Edgar Poe - Valtameren salaisuus

Englanninkielinen kirjallisuudentutkimus on saanut hänestä paljon sanomisen ja selvittelyn aihetta, antaen hänelle runsaassa määrässä sitä tunnustusta ja huomiota, jota hän lyhyen ja myrskyisen elämänsä aikana ei kentiesi ehtinyt ansion mukaan saavuttaa. Mutta monessa suhteessa on hän vieläkin arvoituksellinen ilmiö, yhä käsittämätön kykyjensä ja taipumustensa monipuolisuuden, merkillisen suunnan ja keskinäisen ristiriitaisuuden vuoksi.

Nimeni on Arthur Gordon Pym. Isäni oli arvossapidetty laivatarpeiden hankkija Nantucketissa, missä olen syntynyt. Äitini isä oli kuuluisa asianajaja. Hänelle onnistui kaikki ja hän oli tehnyt hyviä kauppoja Edgartonin "Uuden Pankin" osakkeilla, niinkuin sitä siihen aikaan nimitettiin. Näillä ja muilla keinoilla hänen oli onnistunut koota melkoiset varat.

Hän oli luullakseni enemmän kiintynyt minuun kuin kehenkään muuhun maailmassa ja minä toivoin hänen kuoltuaan periväni suurimman osan hänen omaisuuttaan. Hän toimitti minut kuusivuotiaana vanhan ja toiskätisen Mr. Rickettsin kouluutettavaksi. Hänet tuntee melkein jokainen, joka on käynyt New Bedfordissa. Hänen kouluaan kävin kuusitoistavuotiaaksi, jolloin muutin Mr. E. Ronaldin opistoon. Täällä tutustuin läheisesti erään merikapteeni Mr. Barnardin poikaan.

Mr. Barnard purjehti tavallisesti Lloyd & Vredenburghin asioilla ja oli myös hyvin tunnettu New Bedfordissa; hänellä on varmasti useita sukulaisia Edgartonissa. Hänen poikansa nimi oli Augustus ja oli hän lähes kahta vuotta vanhempi minua. Hän oli ollut isänsä mukana valaanpyyntiretkellä John Donaldson -nimisellä laivalla ja kertoili minulle paljon Tyynenmeren seikkailujaan. Kävin tuontuostakin hänen kotonaan ja viivyin siellä aina koko päivän ja väliin yönkin. Me makasimme molemmat samassa vuoteessa ja saattoi jo edeltäpäin arvata, että hän piti minua valveilla melkein aamuun asti, kertoen tarinoita Tinianin saaren alkuasukkaista ja kaikista näkemistään seuduista. Lopulta viehätyin tahtomattanikin hänen kertomuksiinsa ja vähitellen minussa heräsi kiihkeä halu merelle.

Noin puolitoista vuotta sen jälkeen, kun olin Augustukseen tutustunut, Lljoyd & Vredenburghin kauppahuone, joka luullakseni oli asioissa liverpoolilaisen Enderbyn toiminimen kanssa, korjaili ja varusteli Grampus -nimistä prikiä valaanpyyntiretkelle. Se oli vanha hylkyalus, joka töin tuskin oli purjehduskuntoinen sittenkään, kun se jo oli perinpohjin korjattu. En ollenkaan ymmärrä, minkävuoksi se valittiin, kun samoilla omistajilla oli toisia, parempia aluksia – mutta niin asia kumminkin oli. Mr. Barnard oli määrätty sen päälliköksi ja Augustus aikoi lähteä hänen mukaansa. Prikin varustautuessa purjehtimaan hän tuontuostakin kuvaili minulle, kuinka mainio tilaisuus nyt tarjoutui tyydyttää matkustushaluani. Tietysti kuuntelin häntä hyvin mielelläni, mutta asia ei ollut niinkään helposti päätettävissä. Isäni ei pannut jyrkästi vastaan, mutta äitini sai hermokohtauksen kun vain hiiskahdinkaan aikeestani, ja mikä pahinta, isoisäni, jolta toivoin suurta perintöä, vannoi jättävänsä minut pennittömäksi, jos sanallakaan vielä rohkenisin puuttua koko asiaan. Mutta vähääkään haluani heikentämättä nämä vastukset päinvastoin puhalsivat tulta tappuroihin. Päätin lähteä, kävi miten kävi; ja ilmoitettuani tuumani Augustukselle me rupesimme miettimään suunnitelmaa sen toteuttamiseksi. Sillä välin vältin visusti puhumasta sukulaisilleni matkastani ja kun näön vuoksi ahkerasti harjoitin tavallisia opintojani, niin luultiin minun luopuneen tuumastani. Olen sittemmin usein tutkistellut menettelyäni tässä tilaisuudessa ja tuntenut sekä mielipahaa että hämmästystä. Sen äärimmäisen teeskentelyn, johon turvauduin ja joka leimasi jokaisen sanani ja tekoni koko tuona aikana, saattoi tehdä siedettäväksi vain se hurjan kiihkeä toivo, millä odotin tuon kauan haaveilemani matkan toteutumista.

Petossuunnitelmani mukaisesti minun täytyi välttämättä jättää paljon Augustuksen huoleksi, hän kun oli suurimman osan päivää Grampuksella isänsä apuna johtamassa varustuksia, joita tehtiin kajuutassa ja kajuutanruumassa. Yöllä meidän täytyi neuvotella ja puhella toiveistamme.

