Марк Твен - Johanna d'Arc

"Onko sitten niin tärkeää, että pian pääset kuninkaan luo? – Vai mitä – ?"

"Keskipaaston aikana minun täytyy olla hänen luonaan, vaikka jalkani kuluisivat polviin asti!"

Hän sanoi nuo sanat niin vakuuttavan innokkaasti, että ne ilmaisivat koko hänen harrastuksensa ja tahtonsa. Ja sanat herättivät vastakaikua nuoren miehen mielessä. Hänen silmänsä välkähtivät ja hän sanoi vakavasti:

"Jumalan nimessä, tuli mitä tuli, niin sinun pitäisi saada joukko aseellisia miehiä. Mitä toivot? Mikä on aikeesi?"

"Pelastaa Ranska. Ja niin on säädetty, että minun pitää se tehdä. Sillä ei kukaan koko maailmassa, ei kuninkaat, ei herttuat eivätkä ketkään voi sitä pelastaa, vaan minä yksin." Ääni oli selvä ja juhlallinen ja se liikutti tuota hyvää aatelismiestä. Johanna sanoi sitten hiljaisesti: "Tahtoisin todellakin ennemmin olla kotona kehräämässä äitini kanssa, sillä se sopisi minulle paljon paremmin; mutta minun täytyy sittenkin niin tehdä, sillä se on Herrani tahto."

"Kuka on Herrasi?"

"Jumala."

Sitten herra de Metz vanhan vasallitavan mukaan polvistui ja antoi kätensä Johannalle uskollisuuden merkiksi ja vannoi, että hän itse Jumalan avulla saattaisi Johannan kuninkaan luo.

Seuraavana päivänä tuli sieur Bertrand de Poulengy ja hänkin vannoi kunniasanallaan auttavansa Johannaa ja seuraavansa häntä minne tahansa.

Saman päivän iltapuolella levisi huhu kaupungissa, että itse linnanherra aikoi käydä tytön luona hänen yksinkertaisessa asunnossaan. Ja seuraavana aamuna kaikki kadut olivat täynnä uteliasta kansaa, joka tahtoi nähdä sitä ihmettä. Linnanherra tuli todellakin suuren seurueensa kanssa ja sanoma tästä levisi joka paikkaan, tehden Johannan nimen entistä kuuluisammaksi. Linnanherra oli tullut siihen päätökseen, että Johanna oli joko noita taikka pyhimys ja että hänen piti tutkia, kuinka asianlaita oikeastaan oli. Hän toi papin mukanaan ajamaan ulos paholaista, jos sitä tytössä olisi. Pappi teki tehtävänsä, mutta ei löytänyt paholaista. Siitä hänellä jo ennestään olisi pitänyt olla selvä vakaumus, koska Johanna oli jo hänelle ripittänyt itsensä ja koska hän epäilemättä tiesi, että kaikki pahat henget pelkäävät rippituolia kuin kuolemaa ja huutaen ja sadatellen pakenevat tuota pyhää toimitusta.

Linnanherra palasi takaisin huolestuneena ja ajatuksissaan eikä tiennyt mitä tehdä. Ja hänen epäillessään kului aika ja helmikuun 14 päivä oli käsissä. Silloin Johanna meni linnaan ja sanoi:

"Jumalan nimessä, Robert de Baudricourt, sinä olet suuren vastuun alainen ja tuotat itsepäisyydelläsi paljon vahinkoa. Tänäpäivänä on kuningas kärsinyt suuren tappion taistelussa Orleansin luona ja pahempaa saattaa tapahtua, ellet nyt heti lähetä minua hänen luokseen."

Linnanherra hämmästyi tästä ilmoituksesta ja sanoi:

"Tänäpäivänä, lapsi, tänäpäivänä? Mistä sinä tiedät, mitä siellä on tänäpäivänä tapahtunut? Sieltä ei tule sanaa ennen kahdeksaa tai kymmentä päivää."

"Ääneni ovat tuoneet minulle sanan ja se on tosi. Tänäpäivänä on siellä kärsitty tappio ja sinun syysi se on, kun olet minua niin kauvan viivyttänyt."

Linnanherra käveli edes takaisin lattialla puhuen itsekseen, ja toisinaan kuului kiroussana hänen huuliltaan ja vihdoin hän sanoi: "Hiisi vieköön, jos on tosi, mitä sanot, annan sinulle kirjeen ja lähetän sinut kuninkaan luo, mutta en muutoin. Mene ja odota siksi."

Johanna sanoi: "Jumalan kiitos, nyt päättyvät odotuksen päivät.

Yhdeksän päivän kuluttua on tieto täällä."

Kansa oli jo lahjoittanut hänelle hevosen ja muita tarpeellisia varustuksia pitkälle matkalle ja puettanut hänet sotamieheksi.

