Alexandre Dumas - Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

Ja alkutaipaleella olisi Raoul tuntenut mielipahaa noin pikaisesti hälvenneestä ilmestyksestä, mutta lopun matkaa hän olisi maltittomasti pahoitellut, että hän oli liian hitaasti lähenemässä sitä ystävää, jota näkemään häntä kannusti toinen rakkautensa.

Raoul tapasi puutarhaveräjän avoinna ja hoputti ratsunsa eteenpäin puistokujaan siitä välittämättä, että hänelle huitoi suuttuneesti käsillään muuan ukko, jolla oli sinipunainen, villalangoista kudottu nuttu yllä ja iso, nukkavieru samettilakki päässä.

Ukko oli kitkemässä rikkaruohoja lavasta, johon oli istutettu pieniä ruusupensaita ja satakaunoja, kun hän närkästyksekseen näki hevosen siten ryntäävän hiekoitetuille ja haravoiduille käytävilleen.

Uskalsipa hän voimallisesti murahtaakin, jolloin ratsastaja kääntyi katsomaan. Silloin muuttui kohtaus, sillä Raoulin kasvot nähdessään vanhus heti suoristausi ja alkoi juosta rakennusta kohti, katkonaisella mörinällä nähtävästi ilmaisten rajatonta riemastusta. Raoul saapui tallin edustalle, jätti hevosensa palveluspojalle ja harppoi sitten ylös portaita niin kiihkeästi, että se into olisi suuresti ilahduttanut isän sydäntä, jos hän olisi ollut näkemässä.

Hän astui etusuojan, ruokailuhuoneen ja vieraskamarin läpi ketään tapaamatta; lopuksi hän kreivi de la Fèren työhuoneen ovelle tulleena koputti siihen kärsimättömästi ja avasi sen melkein ennen kuin kuuli sanan: sisälle! , jonka lausui vakava ja samalla leppeä ääni.

Kreivi istui paperien ja kirjojen peittämän pöydän ääressä. Hän oli kyllä vielä sama ylevä ja kaunis aatelismies kuin ennenkin, mutta aika oli antanut hänen jaloudelleen ja hienolle ulkomuodolleen vielä juhlallisemman ja selkeämmän sävyn. Rypytön valkoinen otsa pitkän, enemmän valkoisen kuin mustan tukan alla, terävät ja lempeät silmät nuoren miehen kulmakarvojen suojassa, hienot ja tuskin vielä harmahtavat viikset reunustamassa niin puhdas- ja hentopiirteisiä huulia kuin ne eivät olisi koskaan rypistyneet kuolettavassa kiihkossa, suora ja joustava vartalo, moitteettomat, mutta laihtuneet kädet, – sellaisena esiintyi vielä tämä loistava aatelismies, joka Atoksen nimellä oli saanut monet kuuluisat huulet lausumaan ylistyksiänsä. Hän oli nyt tekemässä korjauksia vihkoon, joka oli kirjoitettu täyteen hänen käsialallaan.

Raoul tarttui isäänsä olkapäihin, kaulaan, miten vain sattui, ja syleili häntä niin sydämellisesti ja nopeasti, että kreivi ei jaksanut eikä ehtinyt irroittautua tai voittaa isällistä liikutustaan.

"Sinä täällä, sinä täällä, Raoul!" ihmetteli hän. "Onko se mahdollista?"

"Voi, monsieur, monsieur, kuinka hauskaa on nähdä teidät jälleen!"

"Et vastaa minulle, varakreivi. Oletko lomalla, vai onko Pariisissa joku onnettomuus sattunut?"

"Jumalan kiitos, monsieur", kertoi Raoul vähitellen tyyntyen, "mitään muuta kuin onnellisia tapauksia ei ole sattunut; kuningas menee naimisiin, niinkuin minulla oli kunnia mainita teille viime kirjeessäni, ja hän on nyt matkalla Espanjaan. Hänen majesteettinsa kulkee Bloisin kautta."

"Poiketakseen Monsieurin luo?"

"Niin, kreivi. Ja peläten aavistamattoman tulon tuottavan hänelle pulaa tai haluten osoittaa hänelle erityistä huomaavaisuutta lähetti herra prinssi minut ennakolta valmistamaan hänen majesteettinsa vastaanottoa."

"Oletko tavannut Monsieurin?" kysyi kreivi vilkkaasti.

"Minulla on ollut se kunnia."

"Linnassa?"

"Niin, monsieur", vastasi Raoul luoden silmänsä alas; luultavasti hän tunsi kreivin kysymyksessä muutakin kuin uteliaisuutta.

"Niinkö tosiaan, varakreivi?.. Onnittelen sinua."

Raoul kumarsi.

"Mutta näit kai jonkun muunkin Bloisissa?"

"Näin hänen kuninkaallisen korkeutensa Madamen, monsieur."

"Vai niin, mutta Madamea en tarkoittanut."

