Maurice Leblanc - Arsène Lupin taistelussa Sherlock Holmesta vastaan

Joulukuun 8. päivänä viime vuonna Versaillesin lyseon matematiikan professori Gerbois löysi eräästä vanhaintavaroiden kaupasta pienen mahonkisen kirjoituspöydän, joka miellytti häntä monien laatikkojensa vuoksi.

Sepä olisi sopiva syntymäpäivälahja Suzannelle, hän ajatteli.

Ja kun hän etsiskeli tyttärelleen sopivaa lahjaa, jonka hän voisi pienillä varoillaan hankkia, niin hän tinki hinnasta ja maksoi kirjoituspöydästä kuusikymmentäviisi frangia.

Samalla kun hän antoi myyjälle osoitteensa, niin nuori, hienon näköinen mies, joka oli etsiskellen katsellut oikealle ja vasemmalla, huomasi pöydän ja kysyi:

– Mitä se maksaa?

– Se on jo myyty, vastasi kauppias.

– Vai niin… varmaankin tälle herralle?

Herra Gerbois kumarsi onnellisena siitä, että hän omisti huonekalun, jota toinen hänen vertaisensa halusi, ja poistui.

Mutta hän oli tuskin kulkenut kymmentäkään askelta pitkin katua, kun tuo nuori mies saavutti hänet ja hattu kädessä sanoi hänelle hyvin kohteliaasti:

– Minä pyydän tuhannesti anteeksi, hyvä herra… tehdessäni epähienon kysymyksen… Etsittekö nimenomaan tuota kirjoituspöytää.

– En. Minä etsin huokeahintaista vaakaa fysikaalisia kokeilujani varten.

– Te ette siis pane sille suurta arvoa?

– Panen kyllä.

– Siksikö, että se on vanhanaikainen?

– Siksi, että se on mukava.

– Suostuisitteko siinä tapauksessa vaihtamaan sen yhtä mukavaan, mutta paremmassa kunnossa olevaan kirjoituspöytään?

– Tämä on hyvässä kunnossa ja vaihto on minun mielestäni tarpeeton.

– Mutta…

Herra Gerbois saattoi helposti kiivastua ja oli epäluuloinen. Hän vastasi kuivasti:

– Minä pyydän teitä luopumaan pyytelemisestänne.

Tuntematon asettui hänen eteensä.

– Minä en tiedä paljonko te olette siitä maksanut… minä maksan kaksi kertaa enemmän.

– Minä en myy.

– Kolme kertaa?

– Lopettakaa, huudahti professori kärsimättömästi, – se mikä kuuluu minulle ei ole kaupan.

Nuori mies katsoi häneen terävästi tavalla, jota herra Gerbois ei voinut unohtaa. Sitten hän sanaakaan sanomatta kääntyi ympäri ja poistui.

Tuntia myöhemmin tuotiin pöytä pieneen taloon, jossa professori asui Viroflay-kadun varrella. Hän huusi tytärtään.

– Tämä on sinulle, Suzanne, jos vain pidät siitä.

Suzanne oli suloinen olento, herkkä ja onnellinen. Hän heittäytyi isänsä kaulaan niin iloisesti, kuin tämä olisi tarjonnut hänelle kuninkaallisen lahjan.

Samana iltana sijoitettuaan sen huoneeseensa, hän Hortensen, palvelijattaren, avulla puhdisti laatikot ja järjesti huolellisesti niihin paperinsa, kirjepaperinsa, kirjeensä, postikorttikokoelmansa ja muutamat muistot serkustaan, Philippestä, joita hän salassa säilytti.

Seuraavana päivänä puoli kahdeksan herra Gerbois meni lyseoon. Kello kymmenen Suzanne tapansa mukaan odotti häntä ulko-ovella, ja herra Gerbois iloitsi suuresti nähdessään katukäytävällä rauta-aidan vieressä hänen siron vartalonsa ja herttaisen hymynsä.

He palasivat yhdessä kotiin.

– Mitä pidät kirjoituspöydästäsi?

– Se on aivan verraton! Hortense ja minä olemme kiillottaneet messinkikoristeet. Niiden luulisi olevan kultaa.

– Sinä olet siis tyytyväinen?

– Olenko tyytyväinen! Minä en voi kuvitella, miten enää tästälähin tulisin ilman sitä toimeen.

He kulkivat talon edessä olevan puutarhan halki. Herra Gerbois ehdotti:

– Menemmekö katsomaan sitä ennen aamiaista?

– Mennään, mennään, sepä on mainio ajatus.

Suzanne astui edeltä, mutta saavuttuaan huoneensa kynnykselle hän huudahti kauhusta.

– Mitä on tapahtunut? sopersi herra Gerbois.