Helmikuun 20 päivänä kutsui Johanna kokoon pienen joukkonsa – molemmat nuoret ritarit, veljensä ja minut – salaiseen sotaneuvotteluun, vaikka oikeastaan hän ei ensinkään neuvotellut kanssamme, vaan antoi käskyjä. Lyhyesti selitti hän meille, mitä tietä hän aikoi mennä kuninkaan luo, kuinka kauvas päivässä piti ehdittämän ja mitä seutuja oli kuljettava, että vältettäisiin niitä paikkoja, jotka olivat vihollisten vallassa. Ihmettelin itsekseni kuinka hän, joka ei koskaan ollut maantietoa lukenut, niin tarkkaan tiesi tuon kaiken, mutta päätin, että nuo taivaalliset äänet olivat hänelle sen ilmoittaneet. Sittemmin huomasin kuitenkin, että hän oli näitä seikkoja tarkkaan kysellyt monilta vierailta, jotka sekä läheltä että kaukaa siihen aikaan kävivät hänen luonaan, ja että hän heiltä viisaasti ja kärsivällisesti tutkien oli saanut nuo arvokkaat ja hyödylliset tiedot. Nuo kaksi aatelismiestä ihmettelivät suuresti hänen hyvää ymmärrystään.

Hän sanoi meille, että matkustaisimme etupäässä yönaikana ja lepäisimme päivällä, koska suurimmaksi osaksi oli kuljettava vihollisen alueella.

Hän käski meidän myös varustautua matkalle kenenkään tietämättä, koska hän aikoi huomaamatta lähteä kaupungista, – hän nimittäin pelkäsi, että huhu lähdöstämme tulisi vihollisten korville, jolloin me varmaankin olisimme joutuneet kiinni.

"Nyt on vain päätettävä, minä päivänä lähdemme täältä, jotta tiedätte ajoissa varustautua matkaan. Kolmen päivän kuluttua on meidän lähteminen – kahdentenakolmatta päivänä."

Niin pääsimme lähtemään. Nuo kaksi aatelismiestä näyttivät levottomilta ja masentuneilta ja ritari Bertrand sanoi:

"Kuinka hän tietää, että linnanherra silloin antaa hänelle saattojoukon ja kirjeen kuninkaalle? – Minusta päivän ja hetken edeltäkäsin määrääminen on turhaa, kun kaikki näyttää niin epävarmalta."

"Koska hän on määrännyt lähtöpäivämme, niin voimme olla tyytyväisiä", minä sanoin. "Äänet ovat häntä varmaankin neuvoneet. Meidän on vain totteleminen."

Ja me tottelimme. Johannan vanhemmille lähetettiin sana, että tulisivat kaupunkiin niinä päivinä, vaikk'ei mainittu syytä tähän kiireeseen.

Koko sen päivän näin Johannan levottomana tarkastavan jokaista uutta tulokasta, mutta ne, joita hän odotti, eivät kuitenkaan saapuneet. Mutta pimeän tullen hänen toivonsa katosi ja kyyneleet nousivat silmiin. Kohta hän ne kuitenkin kuivasi ja sanoi:

"Niin se kaiketi on sallittu – minun täytyy taipua Herran tahtoon."

De Metz lohdutti häntä ja sanoi:

"Ei linnanherra vielä ole laittanut sanaa – he tulevat ehkä huomenna – ja – "

"Ei siitä tule mitään", keskeytti Johanna. "Yöllä me lähdemme."

Ja niin kävi. Myöhään illalla tuli linnanherra vahtineen ja miehineen, jotka pitelivät tulisoihtuja ja jätti hänelle pienen joukon aseellisia miehiä ja kirjoituksen kuninkaalle. Viimeksi otti hän oman miekkansa ja pani sen omin käsin Johannan vyölle, sanoen:

"Olit oikeassa, lapseni. Tappio kärsittiin sinä päivänä kuin sanoit.

Pysyn sanassani. Mene nyt Herran nimessä – tulkoon mitä tulee."

Johanna lausui linnanherralle kiitoksensa ja tämä lähti pois.

Kohta sammuivat tulet kaikista taloista ja sitten kuljimme me pitkin hiljaisia katuja, kunnes kaupungin läntisen portin kautta katosimme pimeyteen.

Meitä oli viisikolmatta-henkinen, hyvin varustettu joukko. Ratsastimme kaksittain, Johanna veljineen keskellä, Jean de Metz etupäässä ja ritari Bertrand viimeisenä, jotta ei kukaan olisi voinut karata. Parin kolmen tunnin kuluttua piti meidän olla vihollisen alueella ja silloin ei varmaankaan kukaan uskaltanut poistua seurueesta. Vähitellen alkoi kuulua kirouksia, valituksia ja voivotuksia eri tahoilta pitkin linjaa ja kysyttäessä saatiin tietää, että monet miehistä olivat talonpoikia, jotka eivät koskaan ennen olleet istuneet hevosen selässä ja nyt pitivät ratsastamista varsin vaivaloisena. Linnanherra oli väkivallalla ja uhkauksilla pakottanut heidät lähtemään, koska hänellä itsellään ei ollut kyllin väkeä. Nämä pakkosotilaat oli hän asettanut vanhan, kokeneen soturin valvonnan alaiseksi, ja tällä oli käsky armotta tappaa se, joka aikoi karata.