Alexandre Dumas - Rouva de la Motte

Nuorempi nainen näytti olevan jo melkein järjiltään.

"Onko täällä muita portteja?" kysyi vanhempi nainen.

"Jos kerran tämä on suljettu, ovat muutkin kiinni."

"Ja kun Laurent ei ole täällä, vaikka tämä on hänen porttinsa, niin mistä luulette löytävämme hänet?"

"Ette mistään. Se on niin päätetty."

"Se on totta, oikeassa olette. Andrée, Andrée, nyt on kuningas tehnyt meille kauhean kepposen. Voi, voi!"

Ja nainen painosti viime sanojaan uhkaavalla ylenkatseella.

Lammikoiden puolella oleva portti oli sovitettu paksuun muuriin, niin että sen eteen jäi pieni komero kuin porstuaksi. Ja siinä oli molemmin puolin kivipenkki.

Naiset vaipuivat istumaan tuskaisina, vähällä joutua epätoivoon.

Portin alta tuli valojuova; sisäpuolella kuului vartija astelevan, vuoroin nostaen ja laskien kiväärinsä.

Toisella puolen tuota ohutta tammista estettä oli pelastus, tällä puolen häpeä, häväistys, melkeinpä kuolema.

"Huomenna, kun saadaan tietää!" mutisi vanhempi naisista.

"Mutta silloin puhutte totta."

"Uskotaanko minua?"

"Onhan teillä todistuksia. Madame, tuo sotamies ei ole koko yötä vahtivuorossa", sanoi nuorempi nainen, joka näytti jälleen saavan rohkeutta, mikäli hänen seuralaisensa sitä menetti. "Kello yhdeltä tulee hänen sijaansa toinen, joka ehkä suostuu paremmin. Odotetaan."

"Niin, mutta puoliyön jälkeen käy täällä patrulli tarkastamassa, ja silloin minut tavataan ulkona odottamassa, salaamassa itseäni. Se on inhoittavaa! Nyt jo nousee veri päähäni, Andrée, ja olen vähällä tukehtua."

"Rohkeutta vain, madame. Ainahan te olette niin vahva, ja minä olin äsken niin heikko, ja nyt minun pitää teitä rohkaista!"

"Tässä on salajuoni, Andrée, ja me jouduimme sen uhreiksi. Koskaan ei ole tämmöistä sattunut, koskaan ei tämä portti ole ollut suljettuna. Se vie minulta hengen, Andrée, minä kuolen!"

Ja hän heittäytyi taaksepäin, ikäänkuin todella olisi tukehtumaisillaan.

Silloin kuului askelia Versaillesin kuivalla, jäätyneellä kivityksellä, jota nykyään niin harva askel polkee. Ja samalla kajahteli nuoren miehen notkea, iloinen ääni. Hän lauloi erästä silloisen ajan teeskentelevän maun mukaista laulua.

Miks tyhjä se vain, ois häivä, miks uskoa en sitä voi, kun väistynyt pois oli päivä ja meille yö sitä soi? Yö pehmeimmäks teräkseksi minut muutti, ja teissä se kai magneettisen voiman keksi, mi mun heti luokseen sai!

"Tuo ääni!" huudahtivat yhtaikaa molemmat naiset.

"Tunnen sen", sanoi vanhempi.

"Se on…"

"Se on hän!" kuiskasi Andréen korvaan vanhempi nainen, jonka levottomuus oli äsken niin rajusti ilmennyt. "Hän pelastaa meidät."

Samassa astui portin eteiseen nuori mies, yllä väljä, turkiksilla sisustettu takki, ja huomaamatta naisia kolkutti portille huutaen:

"Laurent!"

"Lankoni!" virkkoi vanhempi nainen koskettaen häntä olkapäähän.

"Kuningatar!" ihmetteli tämä, astuen askeleen taaksepäin ja ottaen hatun päästään.

"Hiljaa! Hyvää iltaa, lanko!"

"Hyvää iltaa, madame; hyvä iltaa, käly! Ette kai ole yksin!"

"En, minulla on mukanani neiti Andrée de Taverney."

"Jaha; hyvää iltaa, neiti."

"Monseigneur", mutisi Andrée ja kumarsi.

"Oletteko menossa ulos?" kysyi nuori mies.

"Ei suinkaan."

"No sisäänkö pyritte?"

"Hyvin mielellämme."

"Ettekö ole kutsuneet Laurentia?"

"Kyllä, kyllä."

"No?"

"Kutsukaa nyt tekin Laurentia, niin saatte kuulla."

"Niin, kutsukaa, monseigneur, sittenpä nähdään."

Nuori Artoisin kreivi astui jälleen portin luo.

"Laurent!" huusi hän ja kolkutti.

"Vai niin, vai nyt se lysti taas alkaa!" kuului vartija sanovan. "Pankaa mieleenne, että jos vielä vaivaatte minua, niin kutsun tänne upseerini."

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi nuori mies neuvotonna kääntyen kuningattareen päin.

