Коллектив авторов - Мир Калевалы

Авторский перевод с финского Яны Жемойтелите

Hannu Mäkelä

Kun Elias Lönnrot syntyi huhtikuussa 1802, hänen elä-mänsäalku oli vähintäänkin hankala. Paikkarin torppa ei antanut suotuisia lähtökohtia, vaan oli nimensä kaltainen. Ahdasta torppaa hallitsi räätäli (paikkari), joka teki töiden lomassa vaimolleen lapsen toisensa jälkeen. Ehkäisyä ei sen ajan Suomessa tunnettu. Elias oli neljäs isossa katraassa.

Lisää oli tuplasti luvassa. Minne vanhemmat kaikkine lapsineen tuvassa lopulta mahtuivat, sitä on siellä nyt vierailevan mahdoton tajuta. Torppaa onkaiken lisäksi laajennettu myöhemmin. Kävin kuvaamassa sen itsenäisyyspäivänä 6.12. 2018. Kuvaan olen vetänyt viivan siihen, mistä kohdasta rakennusta on vasemmalle puolellelisätty.

Ovikin on Lönrotin lapsuudessa ollut siten aivan toisessa paikassa. Kukaan ei ole voinut nukkua yksin jamyös uunin-panko on ollut käytössä.

Kun olin taas kerrannäyttämässäjournalistivaimolleni torppaa, joka ei sijaitsekovinkaan kaukana Sitarlan kodista, oppaana silloin toimiva nuoriopiskelijapoika sanoijotenkin näin: “Kannattaa syntyä juopon räätälin neljäntenä lapsena; myös Aleksis Kivellä oli täsmälleen sama tausta”.

Hyvä lause jäi totta kai mieleen. Kummastakin pojasta varttui hankalan alun jälkeen suurmies vailla vertaa, vaikka kumpikin kärsi puutetta, kun lähti maailmalle oppia saamaan. He luottivat itseensä ja tahtoivat luoda sellaista, jota kukaan ennen heitä ei ollut tehnyt. Molemmat myös onnistuivat siinä. Koska räätäleitä ei enää entisessä mielessä ole, viinaa ei heidän toimestaan kulu eikä lapsiakaan synny samaan tahtiin – jos Suomessa kohta enää lainkaan – huvittelen ajatuksella, että siitä löytyy syy siihen, miksi todellisten suurmiestemme määrä on jyrkässä laskussa.

Yksi dramaattinen ero näiden kahden välillä kuitenkin oli. Kun Kivi kuoli nuorena, sairaana ja syvästi onnettomana uskoen siihen, ettei hänen elämäntyöstään piittaisi enää kukaan (ja siltä myös näytti pari ensimmäistä vuosikymmentä), Lönnrot sai pitkän elämänsä aikanasekä lääkärinä että kansanrunojen kerääjänä, Kalevalan luojana ja Helsingin yliopiston suomenkielen professorina kokea mainetta ja kunniaa niin runsain mitoin, että alkoi selvästikin kyllästyä javieroksua sitä.

Kun Lönnrot lopulta taas palasi kotiseudulleen Kajaanin ja Helsingin jälkeen, hän yritti ensin pitää majaa Nikun talossa, mutta Sammatin kirkonkylään johti liianhyvä tie. Siksi vieraiden ja uteliaiden oli helppo löytää hänet.

Siinä syy miksi Lammin talo kohosi synkkään korpeen. Vasta sielläpuitten suojassa Lönnrot sai kokea rauhaa, jota vanhemmiten selvästi kaipasi. Saarnia hän sinne itsekin istutti. “Metsä poikiansa suojelee”, kuten Kivi Seitsemässä veljeksessä kirjoitti.

Myös Lammin talo on vuosien myötä tullut minulle tutuksi. Kuvasin sen samana itsenäisyyspäivänä kuin Paikkarin torpan.

Selvyyden vuoksi on sanottava, etteivät kuvien mittasuhteet ole vertailukelpoisia; täyttäähän kumpikin rakennus koko kuvapinnan. Mutta Paikkarin torppa mahtuisi Lammin talon vasemmassa päädyssä sijaitsevaan saliin sen suuremmittavai-keuksitta. Viimeistään tästä voineekäsittää talojen erilaiset mittasuhteet ja niiden myötä Lönnrotin elämänkulun.

Aleksis Kivellä nämäkin asiat kulkivat täsmälleen toiseen suuntaan. Nurmijärven synnyintalo on edelleen kohtuullisen iso, lähes komea; Albert-veljen Tuusulassa sijaitseva kuolinmökki taas Paikkarin torppaakin pienempi. Kaiken lisäksi Kivi vietti viimeiset päivänsä väliin kylmällä ullakolla, jonne veli hänet surutta telkesi.