Hän saapui vuorostaan huoneeseen. Kirjoituspöytä oli poissa .

… Tutkintatuomari ihmetteli miten yksinkertaisia keinoja oli käytetty. Sillä aikaa, kun Suzanne oli poissa ja palvelijatar ostoksilla, tuli tavallisella virkamerkillä varustettu kaupunginpalvelija – naapurit näkivät hänet – pysäytti kärrynsä puutarhan eteen ja soitti kaksi kertaa. Naapurit, jotka eivät tietäneet palvelijattaren olevan poissa, eivät epäilleet mitään, joten mies sai aivan rauhassa suorittaa tehtävänsä.

On huomioon otettava, että mitään kaappia ei ollut kosketeltu eikä pöytäkelloa siirretty. Sitä paitsi löytyi Suzannen rahakukkaro, jonka hän oli jättänyt pöydän marmorilevylle, viereiseltä pöydältä ja kukkarossa olevat kultarahat olivat jäljellä. Pöydän varastaminen oli siis pääasia, ja se teki jutun sitä kummallisemmaksi, sillä kannattiko niin pienen hyödyn tähden syöksyä niin suureen vaaraan?

Ainoana viitteenä oli professorille edellisenä päivänä sattunut tapaus.

– Heti kieltäydyttyäni myymästä kaappia tuo nuori mies näytti suuttuvan niin kovasti, että minä selvästi tunsin hänen poistuessaan aikovan kostaa.

Se ei selvittänyt asiaa. Kuulusteltiin kauppiasta. Hän ei tuntenut kumpaakaan herraa. Mitä pöytään tulee, niin oli hän ostanut sen neljästäkymmenestä frangista Chevreusessa erään kuolinpesän huutokaupasta ja uskoi myyneensä sen oikeaan hintaan. Tutkimuksia jatkettiin, mutta mitään ei saatu tietää.

Mutta herra Gerbois uskoi lujasti siihen, että hän oli kärsinyt tavattoman suuren häviön. Kokonainen omaisuus mahtoi olla kätketty johonkin salalaatikkoon, ja sen vuoksi tuo nuori mies, joka tunsi salaisuuden, oli toiminut niin päättäväisesti.

– Isä parka, mitä me sillä rikkaudella olisimme tehneet? sanoi Suzanne usein.

– Mitäkö? Sellaiset myötäjäiset saadessasi voisit joutua hyviin naimisiin.

Suzanne, joka toivoi saavansa serkkunsa Philippen puolisokseen, vaikka tämä olikin perin köyhä, huokasi katkerasti. Ja pienessä talossa Versaillesissa jatkui elämä ilottomampana kuin ennen, täynnä katkeruutta ja pettymyksiä.

Kului kaksi kuukautta. Ja silloin, aivan yhtäkkiä sattui mitä vakavampia tapauksia, sarja onnellisia ja onnettomia sattumia…

Helmikuun ensimmäisenä päivänä tuli herra Gerbois puoli kuusi kotiin kädessään iltalehti, istuutui, otti silmälasit nenälleen ja alkoi lukea. Kun politiikka ei häntä huvittanut, käänsi hän lehteä. Heti veti hänen huomionsa puoleensa kirjoitus, jonka otsikkona oli:

"Kolmannen sanomalehtimiesyhdistyksen raha-arpajaiset.

Numero 514 – sarja 23, voittaa miljoonan…"

Sanomalehti putosi hänen käsistään. Seinät huojuivat hänen silmissään ja sydän hakkasi. Numero 514 – sarja 23, se oli hänen numeronsa! Hän oli ostanut sen sattumalta, tehdäkseen palveluksen eräälle ystävälleen, sillä hän ei lainkaan uskonut kohtalon suosioon, ja nyt hän voittikin!

Nopeasti hän otti muistikirjan esiin. Numero 514 – sarja 23 oli aivan oikein muistin tueksi kirjoitettu kirjan sivulle. Mutta arpa?

Hän syöksyi työhuoneeseensa ja etsi laatikkoja, jonne hän oli pistänyt tuon kallisarvoisen paperin, ja heti huoneeseen tultuaan hän seisahtui, horjui uudelleen ja sydämessä tuntui kouristus: laatikko ei ollutkaan siellä ja kauhukseen hän muisti, ettei hän ollut nähnyt sitä siellä moneen viikkoon! Moneen viikkoon ei hän ollut enää nähnyt sitä edessään korjatessaan oppilaiden vihkoja!

Puutarhan hietikolla kuului askelia… Hän huusi:

– Suzanne! Suzanne!

Suzanne tuli juoksujalkaa. Hän riensi huoneeseen. Herra Gerbois sopersi kuten tukehtuva:

– Suzanne… laatikko… laatikko?