Guy Maupassant - Valittuja novelleja II

Näiden herrojen välinen keskustelu, joka alkoi Riemuportilta ja kesti Neuillyyn saakka, käsitteli muuten aina samoja asioita. Tänään niinkuin usein ennenkin puhuivat he ensin niistä moninaisista, paikallisista epäkohdista, jotka harmittivat heitä kumpaakin ja joita Neuillyn maistraatti ei ryhtynyt korjaamaan. Sitten siirtyi hra Caravan puhumaan sairauksista ja taudeista, kuten lääkärin kanssa keskustellessa melkein aina käy ja toivoi täten saavansa häneltä jonkun tiedon murusen ilmaiseksi taikka onnistui hänen ehkä hienosti menettelemällä saada aikaan täydellinen maksuton neuvottelu, jos lääkäri ei vain huomannut hänen aiettansa. Viime aikoina oli näet hänen äitinsä terveys alkanut käydä arveluttavaksi. Tuon tuostakin sai hän pitkällisiä tainnoskohtauksia eikä suostunut hoidattamaan itseänsä, vaikka olikin jo 90-vuotias.

Hra Caravan tuli aina liikutetuksi ajatellessansa äitinsä korkeaa ikää ja sanoi aina "tohtori" Chenetille: "ettehän liene monta sellaista tapausta tavannut ammatissanne?" Tyytyväisenä hän silloin hykerteli käsiänsä, ei juuri sen vuoksi, että hän välttämättä olisi halunnut äiti parkansa ikuistuvan tässä maailmassa, vaan enemmän hyvänä takeena hänen oman elämänsä pituudesta.

"Niin", jatkoi hän, "meidän suvussamme ollaan pitkä-ikäisiä. Sen vuoksi olenkin varma siitä, että elän sangen vanhaksi, ellei tapaturmaa satu."

Tohtori Chenet heitti häneen säälivän katseen. Sitten tarkasteli hän hetkisen naapurinsa punakkaa naamaa, paksua niskaa, velttojen ja lihavien jalkojen välissä riippuvaa, pulleaa vatsaa ja koko tuota sairalloisesti pöhöttynyttä, halvaukselle altista virkamiesruumista; vihdoin siirsi hän harmahtavaa panamahattuansa hieman ylemmäs ja sanoi ivallisesti:

"Elkää olko siitä varma, kunnon ystäväni; äitinne on vanhaa, vankkaa tekoa, mutta tehän olette kohoa hyytelöä!"

Nämä sanat sattuivat ja hra Caravan vaikeni.

Tällä välin oli raitiovaunu saapunut sille pysäkille, jossa heidän oli poistuttava. Molemmat herrat astuivat alas vaunuista ja tohtori Chenet pyysi ystävänsä juomaan lasin vermuttia Globe-kahvilaan, joka oli juuri vastapäätä ja muutenkin heidän tavallinen ravintolansa. Vanhana ystävänä tervehti isäntä tulijoita ojentaen heille kaksi sormea tiskillä olevien pullojen ylitse; sen jälkeen menivät he dominonpelaajien luo, jotka olivat istuneet paikoillansa päivällisistä asti. Vastattuansa tavalliseen kysymykseen: mitä uutta kuuluu? juttelivat he hetkisen, kunnes pelaajat taas ryhtyivät jatkamaan keskeytynyttä peliänsä. Herrat toivottivat "hyvää yötä" ojentaen kätensä pelaajille, jotka ylöskatsahtamatta kättelivät heitä ja niin poistuivat he kotiinsa myöhäiselle päivällis-aterialle.

Hra Caravan asui pienessä kaksikerroksisessa talossa Courbevoien torin varrella, jonka alakerrassa oli parturitupa. Hänen huoneustoonsa kuului pari kamaria, ruokasali ja keittiö eikä muuta. Näissä suojissa vaelsivat usein korjatut tuolit ympäri sen mukaan kuin tarvis vaati; rva Caravanin aika meni näitä huoneita siistiessä, sillävälin kuin 12-vuotias tytär Maria Lovisa ja 9-vuotias poika Filip August juoksentelivat katuojia myöten korttelin poikaviikarien kanssa.

Yläkertaan oli hra Caravan sijoittanut äitinsä, jonka ahneus oli naapurein kesken tunnettu ja jonka tavaton laihuus oli antanut aihetta sukkeluudelle: "häntä luodessaan oli hyvä Jumala ollut yhtä saita kuin ämmä itse." Aina oli vanhus pahalla tuulella eikä kulunut päivääkään, ettei hän aikaansaanut riitoja ja hermostuttavia kohtauksia. Akkunastansa sätti hän portaillansa seisovia naapureita, kuljeskelevia maatavarain kaupustelijoita, kadunlakaisijoita ja katupoikia, jotka taas kostivat seuraamalla vanhuksen jäljessä – niin pian kuin tämä näyttäysi kadulla – ja rähisemällä hänen ympärillänsä: "eläköön noita-akka!"

