Robert Mellin - Alhambra
Здесь есть возможность читать онлайн «Robert Mellin - Alhambra» — ознакомительный отрывок электронной книги совершенно бесплатно, а после прочтения отрывка купить полную версию. В некоторых случаях можно слушать аудио, скачать через торрент в формате fb2 и присутствует краткое содержание. Жанр: literature_19, foreign_antique, foreign_prose, на финском языке. Описание произведения, (предисловие) а так же отзывы посетителей доступны на портале библиотеки ЛибКат.
- Название:Alhambra
- Автор:
- Жанр:
- Год:неизвестен
- ISBN:нет данных
- Рейтинг книги:5 / 5. Голосов: 1
-
Избранное:Добавить в избранное
- Отзывы:
-
Ваша оценка:
- 100
- 1
- 2
- 3
- 4
- 5
Alhambra: краткое содержание, описание и аннотация
Предлагаем к чтению аннотацию, описание, краткое содержание или предисловие (зависит от того, что написал сам автор книги «Alhambra»). Если вы не нашли необходимую информацию о книге — напишите в комментариях, мы постараемся отыскать её.
Alhambra — читать онлайн ознакомительный отрывок
Ниже представлен текст книги, разбитый по страницам. Система сохранения места последней прочитанной страницы, позволяет с удобством читать онлайн бесплатно книгу «Alhambra», без необходимости каждый раз заново искать на чём Вы остановились. Поставьте закладку, и сможете в любой момент перейти на страницу, на которой закончили чтение.
Интервал:
Закладка:
"Minä uskallan sanoa enemmän kuin tuhat vuotta tätä ennen?" jatkoi hän epäilevällä katsannolla.
"Minä uskallan sanoa, ei sitä vähempää."
Aseenkantaja oli tyytyväinen.
Atrioidessamme ja naurellessamme yksinkertaisen aseenkantajamme hulluttelemisille, läheni meitä yksinäinen vaeltava kerjäläinen, melkein kuin pyhiin-matkustajan näköinen. Hän näytti joksikin elähtäneeltä mieheltä; harmaapartainen, sauvaan nojaava, vaikkei ikä vielä ollut hänen päätänsä kumarruttanut; kookas varreltaan, joka osoitti jalon ruumiinrakennuksen jäännöstä. Hän oli puettu pyöreään Andalusian hattuun, lammasnahka röijyyn, nahkahousuihin, säärystimiin ja varvikkaisin. Hänen vaatteensa, vaikka vanhat ja paikatut, olivat siistit, hänen liikentönsä miehuulliset ja hän puhutteli meitä tuolla vakaisuudella ja kohteliaisuudella, joka on niin edullinen merkillisyys Hispanian alhaisemmissa kansanluokissa. Me olimme tällaiselle vieraalle myötäisellä mielialalla ja annoimme hänelle oikullisesta laupiudesta moniaita hopearahoja, viipaleen hienoa nisuleipää ja pikarillisen valiota Malagaamme. Hän otti ne vastaan kiitollisuudella, mutta ei liehittelevällä kohteliaisuudella. Hän maisteli viiniä, piti sitä aurinkoa kohti, jolla aikaa äkkipikainen hämmästys näkyi hänen kasvoissaan, tyhjensi sen yhdessä hengenvedossa ja sanoi: "Moneen vuoteen en ole juonut tämmöistä viiniä! Se on sydäntä vahvistava juoma näin vanhalle miehelle." Sitten katseli hän tuota kaunista leivän viipaletta: " bendito sea tal pan! " (siunattu olkoon tällainen leipä), sanoi hän ja pisti sen pussiinsa. Me kehoitimme häntä syömään tällä paikalla. "Ei, sennores!" vastasi hän; "viini on minun juotava taikka jätettävä, mutta leipä tulee minun ottaa kotiini ja jakaa omaisteni kanssa."
Sanchomme katsahti meihin kysyväisesti, ja koska hän silmistämme näki meidän vastauksemme, antoi hän vanhukselle muutamia aika paloja atriastamme, sillä ehdolla kumminkin että hänen piti istua meidän kanssamme ja syödä kunnon lailla.
