Марк Твен - Johanna d'Arc

Illalla hän sanoi salaa minulle:

"Ennen päivän koittoa lähden täältä. Sitä eivät tiedä muut kuin sinä. Menen puhuttelemaan Vaucouleursin linnanherraa, niinkuin minua on käsketty, mutta hän nauraa ja puhuu minulle kovia sanoja eikä luultavasti tällä kertaa ota minua auttaakseen. Ensin menen Bureyhin ja pyydän enoani Laxartia seuraamaan minua, koska minun ei käy yksin meneminen. Luultavasti tarvitsen sinua Vaucouleursissa, sillä, ellei linnanherra ota minua vastaan, niin lähetän hänelle kirjeen ja minulla täytyy sentähden olla kirjoitustaitoinen apulainen. Sinun täytyy lähteä täältä huomenna iltapäivällä ja viipyä siellä kunnes tarvitsen sinua."

Tässä hän menetteli yhtä viisaasti kuin aina. Hän ei hyvän maineensa tähden antanut minun lähteä kanssaan eikä sallinut minun mennä edeltäkäsin rukoilemaan hänen puolestaan linnanherraa, vaikka tietysti aatelismiehenä helpommin olisin päässyt hänen puheilleen. Mutta pahat kielet olisivat varmaan saaneet paljon sanomista, jos nuori aatelismies näin olisi esiintynyt halpa-arvoisen talonpoikaistytön puoltajana ja suojelijana. Tuo hänen suuri kaino varovaisuutensa, jota ehkä moni olisi sanonut turhaksi ja liikanaiseksi, vaikutti sen, että hän saattoi säilyttää maineensa niin puhtaana loppuun asti.

Seuraavana päivänä läksin siis Vaucouleursiin ja hankin itselleni siellä yksinkertaisen asunnon. Sitten menin linnaan ja kävin kunniatervehdyksellä linnanherran luona, joka seuraavana päivänä kutsui minut linnaan puoliselle. Hän oli aikansa parhaita sotilaita, pitkä, roteva, harmaapäinen, tuima, sekä käytti puheessaan outoja kirouksia ja sananparsia, joita oli oppinut monissa sodissa. Koko elinaikansa hän oli viettänyt sotapalveluksessa ja hänen mielestään oli sota Jumalan parhaita lahjoja ihmiselle. Hän oli puettu rintahaarniskaan ja pitkävartisiin saappaisiin, miekka vyöllä. Nähdessäni hänen mahtavan olentonsa ja kuullessani hänen merkillisen sotilasmaisen puhetapansa, ja ajatellessani kuinka vähän lempeyttä ja suosiota tuo ujo viaton talonpoikaistyttö häneltä saisi, toivoin, ettei Johanna ensinkään pääsisi linnanherran luo, vaan tyytyisi kirjeen lähettämiseen.

Seuraavana päivänä puolisen aikaan tulin jälleen linnaan ja minut vietiin suureen juhlasaliin ja pyydettiin istumaan korokkeella seisovaan pöytään, jonka ympärillä linnanherra vieraineen atrioitsi. Mutta toisen pitkän pöydän ääressä atrioitsivat linnan upseerit. Ovella seisoivat kunniavahdit puettuina rintahaarniskaan ja kypäriin.

Puhe koski tietysti Ranskan onnetonta tilaa. Siinä oli elämää ja väittelyä; joku sanoi, että Salisbury varustautui piirittämään Orleansia. Toiset luulivat, että hän heti lähtisi liikkeelle, toiset, että hän viipyisi syksyyn, toiset taas arvelivat, että piiritys kyllä kävisi pitkälliseksi ja tuottaisi hänelle monta tappiota. Mutta ei kukaan epäillyt, että Orleans ennemmin taikka myöhemmin antautuisi ja että Ranskan kohtalo silloin olisi ratkaistu. Tähän loppui keskustelu, ja äänettömyys vallitsi. Jokainen vaipui ajatuksiinsa ja unhotti missä olikaan. Tuo äkkinäinen äänettömyys, joka seurasi vilkasta keskustelua, oli pitkä ja tuskallinen. Silloin tuli palvelija sisään ja kuiskasi jotakin linnanherran korvaan, joka sanoi:

"Puhuako minun kanssani?"

"Niin, ylhäinen herra."

"Hm – minusta tuntuu kummalta, mutta tulkoot sisään."

Sisään astui Johanna enonsa Laxartin saattamana. Nähdessään niin suuren seuran ylhäisiä henkilöitä, kadotti vanhus raukka rohkeutensa. Hän seisahtui keskelle lattiaa hämmästyneenä ja peloissaan, punainen villatakki kädessään, kumarsi nöyrästi oikealle ja vasemmalle ja joka taholle. Mutta Johanna astui vakavin askelin suorana ja rohkeana linnanherran eteen. Hän tunsi minut, mutta salatakseen tuttavuuttamme ei ollut minua huomaavinaankaan. Kuului ihastuksen kuiskeita, joihin linnanherrakin yhtyi, sillähän mutisi: "Jumalan nimessä, kaunis tyttö!" Sitten ukko hetken aikaa tarkasti häntä ja sanoi:

"No, mikä on asiasi, lapseni?"

