Alexandre Dumas - Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

Tätä arvostelmaa seurasi suudelmaa mukaileva elehtiminen.

"Ah, mademoiselle", virkkoi kuningas vihdoin, "nyt teidän vapaa maalaiselämänne loppuu; teidän palveluksenne Madamen luona tulee ankarammaksi, emmekä me enää näe toisiamme."

"Teidän majesteettinne rakastaa Madamea siksi paljon", vastasi Louise, "että te kyllä usein tulette hänen luokseen, Ja kun teidän majesteettinne käy huoneen läpi…"

"Oi", huudahti kuningas hellällä äänellä, joka asteittain aleni, "vilahdukselta näkeminen ei ole tapaamista, ja kuitenkin näyttää siinä teille olevan kylliksi."

Louise ei vastannut mitään. Huokaus paisutti hänen sydäntään, mutta hän tukahutti sen.

"Teillä on suuri voima itsenne suhteen", sanoi kuningas. La Vallière hymyili surumielisesti. "Käyttäkää sitä voimaanne rakastamiseen", jatkoi Ludvig, "niin siunaan Jumalaa sen antamisesta teille."

La Vallière pysyi ääneti, mutta kohotti kuninkaaseen rakkautta uhkuvan katseen.

Ja ikäänkuin tämä polttava silmäys olisi hänet lävistänyt Ludvig painoi kätensä otsalleen ja kiihoittaen polvillaan hevosta karautti muutaman askeleen edelle.

Taaksepäin nojaten, silmät puoliksi ummessa, la Vallière hyväili silmillään komeata ritaria, jonka töyhtö liehui tuulessa. Hän rakasti hänen sirosti pyöristyneitä käsivarsiaan, hienoja, jänteviä sääriään, jotka puristuivat hevosen kylkiin, tuota kauniiden hiuskiharain ympäröimää pyöreätä päänmuotoa. Toisinaan nuo kiharat kohosivat, ja niiden alta pilkisti esille siro, ruusunpunainen korva.

Sanalla sanoen, lapsonen rakasti, ja rakkaus päihdytti häntä. Hetkisen perästä kuningas palasi hänen luokseen.

"Oi", virkkoi hän, "ettekö näe, että vaitiolonne murtaa sydämeni? Oi, mademoiselle, kuinka armoton te olettekaan, kun olette valmis keskeyttämään suhteemme! Täytyykö minun luulla teitä horjuvaiseksi?.. Niin, niin, minä pelkään tätä syvää rakkautta, jonka minussa herätätte."

"Voi, sire, te erehdytte", sanoi la Vallière; "jos minä rakastun, kestää se rakkaus kaiken ikäni."

"Jos te rakastutte!" huudahti kuningas ylväästi. "Mitä, ettekö siis rakasta?"

Tyttö kätki kasvot käsiinsä.

"Näettekö, näettekö", virkkoi kuningas, "että minä en syytä teitä aiheettomasti? Olettehan te häilyväinen, oikullinen, ehkä keimailevakin! Oi, hyvä Jumala!"

"Ei, ah ei", huudahti tyttö, "rauhoittukaa, rauhoittukaa, Sire! Ei, ei; ei!"

"Lupaatteko siis, että aina olette sama minulle?"

"Ah, aina, sire."

"Että te ette osoita sellaista kovuutta, joka murtaa sydämen, – ette laisinkaan noita äkillisiä mielenmuutoksia, jotka surmaisivat minut?"

"Ei, ah, ei!"

"Hyvä on, minä pidän lupauksista, asetan mielelläni valojen varaan ja Jumalan haltuun kaikki, mikä koskee sydäntäni ja rakkauttani. Luvatkaa minulle, tai oikeammin vannokaa minulle, vannokaa, että jos elämässä, jota johdumme aloittamaan, elämässä täynnä uhrauksia, salaperäisyyttä, tuskaa, vastoinkäymisiä ja väärinkäsityksiä, – vannokaa, että jos siinä elämässä olemme erehtyneet, jos olemme toisemme väärin käsittäneet, jos olemme toisiamme loukanneet, mikä on rikos rakkautta vastaan, – vannokaa minulle, Louise…!"

La Vallière säpsähti sydämensä syvimmässä. Ensi kertaa hän kuuli kuninkaallisen rakastajansa lausuvan hänen ristimänimeään.

Ludvig taasen riisui hansikkaansa ja kuroitti kätensä vaunuihin asti.

"Vannokaa minulle", jatkoi hän, "että me emme joskus kinastelun jälkeen toisistamme erinneinä koskaan anna pahastuksen kestää yön yli, vaan riennämme käynnillä tai edes sanan lähettämällä tuottamaan toisillemme lohdutuksen ja levon."

La Vallière otti rakastajansa polttavan käden omiinsa, jotka olivat kylmät, puristaen sitä hellästi, kunnes läheisen pyörän liikunnasta säikkyvä hevonen riuhtaisi kuninkaan tästä onnestaan.

