hra päällikkö!"

"Mitä?"

"No, varmasti. Voin vannoa, että se on hän!"

"Puhukaa, hupelo! Mitä näette?"

"Lupinin!"

"Valehtelette!"

Hän vuorostaan ryntäsi ikkunaan. Kadun tuonpuoleista jalkakäytävää pitkin tuli mies. Hän seisahtui apteekin valaistun ikkunan eteen ja meni sisälle.

"Lupin!" kertasi Gourel kiihtyneenä.

He näkivät miehen seisovan myymälässä tuokion. Hän oli levittänyt auki paperisuikaleen, epäilemättä lääkemääräyksen, ja selitteli proviisorille jotakin pitkään ja yksityiskohtaisesti. Sitte hän tuli ulos, poikkesi ajoportista sisälle, astui pikku ovelle, otti taskusta avainkimpun, avasi oven ja katosi.