Alexandre Dumas - Rouva de la Motte

Salissa kajahti kauhun huuto. Herrat de Richelieu ja Taverney pyysivät Cagliostrolta, ettei hän jatkaisi, mutta naisen uteliaisuus pääsi voitolle.

"Teitä kuunnellessa, kreivi", lausui rouva Dubarry, "voisi todellakin luulla, että koko maailma saa väkivaltaisen lopun. Meitä on tässä kahdeksan henkilöä, ja viisi olette jo tuominnut."

"Tottahan ymmärrätte, että hän on sen ottanut urakalle ja me vain nauramme, madame", rauhoitti herra de Favras koettaen todella nauraa.

"Tietysti me nauramme", sanoi Hagan kreivi, "olkoon ennustuksissa perää taikka ei."

"Minunkin tekisi mieli nauraa", selitti rouva Dubarry, "sillä en tahtoisi pelkuruudellani häväistä seuraamme. Mutta voi, minä olen vain nainen enkä edes saane kunniaa päästä kaameassa loppukohtauksessa teidän rinnallenne. Nainen, semmoinen kuolee sänkyynsä. Sen pahempi, vanhan, murheellisen ja unohdetun vaimon kuolema lienee kaikista kuolemista pahin, eikö niin, herra de Cagliostro?"

Ja niin puhuessaan hän epäröitsi; ei ainoastaan sanoilla, vaan katseillaankin hän antoi ennustajalle aihetta rauhoittavaan vastaukseen, mutta Cagliostro pysyi vaiti.

Uteliaisuus oli levottomuutta väkevämpi ja sai rouva Dubarryn valtaansa.

"No, herra de Cagliostro", jatkoi hän, "antakaa kuulla vastauksenne."

"Mihin vastaisin, madame, kun ette ole minulta kysynyt?" Kreivitär oli taas kahden vaiheella.

"Mutta…" sanoi hän.

"Kysyttekö minulta vai ettekö?" tiedusti Cagliostro. Kreivitär kokosi voimansa ja vastasi saatuaan rohkeutta toisten hymyilystä:

"No niin, minä uskallan; sanokaa siis, millaisen lopun saa Jeanne de Vaubernier, kreivitär Dubarry."

"Mestauslavalla, madame", kuului kamala ennustus.

"Tuo on vain pilapuhetta! Eikö niin, monsieur?" sopersi kreivitär rukoilevin katsein.

Mutta Cagliostro oli yllytetty äärimmilleen, eikä hän niitä katseita nähnyt.

"Miksi pilapuhetta?" kysyi hän.

"Siksi, että mestauslavalle astuu vain se, joka on tappanut, murhannut, tehnyt kauhean rikoksen, eikä ole vähääkään luultavaa, että minä teen semmoisen rikoksen. Siis se oli vain pilaa, vai mitä?"

"Tottahan se pilaa oli", vastasi Cagliostro, "kuten kaikki muutkin ennustukseni."

Kreivitär purskahti nauruun, joka olisi tarkkaavaisesta kuulijasta tuntunut liian kimeältä ollakseen luonnollinen.

"Kuulkaapas, herra de Favras", sanoi hän, "tilataan jo nyt ruumisvaunumme."

"Se on aivan tarpeetonta, mitä teihin tulee, kreivitär", sanoi Cagliostro.

"Miksi niin, monsieur?"

"Te saatte mestauslavalle ajaa kärryissä."

"Hyi hirveätä!" huudahti rouva Dubarry. "Huh, kuinka häijy tuo mies on! Vastedes, marski, kutsukaa vieraiksenne sellaisia, joilla on toinen mielenlaatu, taikka en tule ikinä uudestaan."

"Anteeksi, kreivitär", sanoi Cagliostro, "mutta te olette sitä tahtonut, kuten toisetkin."

"Minä, kuten toisetkin; suotteko minulle edes sen verran aikaa, että ehdin valita itselleni rippi-isän?"

"Turha vaiva, madame", vastasi Cagliostro.

"Kuinka niin?"

"Viimeinen, jolla on mestauslavalle astuessaan rippi-isä vieressään, on…"

"On kuka?" kysyivät kaikki.

"Ranskan kuningas."

Nämä viimeiset sanat Cagliostro lausui kumealla ja niin kalmankaamealla äänellä, että läsnäolijoita hipaisi kuoleman henkäys, joka hyydytti sydämet.

Nyt oltiin muutama minuutti ääneti. Tämän vaitiolon aikana Cagliostro vei huulilleen vesilasin, josta oli lukenut kaikki veriset ennustuksensa; mutta tuskin se oli koskettanut hänen suutaan, kun hän ehdottoman inhon vallassa sysäsi sen takaisin kuin katkeran kalkin, samalla luoden katseensa Taverneyhin.

"Ei!" huudahti tämä, joka luuli hänen aikovan puhua, "älkää sanoko minulle, miten minun käy; minä en sitä tahdo tietää."

"Vaikka niin, mutta minä sen sijaan kysyn", sanoi Richelieu.

