Victor Hugo - Pariisin Notre-Dame 1482

Muuan toisenlainenkin ikävyys sattui hänelle samalla ja yhtä arvaamatta.

Parvi poikia, noita pieniä paljasjalkaisia vintiöitä, joita ammoisista ajoista saakka on katupoikain nimellä kiertänyt Pariisin katuja ja jotka meidän lapsuutemme päivinä heittelivät meitä kivillä, kun iltasin palasimme kotiin koulusta, koska meidän housumme eivät olleet risaiset, parvi noita pieniä vekkuleita tulla vilisti huutaen ja nauraen välittämättä lainkaan naapurien yörauhasta sitä kadunkulmaa kohden, jossa Gringoire makasi. He kuljettivat mukanaan jotakin, joka näytti säkiltä, ja jo yksin heidän puukenkiensä kolina saattoi herättää vaikka kuolleen henkiin. Gringoire, joka ei vielä ollut kokonaan vainajien kirjoissa, kohottautui puolittain.

– Hei, Tyhjätasku-Hanski! hei, Jutku-Jussi! huusivat he täyttä kurkkua. – Vanha Eustache Moubon, rautakauppias kadunkulmassa, on kuollut. Meillä on hänen olkipatjansa ja me sytytämme itsellemme ilonuotion. Juhlitaan flaamilaisia!

Ja samassa he paiskasivat patjan Gringoir en päälle huomaamatta häntä. Yksi joukosta otti kourallisen olkia ja meni sytyttämään niitä Marian-kuvan alla palavan lampun liekistä.

– Herra varjelkoon! mutisi Gringoire, – joko nyt tulee liian kuuma?

Tilanne oli tukala. Hän oli kahden tulen välissä; joko vilustua tai palaa. Hän ponnisti kaikki voimansa kuin vääränrahantekijä, joka aiotaan polttaa roviolla ja joka yrittää päästä pakoon. Hän pääsi pystyyn, heitti patjan poikien päälle ja pakeni.

– Neitsyt Maria! kirkaisivat pojat, – rautakauppias kummittelee!

Ja hekin livistivät käpälämäkeen.

Olkipatja jäi voittajana taistelutantereelle. Luotettavat todistajat, isä le Juge ja Corrozet, vakuuttavat, että lähiseudun papit suurin juhlallisuuksin korjasivat ja veivät sen seuraavana päivänä Sainte-Opportune-kirkon aarrekammioon. Kirkon lukkarilla oli aina vuoteen 1789 sievoiset tulot siitä suuresta ihmeestä, jonka Marian-kuva Mauconseil-kadun kulmassa oli tehnyt tuona muistettavana yönä tammikuun 6: nnen ja 7: nnen päivän välillä v. 1482, jolloin se oli manannut esille Eustache Moubonin, joka pirua pettääkseen oli kuollessaan piloillaan kätkenyt sielunsa vuodepatjaansa.

Juostuaan jonkin aikaa minkä jaloistaan pääsi, tietämättä minne, ja lyötyään päänsä monta kertaa kadun kulmiin, pökerryttyään katuojiin, kuljettuaan kujia sinne tänne, etsittyään pääsytietä kauppahallien vanhoista käytäväsokkeloista ja tutkittuaan kaiken, jota karttojen kaunis latina ilmaisee sanoilla tota via, cheminum et viaria , pysähtyi runoilijamme äkkiä ensiksi hengästyksestä ja toiseksi sen tähden, että häntä niin sanoakseni tarttui kaulukseen menetys, mikä nyt yhtäkkiä muistui hänen mieleensä.

– Minusta tuntuu siltä, mestari Pierre Gringoire, hän virkkoi itselleen tökäten oikean käden etusormella otsaansa, – että juokset täällä kuin mielipuoli. Nuo pienet vintiöt pelkäsivät sinua yhtä paljon kuin sinä heitä. Minusta tuntuu siltä, kuin olisin kuullut heidän puukenkiensä kopinan loittonevan etelään, kun sinä juoksit pohjoiseen. On kaksi mahdollisuutta: joko he pakenivat, ja silloin on patja, jonka he peloissaan varmaankin unohtivat, se vieraanvarainen vuode, jota aamusta saakka olet turhaan etsinyt ja jonka Pyhä Neitsyt on ihmeen kautta lähettänyt sinulle palkkioksi moraliteetista, jonka kirjoitit hänen kunniakseen; tai eivät nuo vekkulit paenneetkaan, vaan panivat patjan tuleen, ja silloin on sinulla mainio nuotio kuivataksesi ja lämmitelläksesi itseäsi. Kummassakin tapauksessa, hyvänä vuoteena tai hyvänä nuotiona, on patja kuin taivaasta tipahtanut. Ehkä onkin Mauconseil-kadun kulmauksen Pyhä Neitsyt antanut Eustache Moubonin vain sen vuoksi kuolla. Onhan sulaa hulluutta, että juokset näin kuin pikardialainen ranskalaisen edessä ja jätät taaksesi, mitä edestäsi etsit. Olet pöllö, Gringoire!

