Leo Tolstoy - Kasakat

Lukashka heitti vyön päältään ja alkoi riisua tsherkessiläisnuttuaan.

– Minne sinä, hölmö? – huusi Jergushov: – meneppäs vaan ihan tyhjän takia hukkumaan, kuuletko. Jos se on tapettu niin eihän se mihin pääse. Anna minulle ruutia pyssyyn. Onko sinulla? Nazar! mene kiireesti asemalle, mutta älä kule rantaa pitkin, – tappavat vielä sinut, usko minua!

– Vai yksin minä lähden! Mene itse, – sanoi Nazarka vihaisesti.

Lukashka oli riisunut tsherkessiläisnuttunsa ja meni rantaan.

– Älä mene veteen, kuuletko! – sanoi Jergushov riputtaen ruutia pyssyn reikään. – Katso, ei hievahda, minä näen. Aamuun ei ole pitkälti, odota kunnes asemalta tulevat. Mene, Nazar, – tyhjää sinä pelkäät! Älä jänistä, kuule!

– Luka, Luka hoi, – sanoi Nazarka: – kerroppas miten sinä tapoit.

Luka jätti aikomuksensa heti kohta mennä veteen.

– Menkää pian asemalle, minä vahdin. Ja sanokaa kasakoille, että lähettävät vakoilemaan. Jos niitä kerran on tällä puolen, niin on ne saatava kiinni.

– Sitähän minä sanon, että pääsevät pakoon, – sanoi Jergushov nousten, – kiinni ne on saatava!

Jergushov ja Nazarka nousivat, tekivät ristinmerkin ja läksivät asemalle, mutta ei rantaa pitkin vaan orjantappurain läpi pujottautuen metsäpolulle.

– No, muista Luka ettet hievahda, – sanoi Jergushov, – taikka vielä tähän samaan paikkaan tappavat sinut. Pidä sinä varasi ja usko minua.

– Mene, kyllä minä, – sanoi Lukashka, tarkasteli pyssyään ja istuutui taas pölkyn taakse.

Lukashka istui yksin, katseli matalikkoa ja kuunteli eikö kasakoita kuulu; mutta asemalle oli pitkä matka ja hän oli kärsimätön: oli näet varma siitä, että nyt pääsevät pakoon ne abrekit, jotka ovat olleet tapetun mukana. Samoin kuin metsäsiasta, joka oli illalla päässyt karkuun, oli hän nyt harmissaan abrekeista, jotka nyt pääsevät. Hän katseli milloin ympärilleen, milloin toiselle rannalle odottaen juuri nyt näkevänsä vielä yhden miehen, laittoi paikoilleen pyssyn kannattimen ja oli valmis ampumaan. Hänelle ei mieleenkään tullut, että hänet voitaisi tappaa.

Aamu alkoi valjeta. Tshetshenin ruumis, joka oli jäänyt tuskin huomattavasti kiikkumaan matalikolle, näkyi nyt selvästi. Yhtäkkiä alkoi kaislikko lähellä kasakkaa kahista ja kuulua askeleita ja kaislain tupsut liikahtelivat. Kasakka veti pyssyn vireeseen ja lausui: "Isälle ja Pojalle." – Heti hanan napsahduksesta askeleet vaikenivat.

– Hoi, kasakat, älkää ampuko setää! – kaikui tyyni basso ja työntäen tieltään kaisloja tuli Jeroshka-setä hänen luokseen.

– Olin sinut vähällä ampua, usko pois! – sanoi Lukashka.

– Mitä sinä ammuit? – kysyi ukko.

Ukon soinnukas ääni, joka kajahti metsään ja alas joelle, poisti heti öisen äänettömyyden ja salaperäisyyden, joka oli ympäröinyt kasakkaa. Oli kuin olisi yhtäkkiä käynyt valoisammaksi ja selkeämmäksi.

– Sinä et ole nähnyt mitään, setä, vaan minäpä ammuin aika otuksen, – sanoi Lukashka laskien hanan ja nousten luonnottoman tyynesti seisomaan.

Päästämättä silmiään enää mihinkään muuhun katseli ukko valkeana kuultavaa selkää, jonka ympärillä Terek väreili.

– Ranko selässä se ui. Minäpä hoksasin… Katsos tuonne… Katsos!

Siniset housut, pyssy kuin ainakin… Näetkö, hä? – sanoi Luka.

– Näenpä tietenkin! – sanoi ukko innoissaan, ja vakavuutta ja ankaruutta kuvastui ukon kasvoilla. – Dzhigitin 10 10 Dzhigitiksi sanotaan etevää ratsastajaa, mutta myös yleensä uljasta, uhkarohkeata, voimakasta, älykästä miestä. (Suom. muist.) olet ampunut, – sanoi hän ikäänkuin säälien.

