Guy Maupassant - Valittuja novelleja II

Alas vietäessä vaikeroi hän vallan uupuneena kuin suuri lapsi, nyyhkien suonenvedontapaisesti, käsivarret velttoina ja jalat raukeina. Koneellisesti jalkojansa muutellen astui hän toisten kannattamana alas rappusia tietämättä, kuinka hän alas tuli.

Sitten istuttivat he miesparan samaan nojatuoliin, jossa hänen aina oli tapansa istua aterioidessa ja jonka kohdalla vielä oli häneltä äsken kesken jäänyt liemilautanen lusikoinensa. Tähän jäi hän hievahtamatta istumaan tuijottaen viinilasiinsa ja muuten niin masentuneena, ettei hänellä ollut ainoatakaan selväjärkistä ajatusta.

Rva Caravan puhutteli sitten tohtoria eriksensä kysellen mitä muodollisuuksia hänen vielä oli noudatettava, ja tiedustellen muita tähän tapaukseen kuuluvia asioita. Tohtori Chenet näytti ensin odottavan jotakin, mutta otti sitten hattunsa ja hyvästeli ilmoittaen samalla, ett'ei hän vielä ollut syönyt päivällistä.

"Mitä? Ettekö te ole vielä syönyt päivällistä?" huudahti rouva. "Jääkää toki meille päivälliselle, hra tohtori, jääkäähän toki! Tarjoomme mitä meillä sattuu itsellämme olemaan. Että meille ei ruoka nyt oikein maista, sen suonette anteeksi!"

Mutta tohtori kieltäysi estellen.

"Kuinka? Jääkää toki. Tällaisissa tapauksissa on hauskaa nähdä ystäviä ympärillänsä. Ja ehkäpä voitte te saada mieheni hieman rohkaistumaan. Hänen täytyy välttämättä tointua ja voimistua!"

Tohtori kumarsi ja laski jälleen lakkinsa pois:

"Siinä tapauksessa minä jään, arvoisa rouva", sanoi hän.

Rouva antoi höpertyneelle Rosalielle muutamia käskyjä, istuutui itsekin pöytään, oli syövinänsä ja ilmoitti tahtovansa pitää seuraa "tohtorille".

Jäähtyneen liemen jälkeen, jota hra Chenet pyysi toistamiseen, tarjottiin jotakin sipulilta tulevaa "satakertaa", jota rouvakin hieman maistoi. Tohtorin mielestä oli se erinomaista. "Eikö totta?" hymyili emäntä kääntyen miehensä puoleen: "Ota nyt sinäkin tätä vähäisen, Alfred, että on edes jotakin vatsassasi. Muista, että sinulla on pitkä yö edessäsi!"

Tottelevaisena ojensi tämä lautasensa ja vallan yhtä tottelevaisena olisi hän mennyt heti levolle, jos vaimo vain olisi käskenyt häntä, sillä hän näytti vastustelematta ja empimättä tekevän kaikki, mitä käskettiin. Hän söi.

Tohtori otti itse kolme kertaa eteensä ja rva Caravan söi niinikään melkoisen kämpäleen, nieleskellen sen alas erityisesti harkitulla välinpitämättömyydellä.

Kun palvelustyttö toi makaronikulhon, mutisi tohtori:

"Tuopa näyttää mainiolta, hiisi vie!"

Rouva jakoi siitä kaikkien lautasille, myöskin lapsille, jotka tällä välin olivat vapaasti ryypiskelleet viiniä ilman vettä ja potkiskelivat toisiansa pöydän alla.

Tohtori muistutti suuren Rossinin mieltymystä tähän italialaiseen ruokalajiin:

"Kuulkaas, sehän sointuu runoksi", sanoi hän; "joku voisi alkaa runonsa esim. tähän tapaan: 'Niin maestro Rossini ja oiva macaroni' j.n.e."

Muut eivät kuunnelleet hänen sukkeluuksiansa. Rouva, joka äkkiä oli käynyt miettiväiseksi, ajatteli tapauksen kaikkia mahdollisia seurauksia. Hra Caravan kiersi sillä aikaa kuulia leivästä ja laski ne sitten riviin pöydälle, katsellen niitä tuhmana kuin epatto. Sitäpaitse näytti hän kärsivän polttavaa janoa, koskapa hän alinomaa vei viinilasin huulillensa. Ajatukset, jotka odottamaton tapaus ja siitä johtuva suru jo äsken oli pimittänyt, menettivät nyt viimeisetkin älynsiteensä ja kuulustivat vapaina hyrisevän ympäri koko ruumiin … juuri alkavan ruoansulatuksen raskaassa huumauksessa.

Tohtori Chenet joi muuten kuin sieni ja näytti huomattavasti päihtyvän. Myöskin rouvassa näkyi tavattomampia hermokohtauksia seuraava vastatila: hän kävi vilkkaaksi, puheliaaksi ja tunsi päätänsä hiukan huimaavan, vaikka hän ei ollutkaan juonut muuta kuin vettä.

