Edgar Poe - Valtameren salaisuus

En osannut kuvitella mitään syytä Augustuksen viipymiseen. Olimme varmasti kerenneet jo siksi kauas, että minä olisin voinut päästä täältä. Häntä oli saattanut kohdata jokin tapaturma – mutta en osannut keksiä mitään sellaista, jonka vuoksi hän olisi hyvällä syyllä voinut antaa minun näin kauaksi jäädä vankeuteeni. Ainoana riittävänä syynä saattoi tosiaankin olla vain se, että hän olisi äkkiä kuollut tai pudonnut mereen, mutta sitä ajatellessani kärsivällisyyteni loppui kokonaan. Mahdollista myöskin oli, että vastatuulet olivat tehneet tyhjäksi matkahankkeemme ja me olimme vielä Nantucketin läheisyydessä. Tästä arvelusta minun kuitenkin täytyi luopua, sillä jos asia tosiaankin olisi siten, olisi prikin täytynyt moneen kertaan kääntyä, vaan kun se yhtämittaa oli ollut kallellaan vasemmalle, päätin sen varmasti purjehtineen koko ajan tasaisen tuulen puhaltaessa sen oikealta puolelta. Mutta vaikkapa olettaisinkin, että vielä olimme saaren läheisyydessä, niin miksi ei Augustus olisi tullut minua katsomaan ja kertomaan asiasta? Näin mietiskeltyäni yksinäisen ja ilottoman asemani vaikeuksia päätin odottaa vielä toiset neljäkolmatta tuntia, ja sitten, ellei apua olisi tullut, tunkeutua luukulle päästäkseni ystäväni puheille tahi ainakin hengittääkseni hieman raitista ilmaa aukoista ja saadakseni vettä hänen hytistään. Tätä tuumiessani vaivuin kumminkin kaikista ponnistuksistani huolimatta syvään uneen tai pikemmin horrostilaan.

Uneni olivat mitä hirvittävimpiä. Kaikki mahdolliset onnettomuudet ja kauhut kohtasivat minua. Muiden kärsimysteni lisäksi kamalat paholaishirviöt tukehduttivat minut summattoman suurilla tyynyillä. Hirmuiset jättiläiskäärmeet kietoivat minut syleilyynsä ja tuijottivat minuun pelottavan loistavilla silmillään. Sitten mittaamattomat autiot ja pelkoa herättävät erämaat aukenivat eteeni. Äärettömän korkeat puunrungot, harmaat ja lehdettömät, kohosivat maasta loppumattomassa jonossa niin kauas kuin silmä kantoi. Niiden juuret olivat syvällä laajalle leviävissä soissa, joiden synkkä pinta lepäsi äärettömän mustana, tyynenä ja hirvittävänä. Ja näillä kummallisilla puilla näkyi olevan inhimillinen elinvoima: huojutellen luisia käsivarsiaan ne kiihkeässä kuolontuskassa ja epätoivossa huusivat äänettömiltä vesiltä armoa, vihlovasti ja läpitunkevasti kirkuen. Kuva muuttui ja minä seisoin, alastomana ja yksin, keskellä Saharan polttavia hiekkalakeuksia. Jalkojeni juuressa lepäsi kyyryssä tropiikkien hurja leijona. Äkkiä se avasi leimuavat silmänsä ja loi ne minuun. Suonenvedontapaisella hyppäyksellä se kavahti jaloilleen ja paljasti hirmuiset hampaansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä sen punaisesta kidasta kuului karjunta kuin ukon jylinä ja minä tuperruin maahan. Kauhunpuuskan tukehduttamana pääsin vihdoin puoleksi hereille. Uneni ei ollutkaan unta. Nyt ainakin olin tajussani. Jonkin suunnattoman todellisen hirviön käpälät painoivat raskaasti rintaani, – sen kuuma hengitys tuntui korvassani – ja sen valkeat ja hirvittävät hampaat välkkyivät silmiini pimeästä.

Vaikkapa tuhansien henki olisi riippunut yhdestä ainoasta liikkeestä tai sanasta, niin en sittenkään olisi voinut liikahtaa enkä puhua. Peto, mikä liekään ollut, pysyi vielä hievahtamatta minun maatessani avuttomana ja, kuten kuvittelin, kuoleman kielissä sen alla. Tunsin ruumiin- ja sielunvoimieni nopeasti vähenevän – sanalla sanoen, että olin menehtymässä jo pelkästä pelosta. Päätäni huimasi – tulin kuoleman sairaaksi – näköni pimeni – jopa loistavat silmäterät yläpuolellani himmenivät. Vihdoin tein viimeisen ankaran ponnistuksen ja hiljaa huoaten jättäydyin Jumalan huomaan. Ääneni tuntui herättävän koko eläimessä piilevän raivon. Se syöksähti valtoinaan päälleni; mutta kuinka hämmästyinkään, kun se hiljaa vinkuen rupesi nuolemaan kasvojani ja käsiäni, osoittaen kaikin mahdollisin tavoin hellyyttään ja iloaan! Olin ällistynyt, aivankuin puusta pudonnut, mutta en ollut unohtanut newfoundlandilaisen koirani, "Tiikerini", omituista vinguntaa ja hänen kummallisia hyväilyjänsä. Hänpä se olikin. Veri syöksyi äkkiä ohimoihini, tunsin pyörryttävää ja valtavaa elpymistä. Nousin kiireesti patjalta, jolla olin maannut, ja heittäytyen uskollisen seuralaiseni ja ystäväni kaulaan vuodatin pitkällisen rajun ahdistukseni kyyneltulvaan.