Hän istui hetikohta vähän etäälle meistä ja alkoi syödä verkalleen ja tavalla, joka olis sopinut hidalgo 'lle (aatelismiehelle). Paitse tätä osoitti tämä vanhus mittamääräisyyttä ja tyyntä mielenmalttia, joka pani minut ajattelemaan, että hän muinoin oli nähnyt parempiakin päiviä: hänen lauselmissaan, vaikka ne olivat mutkattomat, oli välistä jotain kuvailevaista ja runollista. Minä luulin häntä joksikuksi köyhtyneeksi herrasmieheksi. Minä erehdyin; kaikki tämä käytös ei ole muuta kuin Hispanialaisen luontoperäistä kohteliaisuutta, ja sitä runollista käännöstä ajatuksissa ja lauselmissa, jonka usein tapaamme tämän mielevän kansan alhaisemmissa luokissa. Viisikymmentä vuotta tätä ennen, näin kertoi hän meille, oli hän ollut lammaspaimenena, mutta nyt oli hän ilman palvelusta, ja hyljättynä. "Nuorra ollessani," sanoi hän, "ei voinut mikään saattaa minua levottomaksi eli murheelliseksi; aina olin minä terve, aina iloinen; mutta nyt olen yhdeksänkahdeksatta vuotias ja kerjäläinen, ja mieli alkaa lannistua."
Kuitenkaan ei hän ollut tavallinen kerjäläinen: vasta hiljakkoin oli hätä pakoittanut hänet tähän halventavaan yritykseen, ja hän antoi mieltä liikuttavan kuvauksen kilvoituksestaan näljän ja ylpeyden välillä, kun puute hirmuisuudessaan ensin kävi häntä väkevämmäksi. Hän palasi Malagasta, rahattomana, ei ollut kotvaan aikaan mitään maistanut ja kulki erästä suurta lakeutta pitkin Hispaniassa, jossa vaan harvassa ihmisiä asui. Miltei nälkään nääntyneenä valitti hän hätäänsä erään venta 'n (maaseudun ravintolan) ovella. Perdon usted por Dios, hermano! (Suokaa anteeksi, Jumalan tähden, veikkoseni!) tuli vastaukseksi, – tavallinen tapa Hispaniassa käskeä kerjäläisiä pois. "Minä menin sieltä," sanoi hän, "suuremman häpeän kuin näljän kanssa, sillä sydämeni oli vielä suurellinen. Niin tulin eräälle korkea-ahteiselle, syvälle ja vikevälle virralle ja tunsin mieleni tekevän heittäytä siihen: mitäpä varten mokoma vanha, epäkelpo raukka, kuin minä olin, tarvitsikaan elää? Mutta seisoessani joen partaalla muistin Pyhän Neitsyen ja menin tieheni. Minä pyrin eteenpäin, kunnes näin erään maantalon, vähän matkaa tieltä, ja menin ulkopuolisesta kartanonportista sisään. Ovi oli kiini, mutta kaksi nuorta Sennoraa istui akkunassa. Minä lähenin ja anoin almua: — Perdon usted por Dios, hermano! ja akkuna suljettiin. Minä hoippuroitsin ulos kartanosta, mutta nälkä voitti minut ja epätoivo valtasi sydämeni. Luulin jo viimeisen hetkeni tulleeksi, panin portin viereen makaamaan ja peitin pääni, kuollakseni. Vähän ajan perästä tuli talon herra kotiin: nähtyänsä minun portin vieressä makaavan, paljasti hän pääni, sääli harmaita hiuksiani, otti minut asuntoonsa ja antoi minulle ruokaa. Tästä näette, Sennores, että meidän aina tulee luottaa Pyhän Neitsyen suojelukseen."
Vanhus oli kotimatkalla syntymäpaikkaansa, Archidonaan, joka oli lähiseudussa jyrkän röhmyisen vuoren kukkulalla. Hän osoitti tämän paikan vanhan Maurilaisen linnoituksen jäännöksiä. "Tuossa linnassa," sanoi hän, "asui eräs Maurilainen kuningas, siihen aikaan, kun sodat riehusivat Granadassa. Kuningatar Isabella hätyytti sitä lukuisalla sotajoukolla, mutta kuningas katseli linnastaan pilvien seassa alas ja nauroi hänen vihastukselleen. Sitten ilmestyi Pyhä Neitsyt kuningattarelle ja vei hänet ja hänen sotajoukkonsa vuorelle, erästä salaista polkua myöten, josta ei koskaan sitä ennen ollut tietty mitään. Maurilainen, nähtyään hänen tulevan, hämmästyi, syöksähti hevosensa kanssa jyrkältä kalliolta alas ja musertui mäsäksi. Hänen hevosensa jäljet," sanoi vanhus, "näkyvät vieläkin kallion reunalla. Ja katsokaapa, sennores, tuolla on tie jota myöten kuningatar ja hänen sotajoukkonsa menivät ylös. Te näette sen, kuin nauhan, nousevan vuoren kuvetta ylös, mutta mikä siinä on ihmeellistä on se, että vaikka sen etäältä näkee, se likemmä tultua katoaa."