Hra Chenet oli ruvennut kertomaan erinäisistä kuolemantapauksista, jotka hänen mielestänsä olivat olleet hauskoja. Tässä Pariisin etu-kaupungissa (Neuillyssä), jonka asukkaat enimmäksensä ovat maaseudulta kotoisin, huomaa talonpoikain välinpitämättömyyttä kuolemaa ja vastakuollutta vainajaa kohtaan, vaikkapa tämä olisikin asianomaisten oma isä tai äiti, samoin sitä kunnioituksen puutetta ja itsetiedotonta raakuutta kuolleiden suhteen, joka on niin yleinen maaseudulla, mutta Pariisissa aivan harvinainen.

"Viime viikolla esimerkiksi", kertoi hän, "kutsuttiin minut erääseen taloon Puteauxin kadun varrella. Minä riennän sinne, tapaan sairaan jo kuolleena ja kuolinvuoteen ympärillä koko perheen, joka par'aikaa kaikessa rauhassa tyhjensi edellisenä päivänä vainajan oikullisesta käskystä ostettua anisettipulloa."

Rouva Caravan, joka nyt mietti perintö-osuutta, ei kuunnellut häntä; hra Caravan taas, jonka aivot olivat vallan tyhjät, ei olisi ymmärtänyt mitään, vaikka olisi kuunnellutkin tohtorin puheita.

Vihdoin tarjottiin kahvia, sangen väkevää kahvia, jonka piti olla kuin "lohdutusta surun vaivaan". Sitä tyhjennettiin konjakin kanssa useampia kuppeja ja jokaiselta kupilta hohtivat posket entistänsä punaisempina, mutta sekavia aivoja se ei juuri selvittänyt.

Äkkiä valtasi tohtori koko pullon kaataaksensa piiskaryypyt itsekullekin. Keskustelu kuoli pois ja kaikki kolme huhtoivat kaulansa tuolla kellertävällä siirapilta näyttävällä, sokeroidulla konjakilla. Nyt alkoivat he olla lämpimiä ja kylläisiä, ja tunsivat itsessänsä tuota eläimellistä tyytyväisyyttä jonka alkohooli-juomat, päivällisten päälle nautittuina, ehdottomasti herättävät meissä.

Lapset olivat nukahtaneet ja Rosalie saattoi ne levolle.

Koneellisesti totellen sitä juovuttamisvaistoa, joka kaikille onnettomille on niin ominainen, joi hra Caravankin useampia laseja konjakkia. Hänen silmänsä alkoivat omituisesti loistaa.

Tohtori nousi ylös ja aikoi poistua. Ottaen ystäväänsä käsivarresta sanoi hän:

"Kas niin, tule nyt kanssani kävelemään! Raitis ilma tekee sinulle hyvää… Surujansa täytyy koettaa haihduttaa!"

Caravan totteli nöyrästi, otti hattunsa ja keppinsä ja lähti. Käsikynkässä astelivat ystävykset alas Seine-joelle päin taivaan tähtikirkkaana kimmeltäessä.

Miellyttävät tuoksut täyttivät lempeän, öisen ilman, sillä kaikissa läheisissä puutarhoissa loistelivat kukkaset täydessä kukoistuksessansa ja päivällä uinahtaneet lemut virkosivat ja elpyivät illan tullen, sekottuen hämärissä tohahteleviin, keveihin tuulenhenkäyksiin.

Leveä puistotie oli autio ja hiljainen. Kahden puolen tietä paloivat kaasulamput, joiden kaksoisrivit ulottuivat aina riemuportille saakka. Pariisista, joka kuumoitti etäällä punertavassa hohteessa, kuului sentään kaamea humu. Oli kuin olisi kuulunut lakkaamaton, hiljainen rummun-pärinä, ja siihen vastasi toisinaan etäällä kulkevan junan vihellys, jonka päästi joku täyttä vauhtia … pääkaupunkia kohti … kiitävä veturi taikka yön pimeydessä … tätä vastaan tuleva ja merelle päin rientävä juna.

Illan raitis tuulenhenki, joka äkkiä lehahti ystävyksiä vastaan, vaikutti näihin niin voimakkaasti, että tohtori hieman hoiperteli ja hra Caravan tunsi sen huumauksen vain lisääntyvän, jota hän oli kärsinyt jo päivällisistä saakka. Hän kulki kuin unessa turtunein mielin, raukeana ja jonkunlaisen siveellisen tylstymisen tilassa, joka esti häntä tuntemasta mitään kipua ja melkein täytti hänen mielensä mielihyvän tunteella, jota luonnon lempeät lemut vielä lisäsivät.

Sillalle tultuansa kääntyivät he oikealle, jolloin joelta puhaltava raitis tuulahdus miellyttävästi hyväili heidän kasvojansa. Levollisena ja mahtavana virtaili se korkean poppelikujanteen takana. Tähdet kuvastuivat sen välkkyvään kalvoon … näyttivät ikäänkuin uiskentelevan virtaa alaspäin. Hieno, vaalea usvaharso, joka lepäsi joen toisella rannalla, toi heidän keuhkoihinsa kosteuden tunteen ja hra Caravan pysähtyi äkkiä paikoillensa säpsähtäen tuota omituista joen hajua, joka herätti hänessä vanhoja muistoja.