Kun näin jo melkein koko kuukausi oli kulunut, emmekä vielä olleet keksineet mitään suunnitelmaa, jonka onnistumista olisimme pitäneet mahdollisena, kertoi hän minulle vihdoin päättäneensä jo kaikesta. Minulla oli sukulainen New Bedfordissa, Mr. Ross, jonka luona silloin tällöin vierailin pari kolme viikkoa kerrallaan. Prikin oli määrä lähteä kesäkuun puolivälissä (1827) ja sovittiin, että paria päivää ennen sen lähtöä isäni saisi kuten ainakin Mr. Rossilta kirjeen, jossa tämä kutsuisi minut pariksi viikoksi poikansa Robertin ja Emmetin luo vierailemaan. Augustus otti huolekseen kirjeen kirjoittamisen ja lähettämisen. Lähdettyäni sitten, kuten luultaisiin, New Bedfordiin, minun piti ilmoittautua toverilleni, joka hankkisi minulle piilopaikan Grampuksella . Siellä hän vakuutti voivani kyllin mukavasti pysytellä niinä muutamina päivinä, jolloin en saanut näyttäytyä. Kun priki olisi ollut niin kauan matkalla, ettei takaisin kääntymisestä enää olisi pelkoa, lupasi hän, että pääsen nauttimaan kaikkia kajuutan mukavuuksia; mitä hänen isäänsä tulisi, nauraisi hän makeasti koko kepposelle. Matkalla kohtaisimme kyllä laivoja ja kotiin lähetettäisiin kirje, joka selvittäisi uhkayrityksen vanhemmilleni.

Tultiinpa sitten vihdoin kesäkuun puoliväliin ja kaikki oli valmiina. Kirje kirjoitettiin ja lähetettiin, ja eräänä maanantai-aamuna läksin kotoani New Bedfordiin menevälle pakettilaivalle, kuten luultiin. Menin kuitenkin suoraapäätä Augustuksen luo, joka odotteli minua erään kadun kulmassa. Alkuperäinen suunnitelmamme oli ollut, että minä piileskelisin jossain pimeän tuloon asti ja sitten pujahtaisin prikille; mutta kun sakea sumu nyt oli noussut avuksemme, päätettiin tuota pikaa lähteä kätkööni. Augustus kulki edellä laivasillalle päin ja minä seurasin vähän matkan päässä kääriytyneenä paksuun merimiesviittaan, jonka hän oli tuonut, jottei minua tunnettaisi. Mutta juuri kun käännyimme toisesta kadunkulmasta sivuutettuamme Mr. Edmundsin kaivon, ilmestyi eteeni ilmielävänä vanha Mr. Peterson, oma isoisäni, tirkistäen suoraan silmiini.

– No, herranen aika, Gordon, virkkoi hän pitkän vaitiolon jälkeen, no, no, – kenenkäs likainen viitta sinulla on ylläsi?

– Sir! vastasin minä, koettaen, mikäli tällä ratkaisevalla hetkellä taisin, näyttää loukkaantuneen hämmästyneeltä ja puhuen mahdottoman karkealla äänellä, – sir! Te näemmä erehdytte – minun nimeni ei ole mikään Gordon. Tietäkää huutia, lurjus, kun sanotte minun uutta päällystakkiani likaiseksi.

En kuolemaksenikaan tahtonut voida olla nauruun remahtamatta nähdessäni, miten kauniit nuhteeni vaikuttivat vanhaan herraan. Hän peräytyi pari kolme askelta, kalpeni ensin ja tuli sitten tavattoman punaiseksi, sysäsi silmälasit otsalleen, pani ne sitten taas nenälleen, ja syöksähti suin päin kimppuuni sateenvarjo koholla. Hän pysähtyi kumminkin vauhdissaan, ikäänkuin äkkiä jotain muistaen, pyörähti samassa ympäri ja nilkutti tiehensä, koko ajan tutisten raivosta ja mutisten hampaittensa välitse:

– Ei käy enää laatuun – uudet silmälasit – luulin Gordoniksi – senkin vietävä merentonkijajätkä.

Hädintuskin päästyämme pälkähästä jatkoimme matkaamme varovaisemmin ja saavuimme määräpaikkaamme täydessä turvassa. Vain parisen miestä oli kannella kokan puolella laittamassa keulakannen luukkuja. Kapteeni Barnardin tiesimme olevan Lloyd & Vredenburghin luona asioilla ja viipyvän siellä aina myöhään iltaan, niin ettei meillä ollut paljon pelkoa hänestä. Augustus nousi ensiksi kannelle, ja hetken kuluttua minä seurasin häntä työssä olevain miesten huomaamatta. Me menimme suoraapäätä kajuuttaan tapaamatta siellä ketään. Se oli mitä mukavimmin sisustettu – mikä oli jotenkin harvinaista valaanpyyntialuksissa. Oli neljä hienoa päällystön hyttiä tilavine ja mukavine makuusijoineen. Näin siellä myöskin suuren uunin ja erinomaisen paksun ja kallisarvoisen maton, joka peitti sekä kajuutan että hyttien lattian. Huoneet olivat runsaasti seitsemän jalan korkuiset ja kaikki oli sanalla sanoen paljon tilavampaa ja miellyttävämpää kuin olin aavistanutkaan. Augustus ei kuitenkaan sallinut minun kauan katsella ympärilleni, vaan vaati minua mitä pikimmin piilopaikkaani. Hän opasti minut omaan hyttiinsä, joka oli prikin oikealla puolella, lähinnä laipiota. Astuttuamme hyttiin hän sulki oven ja pani sen salpaan.