Luultu tie, jota hän osoitti, oli epäilemättä joku hietainen ura vuoressa, joka näytti ahtaalta ja kapealta etäälle, mutta leveni ja kävi epäselväksi likempää katsoen.
Vanhuksen sydämen viinistä ja kestityksestä lämmettyä alkoi hän kertoa meille historiata eräästä aarteesta, jonka tuo Maurilainen kuningas sotaretken aikana oli jälkeensä jättänyt. Vanhuksen oma asunto oli juuri linnan perustuksen vierellä. Kirkkoherra ja notario näkivät kolmasti unta tästä aarteesta, ja menivät kaivamaan unessa osoitetulle paikalle. Hänen oma vävynsä kuuli heidän kuokkainsa ja lapioidensa mukseen yöllä. Mitä he löysivät ei kukaan tiedä; heistä tuli yhtäkkiä rikkaat, mutta salaisuuden he pitivät omanaan. Näin oli tämä vanhus kerran ollut onnen ovea likellä, mutta oli tuomittu pysymään iäti poissa saman katon alta sen kanssa.
Olen havainnut, että taruja Maurilaisten kätkemistä aarteista, jotka ovat niin yleiset Hispaniassa, on enimmin kaikkein köyhimmissä kansaluokissa. Juuri tällä tavalla armas luonto lohduttaa mielikuvatuksilla todellisuuden puutteessa. Janoinen uneksii lähteitä ja juoksevia virtoja; nälkäinen komeita atrioita, ja köyhä kätketyltä aarteita; ei kenelläkään ole kuvas-aisti rikkaampi ja väkevämpi kuin kerjäläisellä.
Viimeinen matkakuvaus jonka tahdon antaa, tulee olemaan eräs iltakohtaus pienessä Lora'n kaupungissa. Tämä on ollut kuuluisa sotaa käypä rajakaupunki Maurilaisten vallan aikana, ja on kerran ajanut Ferdinandin muuriensa luota takaisin. Se oli Boabdil'in apen, vanhan Aliatac'in suojeluslinna, kun tämä uljas vanha soturi vävynsä kanssa lähti siihen onnettomaan päällekarkaukseen, joka päättyi johtajan kuolemalla ja kuninkaan vangiksi joutumalla. Lora on jylhällä paikalla autiossa vuorensolassa, Xenil-joen rannoilla, vuorten ja metsäin, niittyin ja lehtoin keskellä. Väestöllä näkyi vieläkin olevan sama rohkea, sotaisa uskallus, kuin muinoisinakin aikoina. Ravintolamme oli juuri kaupungin asemaan sopiva. Sitä piti eräs nuori Andalusialainen leski, jonka kaunis mustasilkkinen basquinna, joka oli mustilla lasipalloilla koristeltu, sitä enemmin ylensi hänen sorean vartensa ja täyteläisten, notkeiden jäsentensä koko ihanuutta. Hänen käyntinsä oli luja ja jänteä, hänen mustat silmänsä täynnä tulta, ja hänen veikistelevä laatunsa ja käytöksensä ja ne monenlaiset koristeet, joilla hän oli huoliteltu, osoittivat että hän oli tottunut ihailtavaksi.
Читать дальшеИнтервал:
Закладка:
Похожие книги на «Alhambra»
Представляем Вашему вниманию похожие книги на «Alhambra» списком для выбора. Мы отобрали схожую по названию и смыслу литературу в надежде предоставить читателям больше вариантов отыскать новые, интересные, ещё непрочитанные произведения.
Обсуждение, отзывы о книге «Alhambra» и просто собственные мнения читателей. Оставьте ваши комментарии, напишите, что Вы думаете о произведении, его смысле или главных героях. Укажите что конкретно понравилось, а что нет, и почему Вы так считаете.