"Se on vain jokin sveitsiläinen, joka on pantu Laurentin sijaan."

"Kuka on pannut?"

"Kuningas."

"Kuningasko?"

"Ihan niin, tuo mies sen itse äsken ilmoitti."

"Ja sille on annettu määräys…"

"Kova, siltä ainakin näyttää."

"Hitto vie, koetetaan sovitella."

"Millä tavoin?"

"Annetaan sille veijarille rahaa."

"Tarjosin minäkin, mutta hän ei huoli."

"No tarjotaan kalunoita!"

"Olen jo tarjonnut."

"No?"

"Hän ei tahdo kuulla mitään puhuttavankaan."

"Ei siis ole muuta kuin yksi keino."

"Mitä aiotte?"

"Minä nostan melua."

"Mutta silloin te pilaatte minun asiani; hyvä Charles, älkää siihen ryhtykö?"

"Minä en vähääkään pane teitä vaaraan."

"Voi, voi!"

"Teidän pitää vain pysyä syrjässä. Minä kolkutan kuin kuuro ja huudan kuin sokea, ja lopuksi minulle avataan portti, ja silloin te pujahdatte sisään takanani."

"Koetetaan."

Nuori prinssi alkoi uudestaan huutaa Laurentia, sitten jyskyttää ja lopuksi pitää niin kamalaa meteliä miekkansa kahvalla, että vartija raivostuneena huusi:

"Vai sillä tavoin! Nyt minä kutsun upseerini."

"No kutsu nyt, senkin vietävä! Sitähän olen neljännestunnin tahtonut."

Hetkistä myöhemmin kuului askelia portin toisella puolen. Kuningatar ja Andrée asettuivat Artoisin kreivin taakse, valmiina käyttämään hyväkseen pääsytietä, joka hänelle luultavasti pian avautuisi. Sotamiehen kuultiin selittävän, mikä oli syynä meteliin.

"Luutnantti", sanoi hän, "täällä on pari naista ja jokin mies, joka juuri sanoi minua senkin vietäväksi. Tahtovat sisään väkisin."

"Mitä ihmettä siinä on, että tahdomme sisään, kun asumme linnassa?"

"Sellainen halu lienee hyvinkin luonnollinen, monsieur, mutta pääsy on kielletty", vastasi upseeri.

"Kielletty! Kuka hitto sen on kieltänyt?"

"Kuningas."

"Suokaa anteeksi, mutta eihän kuningas voi tahtoa, että linnan upseeri jää yöksi ulkopuolelle."

"Monsieur, minun asiani ei ole tutkia kuninkaan tarkoituksia; minun tulee vain tehdä, niinkuin kuningas käskee, siinä kaikki."

"Kuulkaapa, luutnantti, raottakaa porttia, jotta saisimme keskustella mukavammin kuin puun lävitse."

"Toistan vielä, että määräyksen mukaan minun on pidettävä portti suljettuna. Jos te olette, kuten sanoitte, upseeri, niin teidän täytyy tietää, mitä vartioupseerille annettu käsky merkitsee."

"Luutnantti, te puhuttelette erään rykmentin everstiä."

"Anteeksi, herra eversti, mutta pääsykielto on ehdoton."

"Sellainen kielto ei koske prinssiä. Huomatkaa, monsieur, prinssi ei nuku ulkona, ja minä olen prinssi."

"Te saatatte minut epätoivoon, herra prinssi, mutta minulla on kuninkaan käsky."

"Onko siis kuningas käskenyt teidän ajaa pois veljensä kuin kerjäläisen tai varkaan? Minä olen Artoisin kreivi, monsieur! Totta vie, te uskallatte paljon, kun pakotatte minut portin takana palelemaan."

"Monseigneur Artoisin kreivi", sanoi luutnantti, "Jumala olkoon todistajani, että uhraisin kaiken vereni teidän kuninkaallisen korkeutenne puolesta. Mutta kuningas on suvainnut itse antaa minulle, jättäessään tämän portin vartioimisen minun huostaani, sen määräyksen, ettei saa kenellekään avata, ei hänelle itselleenkään, kuninkaalle, jos hän saapuisi kello yhdentoista jälkeen. Pyydän siis, monseigneur, nöyrimmästi anteeksi, mutta minä olen sotilas, ja vaikka näkisin teidän paikallanne, portin takana, hänen majesteettinsa kuningattaren kylmästä kohmettuneena, vastaisin hänen majesteetilleen samaa, mitä olin pakotettu teille äsken lausumaan."

Sen sanottuaan upseeri mutisi "hyvää yötä" mitä kunnioittavimmin ja poistui hitaasti.

Mitä tulee sotamieheen, seisoi hän kivääri olalla kuin naulattuna kiinni porttiin, tohtien tuskin hengittää, ja sydän jyskytti hänellä niin kovaa, että Artoisin kreivi, jos olisi toisella puolen nojannut porttiin, olisi kuullut sen tykkivän.