"Asiani sinulle, linnanherra Robert de Baudricourt on se, että laittaisit sanan Dauphinille, että hän odottaisi eikä lähtisi heti taistelemaan vihollisiaan vastaan, sillä Jumala aikoo nyt lähettää hänelle apua."

Tuo outo asia hämmästytti seuruetta ja moni lausui: "Tyttö raukka on järkensä menettänyt."

Linnanherra rypisti kulmiaan ja sanoi:

"Mitä joutavia? Kuningas – eli Dauphin, niinkuin sinä sanot – ei tarvitse semmoisia sanomia. Hän kyllä odottaa ilman niitäkin – se on varma. Eikö sinulla ole muuta asiaa?"

"On se, että sinun pitää antaa minulle joukko aseellisia miehiä, jotka saattavat minut Dauphinin luo."

"Mitä sanot? Miksi niin?"

"Että hän tekisi minut sotajoukkonsa johtajaksi, sillä minulta on käsky, että minun pitää ajaa englantilaiset maasta ja asettaa kruunu laillisen kuninkaamme päähän."

"Mitä – sinä? Sinähän olet vain lapsi!"

"Mutta minulle on sittenkin annettu tuo käsky."

"Todellakin? Ja milloin tuo kaikki tapahtuu?"

"Ensi vuonna hän on kruunattava ja sitten hän yhä edelleen on oleva

Ranskan kuningas."

Nyt purskahtivat kaikki suureen nauruun, ja kun se vähän hiljeni, kysyi linnanherra:

"Kuka sinut on tänne lähettänyt tuommoisia loruja laskemaan?"

"Herrani."

"Mikä Herra?"

"Taivaallinen kuningas."

Moni mutisi: "tyttö raukka, tyttö raukka!" ja toiset: "hän on hupsu – perin hupsu." Linnanherra kutsui vanhaa Laxartia ja sanoi:

"Vie, moukka, pois tuo hullu tyttö ja anna hänelle hyvä selkäsauna.

Se on parasta rohtoa tuommoisille tuumille."

Kun Johanna kääntyi poismennäkseen, sanoi hän yksinkertaisesti:

"Te ette anna minulle sotamiehiä, mutta en ymmärrä miksi, sillä Herrani on teitä käskenyt. Niin, hän itse on minut lähettänyt, sentähden täytyy minun tulla vielä uudestaan ja silloin sinun pitää täyttää pyyntöni."

Hänen mentyään puhuttiin ja ihmeteltiin vielä kauvan tuota tapausta. Vartijat ja palvelijat kertoivat siitä kaupungilta, sieltä levisi sanoma maaseudulle, ja kun me palasimme Domrémyhin, oli huhu ehtinyt sinne ennen meitä. Johanna parka oli nyt kaikkein huulilla ja hänen omat kyläläisensä nauroivat ja pilkkasivat häntä.

Ei kukaan hänen rakkaista lapsuuden tovereistaankaan häntä puolustanut, mutta Haumette, pikku Mengette ja minä olimme kuitenkin hänelle uskollisia ystäviä. Hänen isänsäkin oli kovin vihastunut siitä, että Johanna sanoi menevänsä sotaan, ja hänen vanhempansa pitivät häntä tarkasti silmällä, ettei hän pääsisi lähtemään kylästä. Tuo kaikki koski kipeästi Johannaan, joka sen vuoksi salaa vuodatti monta kyyneltä. Mutta julkisuudessa hän aina näytti levolliselta, lempeältä ja hiljaiselta niinkuin ennenkin.

Niin kului kesä, ja kun vanhemmat huomasivat, että tyttö oli luja päätöksessään, toivoivat he Johannan menevän naimisiin Paladinin kanssa, joka selitti, että Johanna jo muutamia vuosia sitten oli luvannut tulla hänen vaimokseen.

Mutta sen Johanna lujasti kielsi eikä mikään saanut häntä tähän ehdotukseen suostumaan. Hän puolusti itseään niin arvokkaasti ja viisaasti, että kylän arvokkaimmat henkilötkin sitä ihmettelivät ja rupesivat jälleen kunnioituksella häntä kohtelemaan. Isä ja äitikin häneen vihdoin leppyivät.

Mutta kesän ja syksyn kuluessa oli Johannalla kuitenkin paljon huolia; Salisbury oli joukkoineen Orleansin edustalla ja Ranskan taivas oli synkkäin pilvien peitossa. Äänet käskivät kuitenkin hänen odottamaan eivätkä antaneet hänelle mitään erityisiä määräyksiä. Niin tuli talvi ja aika kulki kulkuaan; – mutta vihdoin koitti tapahtumain hetki.