Hän kääntyi takaisin ja koetti sekä nenänsä että silmäinsä avulla löytää patjaa, mutta turhaan. Yhä uusia ja uusia kujia talojen välissä, yhä uusia umpikujia ja tienhaaroja, jotka saattoivat hänet aivan ymmälle. Hän tunsi eksyneensä ja sotkeutuneensa pahemmin tähän pimeiden kujasien sekavaan vyyhtiin, kuin olisi ollut mahdollista Tournelles-palatsin labyrintissä. Viimein hänen kärsivällisyytensä loppui ja hän huudahti juhlallisesti:

– Kirotut tienhaarat! ne on perkele itse luonut haarukkansa malliin.

Tämä huudahdus lohdutti häntä hiukan ja punertava hohda, jonka hän samassa keksi pitkän ja kapean kujan päästä, sai hänen rohkeutensa palaamaan.

– Jumalan kiitos, hän sanoi, tuollahan se onkin! Siellähän minun patjani palaa.

Ja verraten itseään merimieheen, joka käy kohden perikatoaan yössä, hän lisäsi hartaasti:

– Salve, salve, maris Stella! [Terve, terve, meren tähti!]

Pyhälle Neitsyellekö vai olkipatjalle hän lähetti tämän kiitollisen tervehdyksen litaniasta? Sitä emme tiedä.

Hän ei ollut ottanut montakaan askelta tuolla pitkällä, viettävällä kadulla, joka ei ollut kivetty ja joka kävi jokaisella askeleella yhä likaisemmaksi ja viettävämmäksi, ennen kuin hän huomasi jotakin merkillistä. Katu ei ollutkaan autio. Siellä täällä pitkin sen pituutta ryömi epämääräisiä, muodottomia olentoja, jotka kaikki liikkuivat kadun päässä olevaa tulenloimua kohden muistuttaen kömpelöitä hyönteisiä, jotka öisin matelevat ruohossa korresta korteen paimenen nuotiota kohden.

Mikään ei tee ihmistä uskaliaammaksi kuin tyhjä tasku. Gringoire kulki rohkeasti eteenpäin ja oli pian saavuttanut hitaimmin toisten jäljessä matavan kummituksen. Tultuaan sen kohdalle hän huomasi, että se olikin vain vaivainen rampa, joka laahasi itseään eteenpäin käsillään aivan kuin loukkaantunut tuhatjalkainen, jolla on vain kaksi jalkaa jäljellä. Hänen kulkiessaan tämän ihmiskasvoilla varustetun hämähäkin ohi, tuo rampa huusi mankuvalla äänellä:

– La buona mancia, signor! la buona mancia! [Juomarahaa, herra, vähän juomarahaa!]

– Hitto sinut vieköön ja minut myös, Gringoire ajatteli, – jos ymmärrän sanaakaan siitä, mitä sanot!

Ja hän kulki edelleen.

Hän saapui toisen liikkuvan olion luo ja tarkasti sitä. Taas raajarikko, jolla ei ollut toista kättä eikä toista jalkaa ja joka oli niin avuton, että se rakennelma puujalkoja ja kainalosauvoja, jonka varassa hän pysyi pystyssä, näytti liikkuvalta rakennustelineeltä. Gringoire, joka rakasti komeita ja klassillisia vertauksia, vertasi häntä mielessään Vulkanuksen kolmijalkaan, jolle jumala oli antanut elämän.

Kolmijalka tervehti häntä hänen kulkiessaan ohi, mutta ojensi samassa hattunsa parturinvadin tavoin hänen leukansa alle ja huusi hänen korvaansa:

– Señor cabarello, para comprar un pedaso de pan! [Korkea herra, ostaisin palan leipää!]

– Tuokin näkyy puhuvan, sanoi Gringoire, – mutta jotakin vierasta kieltä, ja hän on onnellisempi kuin minä, sillä hän ymmärtää sitä.

Samassa näytti uusi ajatus välähtävän hänen päähänsä, sillä hän löi otsaansa ja huudahti:

– Mutta mitä hittoa he tarkoittivat aamulla tuolla Esmeraldalla ?

Hän aikoi kiiruhtaa askeleitaan, mutta kolmannen kerran jokin sulki häneltä tien. Tämä jokin tai oikeammin joku oli sokea, pieni ukko, jolla oli juutalaiset, partaiset kasvot ja joka koiran ohjaamana haparoi kepillä eteenpäin ja kähisi hänen korvaansa unkarilaisella murteella:

– Facitote caritatem! [Olkaa armelias!]

– No viimeinkin joku, joka osaa kristillistä kieltä! Minä näytän varmaankin hyvin anteliaalta, koska minulta pyydetään almuja, vaikka kukkaroni onkin laiha. – Hyvä ystävä, hän virkkoi sokealle, minä möin viime viikolla viimeisen paitani; tai Ciceron kielellä, koska ette ymmärrä muuta: Vendidi hebdomade nuper transita meam ultimam chamisam .