"Te, herra marski", vastasi Cagliostro, "saatte olla levollinen, sillä te olette meistä kaikista ainoa, joka kuolee vuoteessaan."

"Kahvia, hyvät vieraat!" sanoi vanha marski mielissään ennustuksesta.

"Juodaan nyt kahvia!"

Kaikki nousivat pöydästä.

Mutta ennenkuin Hagan kreivi siirtyi salonkiin, astui hän Cagliostron luo ja sanoi:

"Kohtaloani en yritäkään paeta, monsieur, mutta sanokaa, mitä minun on kartettava?"

"Käsipuuhkaa, sire", vastasi Cagliostro.

Hagan kreivi poistui.

"Entä minun?" kysyi Condorcet.

"Munakakkua."

"Hyvä, lakkaan munia syömästä."

Ja hän kiirehti Hagan kreivin jäljestä.

"No mitä minun tulee pelätä?" tiedusti Favras.

"Kirjettä."

"Hyvä on, kiitos!"

"Ja minun?" kysyi de Launay.

"Bastiljin valloitusta."

"No sitten ei hätää."

Ja hän poistui nauraen.

"Nyt on minun vuoroni, monsieur", sanoi kreivitär hätääntyneenä.

"Te, kaunis kreivitär, välttäkää Ludvig XV: n toria."

"Voi, voi", vastasi kreivitär, "siellähän minä jo kerran ennen eksyin ja säikähdyin niin, että pääni alkoi pyöriä."

"Niinpä niin, kun se kerran vielä lähtee pyörimään, ei se enää paikalleen asetu."

Rouva Dubarry kirkaisi ja pakeni salonkiin toisten vieraiden turviin.

Cagliostro oli myös menossa sinne, kun Richelieu sanoi:

"Vielä hetkinen, nyt ei ole muita jäljellä kuin Taverney ja minä, joille ette ole mitään ennustanut, hyvä taikuri."

"Herra de Taverney on pyytänyt, etten mitään sanoisi, ettekä, te, herra marski, ole minulta kysynyt."

"Nyt sitä kuitenkin pyydän", sanoi Taverney kädet ristissä.

"Mutta kuulkaapa, ettekö voisi, todistaaksenne meille neronne mahtia, ilmoittaa meille erästä asiaa, jonka vain me molemmat tiedämme?"

"Mikä asia se on?" kysyi Cagliostro hymyillen. "No sanokaa, mitä varten tämä kunnon Taverney on tullut Versaillesiin, vaikka saisi rauhassa oleskella kauniilla maatilallaan Maison-Rougessa, jonka kuningas hänelle lunasti kolme vuotta takaperin?"

"Sehän on perin helppo sanoa, herra marski", vastasi Cagliostro. "Kymmenen vuotta sitten herra de Taverney tahtoi antaa tyttärensä, neiti Andréen, kuningas Ludvig XV: lle, mutta siinä hän ei onnistunut."

"Huh, huh!" murisi Taverney.

"Nyt hän tahtoo antaa poikansa, Filip de Taverneyn, kuningatar Marie-Antoinettelle. Kysykääpä häneltä, puhunko valetta."

"Kunniani kautta!" sanoi Taverney vavisten, "jollei tuo mies ole noita, niin piru minut periköön!"

"No no!" varoitti marski, "älä puhu pirusta noin kursailematta, vanha toveri!"

"Kamalaa, kamalaa!" mutisi Taverney.

Ja hän kääntyi pyytääkseen vielä Cagliostroa pitämään asian salassa, mutta tämä oli jo kadonnut.

"Kas niin, Taverney, mennään salonkiin", sanoi marski. "Muutoin siellä juodaan kahvit meitä odottamatta tai saamme juoda sen kylmänä, mikä olisi paljoa pahempaa."

Ja hän riensi salonkiin. Mutta se oli autio: ei ainoakaan vieras ollut rohjennut jäädä uudestaan katsomaan pelottavaa ennustajaa suoraan kasvoihin. Suotta siellä kynttilät paloivat haarajaloissaan, kahvi höyrysi kannussaan, ja tuli rätisi pesässä.

"Jopa nyt ihme! Kuuleppa, vanha ystävä, ei tässä muu auttane kuin juoda kahvit kahden kesken… No minne hiiteen sinä olet mennyt."

Ja Richelieu tähysteli joka taholle; mutta pieni ukko oli pujahtanut tiehensä kuten muutkin.

"Sama se", tuumi marski virnistäen, kuten Voltaire olisi tehnyt, ja hieroskellen kuivia, valkoisia, sormusten koristamia käsiään, "minä olen koko seurasta ainoa, joka saan kuolla vuoteessani. Heh, heh, vuoteessani! Kreivi Cagliostro, minäpä en olekaan epäuskoinen! Omassa vuoteessani ja niin myöhään kuin suinkin! Haloo! Tänne kamaripalvelijani ja tippani!"

Salonkiin astui kamaripalvelija, kädessä pieni pullo, ja marski lähti hänen saattamanaan makuuhuoneeseen.