Tiedän jo hieman siitä millainen ihminen Aleksis Kivi oli, mutta etunimikaimani Elias Lönnrot (toinen nimeni on Eljas) on jäänyt vieraammaksi. Toki oppikoulussa luimme alaluokilla Kalevalaa samoin kuin Kiven veljesten elämää. Nykyään näihin kirjallisuutemme todellisiin perusteoksiin ja kulmakiviin tutustutaan ohimennen korkeintaan lukioissa, jos sielläkään. Sehän on sama kuin jos Venäjän kouluissa ei enää luettaisi lainkaan Pushkinia.

Kumpikaan teos ei lapsena ja nuorena vielä houkutellut minua sen enempää, mutta se ei aina voi olla opetuksen ja-oppimisen tarkoitus. Mikä mieleen kerran painetaan ja jää, voi sieltä myös uutena ja virkeänäversona itse nousta. Näin kävi onneksi minulle. Sekä Kalevala että Seitsemän veljestä ovat edelleen niitä, joihin aina palaan,joita siteeraan ja joita todella arvostan. Niihinperustuu romaanitaiteemme ja myös runoutemme, vaikka muinaisrunoutemme olikin alku – eikä loppusointuista.

Lönnrotin lähetti onnekkaasti opin tielle vanhempi veli, joka tajusi tässä piilevän lahjakkuuden ja intohimon oppia. Rutiköyhä Elias kiersi Suomea tiedon perässä, opiskeli niin Tammisaaressa, Turussa kuin sitten ensin apteekkarin apulaisena Hämeenlinnassa. Lopulta hän luki lääkäriksiTurussa ja Turun palon jälkeen Helsingissä. Pitkät matkat hän taittoi pääasiassa jalkaisin; Lönnrot oli nopea kävelijä ja tottunutyöpymään aivan missä vain. Tässäkin häntä voi verrata Lomonosoviin, joka vaelsi jalan pohjoisestaMoskovaan oppia saamaan. Lönnrot taas kulki etelästä pohjoiseen ja sieltä vielä itään. Tärkeintä ei näköjään koskaan ole suunta vaan lopputulos.

Jos Lönnrot on eräänlainen Lomonosovimme, olkoon Kivi sitten Suomen Pushkin, vaikka runoilijan suurin saavutus oli ensimmäinen suomalainen romaani: jo mainittu Seitsemän Veljestä (1870). Täyttä runoa teos kuitenkin on. Laulurunoudessa Pushkinin viitan vetäiseemyöhemmin ylleen myös Eino Leino. Ja kun tällaiseen vertailuun ryhdytään niinoma Gogolimme on Maiju Lassila. Tshehovia Suomesta ei kuitenkaan valitettavastilöydy.

Niukan leipänsä Lönnrot sai laulavana teininä, vaatteiden korjaajana, ja aika usein ihmisten hyväntahtoisuuden avulla. Lahjakkuus tunnistettiin. Sitkeydellä hänestä lopulta tuli valmis lääkäri, vaikka ruotsin kielellä kirjoitettu väitöskirja käsittää vaatimattomat kuusitoista sivua: Om finnarnes magiska medioin – Suomalaisten maagisista parannustaidoista, voisi-tittelin myöstulkita.

Kaiken ikänsä Lönnrot oli lääkäriammatistaan huolimatta erityisen kiinnostunut runoudesta, varsinkin Suomen kansan vanhoista runoista. Ei ole turhaan sanottu, että Lönnrotjäniks-en nopeudellajuoksi kiinni unohduksiinjo painelevanrunope-rinteemme. Kyllä hän sen lisäksi myös souti ja hiihti runojen perässä ja joskus harvoin kulki hevoskyydilläkin, kun sellainen osui kohdalle. Lönnrot kirjoitti ensimmäisestä matkastaan vuonna 1828 teoksen Vaeltaja, joka on yksi aniharvoista edes jollain lailla myös hänen persoonallisuuttaan valottavista teksteistä. Itseensä hän ei siinäkään sen suuremmin keskity.

Muita ja laajempia keruumatkoja oli tulossa, lopulta kaikkiaan yksitoista, viimeinen niistä suuntautui Viroon. Kaikilla matkoilla Lönnrotia auttoi se, että hallussa olinuottien tuntemus ja varsinkin se, ettähän osasi pikakirjoitusta. Kaukaiseen Kajaaniin hän halusi lääkäriksi siksi, että runojen alkulähteille oli sieltä helpompi matkata. Karjala ja varsinkin Vienan Karjala olivat säilyttäneet runonlauluperinnettä, joka muualta Suomesta oli jo kadonnut. Lönnrotilla oli selvästi myös kyky tulla toimeen kansan kanssa, saada ihmiset laulamaan itselleen. Musiikin kieli on maailmassa yhteinen; hänhän osasi soittaa. Arhippa Perttunen, Ontrei Mallinen ja Vaassila Kieleväinen olivat parhaidentaitajien joukossa, muttaaivan kaikenlaisia-laulajiaLönnrot etsi ja löysi.