Pienikasvuinen, normandialainen palvelustyttö, joka muuten oli uskomattoman hölmistynyt, hoiti taloutta ja makasi yönsä vanhuksen luona yläkerrassa ollakseen saapuvilla, jos mitä sattuisi tapahtumaan.

Kotiin tultuansa tapasi hra Caravan vaimonsa tietysti siistimässä huoneita, joka olikin hänen ehtymätön intohimonsa; tällä kertaa kiilloitti hän flanellilapulla talon verrattain autioissa suojissa löytyvien mahonki-tuolien selkänojia. Hän käytti aina ohkaisia vaatesormikkaita ja monivärisillä nauhoilla koristettua myssypäähinettä, joka aina oli vinossa toisella korvallisella. Kaikille, jotka sattuivat tapaamaan rouvan pesemässä permantoa, harjaamassa vaatteita, tomuttamassa huonekaluja tahi puuhaamassa pyykkiammeen ääressä, sanoi hän aina tähän tapaan:

"Minä en ole rikas ja, kuten näette, asumme me sangen yksinkertaisesti, mutta siisteys on minun ylellisyyteni ja se on mielestäni yhtä hyvä kuin mikä muu ylellisyys tahansa."

Itsepäisen, käytännöllisen älynsä avulla oli hänestä tullut miehensä ohjaaja kaikessa. Joka ilta oli heillä ensin ruokapöydässä ja sitten maata ruvettaessa pitkiä keskusteluja hra Caravanin virka-asioista; vaikka rouva olikin parikymmentä vuotta nuorempi miestänsä, niin uskoi tämä itsensä hänelle kuin rippi-isälle, jonka neuvoa kaikessa noudatetaan.

Sievä ei hän ollut koskaan ollut; nyttemmin oli hän ruma, lyhytkasvuinen ja laiha. Se vähä, mitä hänellä mahdollisesti voi olla naisellisia suloja, jotka taitava ompelijatar ehkä olisi voinut saada esille, hupeni tykkänään hänen huonosti leikattujen pukujensa peittoon. Aina näyttivät hänen hameensa istuvan vinossa ja sitä paitse oli hänellä piintynyt tapa alinomaa kynsiskellä itseänsä milloin mistäkin, välittämättä ensinkään läsnäolijoista. Ainoa koriste, jota hän kantoi, oli kirjavilla, lukuisilla nauhanpätkillä koristettu myssy.

Nähtyänsä miehensä tulevan kotiin, nousi rouva ylös, suuteli häntä poskille ja kysyi:

"Muistitkos käydä Potinin luona, ystäväni?"

Hra Caravan vajosi masentuneena istumaan: neljännen kerran oli hän unhottanut toimittaa tämän hänelle uskotun asian.

"Sehän on vallan kirottua, vallan kirottua!" huudahti hän. "Vaikka mietin sitä päiväkauden, niin unhottui se minulta illan tullen kuitenkin."

Huomatessansa, että mies oli vilpittömästi pahoillansa, koetti rouva lohduttaa häntä sanoen: "No, ehkäpä sinä muistat sen huomenna paremmin. Mitäs muuten kuuluu uutta ministeristöön?"

"Niin, tosiaankin! Suuri uutinen: taas on eräs läkkiseppä nimitetty päällikön apulaiseksi."

Rouva kävi ihan vakavaksi.

"Missä osastossa?"

"Ulkomaisten tilausten toimistossa." Rouva harmistui.

"Ramonin sijalle siis! Juuri siihen virkaan, jossa tahtoisin nähdä sinut! Entäs Ramon? Siirrettiin eläkkeelle?"

"Aivan niin, eläkkeelle!" sopersi hra Caravan. Rouva vimmastui niin, että myssy soljahti alas kaulalle.

"Silloin on kaikki lopussa eikä siinä talossa enää ole sinulla mitään tekemistä. Ja mikä tuon herrasmiehen nimi on?"

"Bonassat."

Rouva otti esille Meriväen kalenterin, joka hänellä aina oli käsillä ja alkoi etsiä siitä: "Bonassat. Toulonissa. Syntynyt 1851. Oppilas 1871. Alakomisaario 1875. Mutta onko hän koskaan ollut merillä tuo hra Bonassat?"

Tämän kysymyksen johdosta kirkastui hra Caravanin katse ja häntä alkoi naurattaa sisällisesti, niin että pullea vatsansa hyppi.

"Aivan saman verran kuin Balin … vallan saman verran kuin hänen päällikkönsä Balin!" Nauraen yhä makeammin toisti hän vielä vanhan sukkeluuden, jolla hän kerran oli saanut koko viraston nauramaan:

"Meritse heitä ei saa lähettää tarkastamaan Point-du-Jourin laivasto-satamaa, sillä meritauti heidät höyryaluksella tavoittaisi!"

Mutta rva Caravania tämä ei naurattanut. Hän pysyi vakavana eikä näyttänyt kuulleen koko sukkeluutta. Sitten mutisi hän leukaansa hiljallensa raappien: