Edgar Poe - Valtameren salaisuus

Kaatuessani irtautui lihaveitsi housun kaulukseni alta ja putosi kolisten lattiaan. Ei milloinkaan ollut sointuvinkaan sävel kuulunut niin suloiselta korvissani. Mitä tuskaisimmalla levottomuudella kuuntelin, minkä vaikutuksen kolina tekisi Augustukseen, sillä tiesin, ettei nimeni lausuja voinut olla kukaan muu. Kaikki oli hetkisen hiljaa. Vihdoin taas kuulin sanan "Arthur!" toistettuna matalalla äänellä ja perin epäröiden. Elpynyt toivo irrotti heti kieleni kahleet ja huusin nyt kohti kurkkuani:

– Augustus! Voi Augustus!

– Hiljaa! Jumalan tähden, ole hiljaa! vastasi hän mielenkuohusta vapisevalla äänellä, tulen luoksesi heti, niin pian kuin vaan pääsen kömpimään ruuman läpi.

Kauan aikaa kuulin hänen liikkuvan romujoukossa ja joka silmänräpäys tuntui minusta vuosisadalta. Vihdoin tunsin hänen kätensä olallani ja samalla hetkellä hän pani vesipullon huulilleni. Vain ne, jotka ovat äkkiä pelastuneet kuoleman kynsistä tai kokeneet sietämättömiä janoa tuskia yhtä tukalissa oloissa kuin minä synkässä vankilassani, voivat käsittää mitä sanomatonta nautintoa yksi ainoa pitkä siemaus tätä runsainta luonnonherkkua minulle tuotti.

Kun jonkun verran olin tyydyttänyt janoani, veti Augustus taskustaan kolme neljä kylmää keitettyä perunaa, jotka ahmin suuhuni. Hänellä oli muassaan salalyhty ja herttaiset valonsäteet tuottivat minulle melkein yhtä suurta virkistystä kuin ruoka ja juoma. Mutta minä odotin kärsimättömästi kuullakseni syyn hänen pitkälliseen viipymiseensä ja hän rupesi kertomaan, mitä laivassa oli tapahtunut minun vankina ollessani.

Priki lähti purjehtimaan, kuten olin otaksunut, puolisen tuntia sen jälkeen kuin hän oli tuonut kellon. Se tapahtui kesäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä. Muistettaneen, että olin silloin ollut ruumassa kolme päivää ja näinä päivinä oli laivassa alituinen touhu ja häärinä ja yhtä mittaa juoksenneltiin edestakaisin varsinkin kajuutassa ja hyteissä, niin ettei hän ollut päässyt pistäytymään luonani ilmaisematta luukun salaisuutta. Kun hän sitten vihdoinkin tuli, olin minä vakuuttanut hänelle voivani mitä parhaimmin ja sen vuoksi hän ei parina seuraavanakaan päivänä juuri ollut huolissaan minusta – kuitenkin hän yhä vartoi tilaisuutta päästäkseen alas ruumaan. Vasta neljäntenä päivänä se hänelle onnistui. Monta kertaa hän tällä välin oli aikonut kertoa isälleen uhkayrityksestämme ja pyytää päästämään minut heti ruumasta, mutta olimme vielä Nantucketin ulottuvilla ja muutamista sanoista päättäen, jotka Barnard oli tullut lausuneeksi, ei ollut ollenkaan varmaa, ettei hän heti kääntyisi takaisin, kuullessaan minun olevan laivassa. Sitäpaitsi Augustus asiaa ajateltuaan ei arvannut minulla olevan mitään puutetta ja etten minä siinä tapauksessa ominpäin nostaisi hälinää luukulla. Kun hän näin oli punninnut joka seikan, päätti hän jättää minut piilooni, kunnes kenenkään huomaamatta pääsisi pistäytymään luonani. Tämä, kuten jo sanoin, tapahtui vasta neljäntenä päivänä sen jälkeen kun hän oli tuonut minulle kellon ja ruumaan tulostani seitsemäntenä. Hän ei silloin ottanut vettä eikä ruokavaroja mukaansa, vaan aikoi ensin huutaa minut luukulle ja sitten palata hyttiin ja pistää minulle muonaerän luukusta. Kun hän tätä varten laskeutui ruumaan, huomasi hän minun nukkuvan, sillä lienen kuorsannut aika äänekkäästi. Kaikkien laskujen mukaan vedin silloin sitä unta, johon vaivuin heti kellon haettuani ja jonka siis on täytynyt kestää kauemmin kuin kolme kokonaista vuorokautta. Nyttemmin sekä omat kokemukseni että muiden vakuutukset ovat saattaneet minut tutustumaan vanhan kalanrasvan löyhkän unettaviin vaikutuksiin tiiviisti suljetussa paikassa, ja kun ajattelin millainen se ruuma oli, johon olin vangittuna ja kuinka kauan prikiä oli käytetty valaanpyyntialuksena, niin minua enemmän ihmetyttää se, että ollenkaan heräsin kerran nukuttuani, kuin että olisin yhtämittaa nukkunut edellä mainitut tunnit.