– Minä istuskelin siinä ja katselin, että mitä mustaa siellä näkyy tuolla toisella rannalla. Minä huomasin sen jo sieltä, ihan kuin olisi mies tullut tänne päin ja kaatunut. Ja jo on ihme! Puun ranko, aika ranko kulkee vedessä, vaan ei kule pitkin vaan poikkivirtaa. Ja näen miten sen alta pilkistää pää. Jo minä ihmettelin. Vedin hanan, vaan kaislikosta en oikein nähnyt; nousin pystympään, mutta se kuuli varmaan, ryökäle, kun matalikolle ryömi ja alkoi katsella. Erehdyt, ajattelin, siihen sinä jäät. Ryömi maalle, katseli (no mikä lie tarttunut kurkkuun!), minä varaan pyssyn, en hievahda, odotan. Seisoin, seisoin, ja jo uudelleen läksi uimaan ja kun tulee kuun kohdalle niin jo selkä näkyy. "Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle…" Katson savun välistä – pulikoi mies. Lieneekö voihkaissut vai muuten lie minusta kuulunut. No, Luojan kiitos, ajattelin, otan minä siltä hengen! Ja kun oli tullut matalikon luo, niin siinä se näkyi: ponnisteli, ponnisteli, vaan siihen jäi. Selvä paikka, kaikki näkyi hyvin. Katsoppas, ei hievahda, varmaan on henki lähtenyt. Kasakat juoksivat asemalle, etteivät toiset pääsisi pakoon.

– Vai niin sinä sieppasit! – sanoi ukko. – Saat nyt pysytellä loitompana… – Ja hän heilutti taas surullisesti päätään. Samassa kuului rannalta jalan ja ratsain saapuvien kasakkain kovaa puhetta ja oksien ryskettä.

– Tuotte purren, niinkö? – huusi Luka.

– Luka, sinä olit miestä! Kisko rantaan, – huusi yksi kasakoista.

Lukashka oli ruvennut riisuutumaan jo ennenkuin pursi saapuikaan eikä päästänyt saalista silmistään.

– Odota, Nazarka tuo purren, – huusi aliupseeri.

– Pöllö! elää kenties – on vaan olevinaan… Ota tikari! – huusi toinen kasakka.

– Ole lörpöttelemättä! – virkkoi Luka heittäen housut päältään. Hän riisui vaatteet kiireesti, teki ristinmerkin, harppasi ja hyppäsi läiskähtäen veteen, kastausi ja voimakkain harauksin vetäen valkeita käsiään ja nostaen selkänsä korkealle vedestä ja pulskuttaen poikkivirtaan alkoi luovia särkälle. Rannalta kasakkajoukosta kuului soinnukas moniääninen puhe. Kolme ratsumiestä läksi vakoiluun. Pursi tuli näkyviin käänteen takaa. Lukashka nousi särkälle, kumartihe ruumiin yli, käänteli sitä pari kertaa. "Kuollut kuin kuollut!" – huusi sieltä Lukan kimeä ääni.

Luoti oli sattunut tshetshenin päähän. Hänen yllään oli siniset housut, paita ja tsherkessitakki, pyssy ja tikari olivat kiinnitetyt selkään. Kaiken yli oli sidottu suuri oksa, joka juuri oli aluksi pettänyt Lukashkan.

– Aika kalapas lähti! – sanoi yksi ympärille kerääntyneistä kasakoista kun purresta vedetty tshetshenin ruumis retkahti maahan survoen ruohoa.

– Ja miten keltainen! – sanoi toinen.

– Minne meidän miehemme menivät etsimään? Ne ovat kukaties kaikki toisella puolen. Jos se ei olisi ollut etumaisin, ei se olisi niin uinut. Miksi se lie lähtenyt yksin? – sanoi kolmas.

– Tämä se varmaan onkin veitikka, kaikkein ensimäiseksi työntäikse.

Näkyy olevan oikea dzhigitti! – sanoi Lukashka leikillisesti, vääntäen märkiä vaatteitaan rannalla ja lakkaamatta väristen. – Parta on värjätty ja lyhyeksi leikattu.

– Ja mekkoaan on pitänyt selässään pussiin käärittynä. Niinpähän sen on helpompi uida, – sanoi joku.

– Kuule, Lukashka! – sanoi aliupseeri pitäen käsissään tikaria ja pyssyä, jotka oli riisunut vainajalta. – Ota sinä itsellesi tikari ja mekko myös, mutta pyssystä, kun käyt, niin saat minulta kolme ruplaa. Kas, se oikein vinkuu, – lisäsi hän, puhaltaen sen suuhun: – onpa siinä mulle mieleinen muisto.

Lukashka ei vastannut mitään, – häntä nähtävästi harmitti tuo mankuminen; mutta hän tiesi, ettei sitä voinut välttää.

– On siinä paholainen! – sanoi hän synkistyen ja heittäen maahan tshetshenin mekon: – olisi tuo edes hyvä mekko vaan kun on vihoviimeinen rääsy.

– Kehtaa sillä käydä puita hakemassa, – sanoi toinen kasakka.