Kuten kerran ennenkin makuulta noustuani, oli käsityskykyni nytkin mitä hämärin ja sekavin. Pitkään aikaan minun oli kerrassaan mahdotonta yhdistellä käsitteitä; mutta hitaasti ja asteettain ajatuskykyni palasi ja minä muistin taas selvään asemani. Koirani täällä oloa koetin turhaan selittää; ja kun olin vaivannut päätäni tuhansilla arveluilla, sain tyytyä iloitsemaan siitä, että koira oli luonani synkässä yksinäisyydessäni, lohduttelemassa minua hyväilyillään.

Etsin nyt kellon käsiini ja painaen sen korvalleni huomasin, että se taas oli seisahtunut; mutta siitä en ollenkaan hämmästynyt, kun kummallisesta olostani varmasti päätin nukkuneeni jälleen hyvin pitkään, mahdoton oli tietysti sanoa kuinka kauan. Kuume poltti minua ja janoani saatoin tuskin sietää. Hapuilin sieltä täältä vähäisiä vesivarojeni tähteitä, sillä minulla ei ollut valoa, kynttilä oli palanut lyhdystä loppuun eikä tikkulaatikko osunut käsiini. Löydettyäni ruukun havaitsin sen kuitenkin tyhjäksi – koira varmaankin oli juonut sen janoissaan sekä hotkaissut suuhunsa lampaanlihan tähteenkin, niin että vain tarkoin kalvettu luu oli laatikon suulla. Pilaantuneetta lihatta saatoin kyllä tulla toimeen, mutta mieleni masentui ajatellessani vettä.

Olin perin heikko, niin että pieninkin liike ja ponnistus sai koko ruumiini tärisemään kuin horkassa. Kovaksi onnekseni priki jyski ja keikkui perin rajusti ja laatikkoni päällä olevat traanitynnyrit olivat joka hetki pudota alas ja siten sulkea ainoan kulkutien. Kärsin myöskin kamalaa merikipua. Kaiken tämän vuoksi päätin tunkeutua hinnasta mistä hyvänsä luukulle etsiäkseni heti apua ennenkuin olin tullut siihen kokonaan kykenemättömäksi. Tultuani tähän päätökseen hapuilin taas tikkulaatikkoa ja kynttilöitä. Edellisen löysin vähällä vaivalla, mutta kun en keksinyt kynttilöitä niin pian kuin olin odottanut – sillä muistin tarkoin paikan mihin olin ne pannut – jätin etsimisen siksi kertaa, käskin koiran levätä hiljaa ja aloin heti taivaltaa luukulle, jonne sanomattomien ponnistusten jälkeen pääsin.

Vaikka kuinka olisin ponnistellut, en saanutkaan sitä auki.

Äärimmäinen kauhu ja pelästys järkytti mieltäni. Turhaan yritin harkita, mikä todennäköisesti oli syynä siihen, että näin tulin elävältä haudatuksi. En pystynyt mihinkään johdonmukaiseen ajatteluun, vaan vaivuin lattialle ja antauduin vastustelematta mitä synkimpäin kuvittelujen valtaan, joissa kauhistava kuolema janoon, nälkään, tukehtumiseen tai elävältä hautautumiseen valtasi mieleni uhkaavimpana onnettomuutena.

Vihdoin saatoin taas hieman malttaa mieltäni. Nousin ja tapailin sormillani aukon liitoksia ja rakoja. Sitten tutkin ne tarkoin päästäkseni selville, näkyikö hyttiin; mutta kaikki oli sysimustaa. Tungin nyt veitseni terän rakoihin, kunnes se kilpistyi johonkin kovaan esteeseen. Raaputellessani sitä havaitsin sen lujaksi rautamöhkäleeksi, jonka omituisesta aaltomaisesta pinnasta päätin sen ankkurikettingiksi. Ei ollut nyt muu keinona kuin lähteä takaisin laatikolleni ja siellä joko alistua surulliseen kohtalooni tahi tyynnytellä mieltäni pystyäkseni harkitsemaan jotakin pelastussuunnitelmaa. Ryhdyin heti yritykseen ja onnistuin lukemattomat vastukset voitettuani pääsemään takaisin. Kun lopen väsyneenä vaivuin patjalle, heittäytyi koirani supisuorana viereeni ja näytti hyväilyillään haluavan lohduttaa minua murheissani ja rohkaista kestämään ne mielenlujuudella.