Augustus huusi minua ensin matalalla äänellä ja sulkematta luukkua – mutta minä en vastannut. Silloin hän sulki luukun ja puhui kovemmin ja lopulta hyvin kovalla äänellä – minä yhä vaan kuorsasin. Hän oli nyt ymmällä mitä tehdä. Häneltä kuluisi hyvän aikaa tunkiessaan romun välitse laatikolleni ja sillä välin kapteeni Barnard saattaisi huomata hänen poissaolonsa, kun hän joka minuutti tarvitsi hänen apuaan järjestäessään ja kopioidessaan retken asiapapereita. Hän päätti siis tarkemmin ajateltuaan nousta ylös ja vartoa sopivampaa tilaisuutta pistäytyäkseen minua katsomassa. Hän tuli tehneeksi tämän päätöksen sitäkin helpommin, kun uneni näytti mitä rauhallisimmalta eikä hän arvannut minun kokeneen mitään haittaa vankina olostani. Hän oli juuri aikeissa poistua, kun hänen huomiotansa äkkiä kiinnitti tavaton hälinä, joka nähtävästi kuului kajuutasta. Hän hyökkäsi ylös luukusta, sulki sen ja sysäsi hyttinsä oven auki. Samassa kun hän oli astunut yli kynnyksen, välähti pistooli hänen silmissään ja kangen isku paiskasi hänet maahan.

Luja koura piteli häntä kajuutan lattialla puristaen häntä kurkusta; kuitenkin hän saattoi nähdä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänen isänsä virui kädet ja jalat sidottuina kajuutanportailla, pää alaspäin roikkuen ja otsassa syvä haava, josta veri valui virtanaan. Hän ei puhunut sanaakaan ja oli nähtävästi kuolemankielissä. Hänen puoleensa kumartuneena seisoi ensimäinen perämies silmäillen häntä pirullisesti ilkkuen ja tutki tyynesti hänen taskujaan, joista hän samassa otti ison pussin ja kronometrin. Seitsemän matruusia, joiden joukossa oli neekerikokki, penkoi aseiden haussa vasemman puolen hyttejä ja varustautui tuota pikaa musketeilla ja ampumavaroilla. Paitsi Augustusta ja kapteeni Barnardia, oli kajuutassa kaikkiaan yhdeksän miestä, roistomaisimmat koko prikin miehistöstä.

Konnat nousivat nyt kannelle ja veivät ystäväni mukanaan ensin sidottuaan hänen kätensä selän taa. He menivät suoraa päätä kanssille, joka oli teljetty, – kaksi kapinoitsijaa seisoi siinä kirves kädessä, kaksi myöskin isolla luukulla. Perämies huusi kovalla äänellä:

– Kuuletteko siellä alhaalla? Sukkelaan, ylös, yksitellen! Paikalla – ei mitään mutinaa.

Muutamia minuutteja kului ennenkuin ketään ilmestyi; viimein eräs englantilainen, joka oli ensimäisellä matkallaan, tuli surkeasti itkien ja nöyrästi rukoillen perämiestä säästämään hänen henkeään. Ainoa vastaus oli kirveenisku otsaan. Miespoloinen kaatui kannelle ääntä päästämättä ja musta kokki nosti hänet syliinsä kuin lapsen ja viskasi tyynesti mereen. Kuin miehet kuulivat iskun ja ruumiin loiskahduksen mereen, eivät uhkaukset eivätkä lupaukset saaneet heitä uskaltautumaan kannelle ennenkuin joku ehdotti, että heidät karkotettaisiin savulla pesästään. Yleinen ryntäys seurasi silloin ja hetkisen prikin takaisin valtaus näytti mahdolliselta. Viimein kapinoitsijain kuitenkin onnistui lujasti teljetä kanssi ja vain kuusi heidän vastustajistaan oli päässyt kannelle. Kun nämäkin huomasivat vihollisen ylivoiman ja olivat aseitta, antautuivat he lyhyen taistelun jälkeen. Perämies antoi heille kauniita lupauksia epäilemättä saadakseen alhaalla olevatkin antaumaan armoille, sillä he kuulivat hyvin kaikki mitä kannella puhuttiin. Tulos todisti sekä hänen viisauttaan että perkeleellistä konnamaisuuttaan. Kaikki kanssisssa olevat heti ilmoittivat antautuvansa ja nousivat yksitellen kannelle, jolloin heidät sidottiin ja heitettiin selälleen samoin kuin ensimäiset kuusikin – kaikkiaan näet oli kapinaan osaaottamattomia kaksikymmentäseitsemän miestä.