Leo Tolstoy - Kasakat

Moskovassa on kaikki vaiennut. Silloin tällöin kuuluu jossain rattaiden vikinää talvisilta kaduilta. Ikkunoista ei näy enää valoa, ja lyhdyt ovat sammuneet. Kirkoista kumajavat kellojen äänet ja vyöryen nukkuvan kaupungin yli ennustavat aamua. Kadut ovat tyhjät. Väliin jossain öinen ajuri kapeajalaksisella reellään sekoittaa hiekkaa lumeen ja jouduttuaan toisen kadun kulmaukseen nukahtaa, odottaen kyydittävää. Vanha eukko menee kirkkoon, jossa vahakynttilät, pyhäin kuvain kultakehyksiin kuvastuen, palavat jo epätasaisina ja harvassa. Työväki jo nousee pitkän talviyön jälkeen ja menee työhön.

Mutta herroilla on vielä ilta.

Yhdestä Chevalier'n ikkunasta, sulettujen luukkujen alta, laittomasti pilkistelee tuli. Rappujen luona on vaunuja, rekiä ja ajureja, ajopelien perät kiinni toisissaan. Kolmivaljakkoiset kyytirattaat ovat siinä myös. Talonmies turkkiinsa kääriytyneenä ja käpristyneenä ikäänkuin piiloitteleikse talon nurkan takana.

"Ja miksi ne lörpöttelevät kaikkea joutavaa? – miettii lakeija, istuen kasvot tyhmistyneinä eteisessä. – Ja aina kun on minun vuoroni!" Vieressä olevasta pienestä valoisasta kamarista kuuluu illallispöydästä kolmen nuoren miehen ääni. He istuvat kamarissa pöydän ympärillä, jolla on illallisen ja viinin tähteitä. Eräs heistä, pieni, siistinnäköinen, laiha ja ruma mies istuu ja katsoo matkalle lähtevää hyväntahtoisin, väsynein silmin. Toinen, pitkäkasvuinen, makaa tyhjien pullojen vallassa olevan pöydän vieressä ja leikkii kellonsa avaimella, kolmas, jolla on päällään uuden uutukainen lyhyt turkki, kävelee pitkin huonetta ja seisahtuen tuon tuostakin naksauttelee rikki manteleja jotenkin paksuilla ja väkevillä, puhdaskynsisillä sormillaan ja koko ajan hymyilee jollekin; hänen silmänsä ja kasvonsa hehkuvat. Hän puhuu innostuneena tehden liikkeitä käsillään; mutta saattaa huomata, ett'ei hän löydä sanoja, ja kaikki sanat, jotka hänelle tulevat suuhun, tuntuvat riittämättömiltä ilmaisemaan kaikkea sitä, mikä hänen mieltään kuohuttaa. Hän hymyilee lakkaamatta.

– Nyt voin sanoa kaikki suoraan! – sanoo lähtöä tekevä. – Minä en suinkaan tahdo tehdä itseäni syyttömäksi, mutta minä toivoisin, että ainakin sinä ymmärtäisit minua sillä tavoin kuin itse ymmärrän itseäni eikä niin kuin kaikellainen arkiväki tätä asiata katsoo. Sinä sanot, että minä olen tehnyt väärin hänelle – kääntyy hän sen puoleen, joka hyväluontoisin silmin katselee häntä.

– Niin oletkin – vastaa pieni ja ruma mies, ja vielä enemmän hyväntahtoisuutta ja väsymystä kuvastuu hänen katseestaan.

– Minäpä tiedän miksi sinä niin sanot – jatkaa matkalle lähtevä. – Rakastettuna oleminen on sinusta yhtä suuri onni kuin rakastaminen ja sitä onnea riittää koko elämän ajaksi, jos kerran on siihen päässyt.

– Riittää hyvinkin, rakas veli! Paremmin kuin tarvitsisikaan, – vakuuttaa pieni ja ruma mies, avaten ja ummistaen silmänsä.

– Mutta miksi en itsekkin rakastaisi? – sanoo matkalle lähtevä, vaipuu ajatuksiinsa ja ikäänkuin säälien katsoo ystäväänsä. – Miksi en rakasta? En osaa rakastua… Ei, olla jonkun rakastama on onnettomuus, – onnettomuus, sillä tunnet olevasi syyllinen kun et anna takaisin yhtä paljon etkä voi antaa. Oi, Jumalani! – hän heilautti kättään: – jospa se kävisikin järkevästi, mutta se kun menee kaikki päin honkiin, ei niinkuin tahtoisi vaan omalla laillaan. Minähän tavallani olin varastanut sen tunteen. Sitä mieltä olet sinäkin; älä väitä vastaan – sinun täytyy olla sitä mieltä. Mutta uskotko, että kaikista tyhmyyksistä ja sikamaisuuksista, joita olen paljon ehtinyt tehdä elämässäni, on tämä ainoa, jota en kadu enkä voi katua. En alussa enemmän kuin jälkeenkään päin ole valehdellut enemmän itselleni kuin hänellekään. Minä luulin, että nyt olin viimeinkin rakastunut, mutta sittemmin huomasin tahtomattani valehdelleeni, tunsin, että niin oli mahdoton rakastaa enkä voinut mennä edemmäksi; mutta hän meni… Onko se minun syyni, ett'en voinut? Mitä minä sille voin?