Louise oli vannonut.

"Palatkaa, sire", kehoitti hän, "palatkaa kuningattarien luo. Minä tunnen siellä myrskyn nousevan, ja se uhkaa minun sydäntäni."

Ludvig totteli, kumarsi jäähyväisiksi neiti de Montalaisille ja pani hevosensa laukkaamaan kuningatarten vaunujen luo.

Ohi ajaessaan hän näki nukkuvan Monsieurin.

Mutta Madame ei nukkunut. Hän virkkoi ohikiitävälle kuninkaalle:

"Mikä oivallinen ratsu, sire!.. Eikö se ole Monsieurin raudikko?"

Mutta nuori kuningatar ei sanonut muuta kuin:

"Voitteko nyt paremmin, rakas herrani?"

Pariisiin saavuttuaan kuningas meni valtakunnanneuvostoon, työskennellen osan päivästä. Kuningatar pysyi kotona leskikuningattaren seurassa ja puhkesi itkemään heti kun oli sanonut kuninkaalle hyvästi.

"Ah, äitini", valitti hän, "kuningas ei enää rakasta minua! Mihin minä joudunkaan, hyvä Jumala?"

"Aviomies rakastaa aina sellaista vaimoa kuin sinä olet", vakuutti Itävallan Anna.

"Voi tulla hetki, äitini, jolloin hän rakastaa muuta naista kuin minua."

"Mitä sinä rakastamisella ymmärrät?"

"Oh, että aina ajattelee jotakuta, aina etsii tätä henkilöä."

"Oletko luullut huomaavasi", kysyi Itävallan Anna, "että kuningas olisi siten menetellyt?"

"En, madame", vastasi nuori kuningatar epäröiden.

"Siitä näet, Marie!"

"Ja kuitenkin tunnustanette, äitini, että kuningas laiminlyö minua?"

"Kuningas, tyttäreni, kuuluu koko valtakunnalleen."

"Ja siksipä hän ei enää kuulu minulle. Täten saan nähdä itseni hylättynä, unohdettuna, kuten niin monet kuningattaret ennen minua, kun sitävastoin rakkaus, maine ja kunnianosoitukset suodaan muille. Oi, äitini, kuningas on niin kaunis! Kuinka monet vielä sanovatkaan hänelle rakastavansa häntä, kuinka monien täytyykään häntä rakastaa!"

"On harvinaista, että naiset rakastavat kuninkaassa miestä, mutta jos epäilyksestäni huolimatta kuitenkin sattuisi sellaista, niin toivo pikemmin, Marie, että ne naiset todellakin rakastavat puolisoasi. Ensiksikin rakastajattaren harras tunne haihduttaa pian rakastajan kiihkeyden, ja toiseksi lemmekäs rakastajatar piankin menettää vallan rakastajaa kohtaan, jolta hän ei halua mahtia eikä rikkautta, vaan pelkkää rakkautta. Toivo siis, että kuningas rakastaa lievästi, mutta että hänen rakastajattarensa hehkuu sitä tulisemmin!"

"Oi, äiti, syvällä rakkaudella on uskomaton teho!"

"Ja silti sanot olevasi hylätty?"

"Se on totta, se on totta, minä puhun sekaisin… On kuitenkin kärsimys, jota en voisi vastustaa."

"Mikä?"

"Onnellinen valinta, talous, jonka hän laittaisi omamme ohelle, – perhe-elämä, jonka hän löytäisi toisen naisen luota. Oi, jos koskaan näkisin kuninkaalla lapsia… minä kuolisin siitä!"

"Maria, Maria", vastasi leskikuningatar hymyillen ja tarttuen miniänsä käteen, "muista tämä totuus, jonka sinulle lausun, ja olkoon se aina lohdutuksenasi: kuningas ei voi saada kruununperillistä ilman sinua, mutta sinä kyllä ilman häntä."

Nämä sanat lausuttuaan, joita hän säesti vaikuttavalla naurunpurskahduksella, leskikuningatar jätti miniänsä, mennäkseen Madamea vastaan, jonka tulon eräs hovipoika ilmoitti.

Madame oli hädin malttanut vaihtaa pukuaan. Silminnähtävästä kiihtymyksestään päättäen hän hautoi mielenkiintoista suunnitelmaa, jonka tuloksesta hän oli levoton.

"Tulin katsomaan", virkkoi hän, "ovatko teidän majesteettinne tunteneet väsymystä pikku matkamme jälkeen."

"Emme ollenkaan", sanoi leskikuningatar.

"Hiukan", vastasi Maria Teresia.

"Minä, mesdames, olen erityisesti pahoitellut, että ratsastus lienee uuvuttanut kuningasta."

"Ei, ruumiinharjoitus tekee kuninkaalle hyvää."

"Ja minä itse kehoitinkin häntä siihen", huomautti Maria Teresia kalveten.