Raoul punastui korvia myöten ja oli ääneti.

"Et näy kuulevan, mitä sanon, varakreivi?" tiukkasi kreivi de la Fère erityisesti korostamatta kysymystään, mutta hiukan tehostaen katseensa totisuutta.

"Kyllä kuulen, monsieur", vastasi Raoul, "mutta jos punnitsen vastaustani, en sillä tavoita mitään kieroutta, sen tiedätte."

"Minä tiedän, että sinä et milloinkaan poikkea totuudesta. Sentähden minua ihmetyttääkin, kun tarvitset niin pitkän ajan myöntääksesi tai kieltääksesi."

"En voi vastata teille ennen kuin olen oikein ymmärtänyt tarkoituksenne, ja jos olen osannut oikeaan, niin olette pahoillanne ensimmäisistä sanoistani. Teille ei varmaankaan ole mieluista, kreivi, että olen nähnyt…"

"Mademoiselle de la Vallièren kaiketi?"

"Häntä te tarkoititte, kreivi, sen kyllä arvasin", virkkoi Raoul sanomattoman säveästi.

"Ja kysyn sinulta, tapasitko hänet."

"Monsieur, linnaan tullessani en lainkaan tiennyt, että mademoiselle de la Vallière oleskeli siellä; vasta kun lähetystoimeni päätyttyä olin poistumassa, toimitti sattuma meidät yhteen. Minulla oli kunnia tervehtiä häntä."

"Mikä on nimeltään se sattuma, joka sinut vei mademoiselle de la Vallièren luo?"

"Mademoiselle de Montalais, monsieur."

"Kuka on mademoiselle de Montalais?"

"Nuori nainen, jota en tuntenut; en ollut häntä koskaan ennen nähnyt.

Hän on Madamen hovineiti."

"En jatka kuulusteluani pitemmälle, varakreivi; moitin itseäni jo siitä, että sitä kesti tähänkään asti. Olin pyytänyt sinua karttamaan mademoiselle de la Vallièrea ja pysymään käymättä hänen luonaan luvattani. Kas, tiedänhän sinun puhuneen totta, – et ole pyrkinyt lähestymään häntä. Sattuma on tehnyt minulle kolttosen, sinua en voi syyttää. Tyydyn siis siihen, mitä jo olen sinulle tästä neitosesta sanonut. Jumala on todistajani, että minulla ei ole mitään huomautettavana häntä vastaan; suunnitelmiini ei vain kuulu, että käyt siinä perheessä. Pyydän sinua vielä kerran, hyvä Raoul, painamaan sen mieleesi."

Raoulin selkeät ja kirkkaat silmät ikäänkuin samentuivat näistä sanoista.

"Nyt, ystäväiseni", pitkitti kreivi leppeästi hymyillen ja tavallisella äänellään, "puhukaamme muusta. Sinun kenties on palattava palvelukseesi?"

"Ei, monsieur, minulla ei ole tänään muuta tehtävää kuin oleskella täällä. Herra prinssi ei onneksi antanut minulle muita toimia kuin tuon yhden, joka niin erinomaisesti soveltui toivomuksiini."

"Kuningas jaksaa hyvin?"

"Oivallisesti."

"Ja herra prinssi samoin?"

"Kuten aina, monsieur."

Kreivi unohti Mazarinin; se oli vanha tapa.

"No niin, Raoul, koska nyt kuulut yksinomaan minulle, tahdon puolestani omistaa sinulle koko päiväni. Syleile minua… vielä kerran… vielä… Olet nyt kotonasi, varakreivi… Kas, tuollapa on Grimaud-vanhuksemme!.. Tulehan, Grimaud, herra varakreivi tahtoo syleillä sinuakin."

Kookas ukko ei kahta kehoitusta kaivannut; hän kiirehti esiin avosylin. Mutta Raoul säästi uskolliselta, harvasanaiselta palvelijalta puolet matkaa.

"Lähdemmekö puutarhaan, Raoul? Haluaisin näyttää uutta asuntoa, jonka olen varustanut sinulle loma-aikojesi viettämiseksi, ja silmäillessämme viimesyksyisiä istutuksia ja kahta sillaikaa ostamaani uutta ratsua kerrot minulle kuulumisia pariisilaisista ystävistämme."

Kreivi löi käsikirjoitusvihkonsa kiinni, pisti kätensä nuoren miehen kainaloon ja lähti hänen kanssaan puutarhaan.

Grimaud katseli kaihomielisesti Raoulin lähtöä, kun tämän pää melkein viisti oven yläpienaa, ja valkoista pujopartaansa sivellen hän tuli virkkaneeksi syvämielisen sanan:

"Kasvanut!"

Kreivi de la Fèren tarkastaessa Raoulin keralla uusia rakennushommiaan ja ratsujaan sallinee lukija meidän viedä hänet Bloisin kaupunkiin katselemaan, mitä tavatonta kuhinaa siellä ilmeni.