– No, nytpähän se on sitten lopussa! – sanoi hänen ystävänsä sytyttäen sikarin karkoittaakseen uneliaisuuttaan. – Sen vain sanon: sinä et ole vielä rakastanut etkä tiedä mitä rakastaminen on.

Lyhytturkkinen tahtoi taaskin sanoa jotain ja tarttui päähänsä. Mutta ei saanut ilmi sitä, mitä olisi tahtonut.

– En ole rakastanut!.. Se on totta, ett'en ole rakastanut. Mutta minussa on halu rakastaa, niin voimakas halu, ett'ei sen voimakkaampaa voi olla! Ja toiseksi, onko oikeata rakkautta? Kaikki jää niin kesken! Ja mitä siitä puhuukaan! Paljon olen minä sotkenut elämässäni! Mutta nyt on kaikki lopussa, se on tosi. Ja minä tunnen, että alkaa uusi elämä.

– Jossa sinä sotket samalla lailla, – sanoi se, joka makasi sohvalla ja leikitteli kellonsa avaimella. Mutta matkalle lähtevä ei kuullut häntä.

– Minun on sekä ikävä että hauska lähteä, – jatkoi hän. – Minkä tähden ikävä en tiedä itsekkään.

Ja lähtöä tekevä alkoi puhua vain itsestään, huomaamatta, ettei se toisia voinut huvittaa niinkuin häntä. Ihminen ei ole koskaan niin itsekäs kuin sisäisen riemun hetkenä. Hänestä tuntuu, ettei maailmassa sinä hetkenä ole mitään ihanampaa ja intressantimpaa kuin hän itse.

– Dmitrij Andrejevitsh, kuski ei rupea odottamaan! – sanoi huoneeseen astunut, turkkiin vyötetty nuori palvelija. – Kahdennellatoista tunnilla tulivat hevoset ja nyt on kello neljä.

Dmitrij Andrejevitsh katsoi Vanjushaansa. Tämän turkin ympäri kiedotussa vyössä, huopasaappaissa ja unisissa silmissä hän kuuli äänen toisenlaisesta elämästä, joka kutsui häntä, – vaivojen, puutteiden ja toiminnan elämästä.

– Niinpä tosiaankin, suo anteeksi! – sanoi hän katsoen, olisiko mikään hakanen jäänyt auki.

Vaikka toverit kehoittivat antamaan vielä juomarahaa kyytimiehelle, hän pani lakin päähänsä ja asettui keskelle huonetta. He suutelivat toisiaan kauan yhteen mittaan, sitten uudestaan, pysähtyivät, ja vielä kolmannen kerran suutelivat. Lyhytturkkinen meni pöydän luo, joi pohjaan maljan, joka oli pöydällä, tarttui pienen ja rumannäköisen miehen käteen ja punastui.

– Ei, sanon sen sittenkin… Sinun kanssasi pitää ja voikin olla avomielinen, sillä pidän sinusta. Sinähän rakastat häntä, – niin olen aina luullut, – eikö niin?

– Rakastan, – vastasi hänen ystävänsä vielä lempeämmin hymyillen.

– Ja kentiesi…

– Tehkää hyvin, käskettiin sammuttaa kynttilät! – sanoi uninen lakeija, joka oli kuunnellut viimeistä keskustelua ja mietiskellyt, miksi herrat aina puhuvat yhtä ja samaa. – Kenelle käskette merkitsemään laskun, teillekö? – hän lisäsi kääntyen pitkän herran puoleen, tietäen edeltäpäin kenen puoleen on käännyttävä.

– Minulle, – sanoi pitkä mies. – Paljonko se tekee?

– Kaksikymmentä kuusi ruplaa.

Pitkä mies mietti hetkisen, mutta ei sanonut mitään ja pani laskun taskuunsa.

Mutta toisilla oli vielä omat keskustelunsa.

– Hyvästi, sinä kunnon poika! – sanoi pieni, rumannäköinen ja lempeäsilmäinen herra.

Kyyneleet nousivat kummankin silmiin. He menivät rappusille.

– Ai, niin! – sanoi lähtevä punastuen ja kääntyen pitkän miehen puoleen: – Chevalier'n laskun sinä suoritat ja kirjoitat sitten minulle.

– Hyvä, hyvä, – sanoi pitkä mies vetäen hansikkaita käsiinsä. – Miten sinua kadehdin! – lisäsi hän aivan odottamatta, kun he olivat tulleet rappusille.

Lähtevä istuutui rekeen, kääri turkin ylleen ja sanoi: "no niin, ajetaan!" ja siirtihe antaakseen reessä sijaa sille, joka oli sanonut häntä kadehtivansa; hänen äänensä värisi.