Voltaire - Kaarle XII:n historia

Huomattavin näistä puoluemiehistä ja Puolan kuninkaan vaarallisin vihollinen oli kardinaali Radziejowski, Gnesenin arkkipiispa, kuningaskunnan primas ja valtiopäivien puhemies. Hän oli käytöksessään perin vehkeilevä ja hämäräperäinen mies, jota täydellisesti hallitsi eräs kunnianhimoinen nainen; ruotsalaiset sanoivat tätä "rouva kardinaaliksi", ja hän yllytti kardinaalia alituisesti juoniin ja puoluevehkeilyyn. Augustin edeltäjä, kuningas Juhana Sobieski, oli hänet ensin nimittänyt Warmian piispaksi ja kuningaskunnan varakansleriksi. Radziejowski, ollen silloin vasta piispa, sai kardinaalinarvon saman kuninkaan suosion avulla. Tämä arvo avasi hänelle kohta tien primasarvoon. Yhdistäessään siten persoonaansa kaiken sen, mikä vaikuttaa valtavasti ihmisiin, hän saattoi rankaisematta puuhata paljonkin.

Kuningas Juhanan kuoltua hän yritti vaikutusvaltansa avulla korottaa prinssi Jaakko Sobieskin valtaistuimelle; mutta se ankara viha, jonka alaiseksi isä, kaikesta suuruudestaan huolimatta, oli joutunut, syrjäytti siitä pojan. Kardinaaii-primas liittyi silloin Ranskan lähettilääseen, abbé Polignaciin, toimittaakseen kruunun prinssi Contille, joka todella valittiinkin. Mutta Saksin raha ja sotajoukot pääsivät lopulta voitolle hänen puuhistaan. Silloin hänet saatiin houkutelluksi siihen puolueeseen, joka kruunasi Saksin vaaliruhtinaan, mutta hän odotteli kärsivällisesti tilaisuutta saadakseen toimeen riitaa kansan ja uuden kuninkaan välillä.

Kaarle XII: n, prinssi Jaakko Sobieskin suojelijan, voitot, Liettuan kansalaissota ja kaikkien kansalaisten yleinen nousu kuningas Augustia vastaan saattoivat kardinaali-primaksen uskomaan ajan tulleen, jolloin hän voisi palauttaa Augustin Saksiin ja raivata kuningas Juhanan pojalle tien valtaistuimelle. Tämä prinssi, aikaisemmin puolalaisten vihan viaton esine, oli nyt pääsemässä heidän lemmikikseen sitä mukaa kuin kuningas August sai osakseen vihaa; mutta hän ei vielä uskaltanut ryhtyä ajattelemaan niin suurta mullistusta, vaikkapa kardinaali sitä jo huomaamatta valmistelikin.

Aluksi kardinaali näytti tahtovan saada toimeen sovinnon kuninkaan ja tasavallan välillä. Hän lähetteli kiertämään kirjelmiä, joista näennäisesti huokui sovinnollisuuden ja laupeuden henki – kulunut ja tunnettu ansa, johon ihmiset kuitenkin aina takertuvat. Hän kirjoitti Ruotsin kuninkaalle liikuttavan kirjeen, vannottaen häntä Hänen nimessään, jota kaikki kristityt palvovat yhtäläisesti, antamaan Puolalle ja sen kuninkaalle rauhan. Kaarle XII antoi vastauksen, joka paremmin soveltui kardinaalin tarkoituksiin kuin hänen sanoihinsa. Hän jäi kuitenkin voitollisine armeijoineen Liettuan suurherttuakuntaan ja selitti, ettei hän mitenkään tahtonut häiritä valtiopäiviä; hän muka kävi sotaa Augustia ja saksilaisia eikä puolalaisia vastaan, ja tasavallan hätyyttämisen asemesta hän päinvastoin tuli vapauttamaan sitä sorrosta. Nämä kirjeet ja vastaukset olivat tietysti tarkoitetut julkisuutta varten. Asiamiehet, jotka yhtä mittaa kulkivat edestakaisin kardinaalin ja kreivi Piperin välillä, ja edellisen luona pidetyt salaiset kokoukset olivat vaikuttimena, joka sai valtiopäivät liikkeelle. Ne esittivät, että toimitettaisiin lähetystö Kaarle XII: n luo, ja vaativat yksimielisesti kuninkaalta, ettei hän enää kutsuisi venäläisiä maan rajoille ja että hän lähettäisi pois saksilaiset joukkonsa.

Augustin huono onni oli jo saanut aikaan sen, mitä valtiopäivät vaativat häneltä. Tsaarin kanssa Birsenissä salaisesti tehty liitto oli jo käynyt yhtä hyödyttömäksi kuin se alussa oli näyttänyt pelottavalta. August oli vallan kykenemätön lähettämään tsaarille viittäkymmentä tuhatta saksalaista, jotka hän oli luvannut haalia kokoon Saksan valtakunnasta. Tsaari puolestaan, tuo Puolan vaarallinen naapuri, ei liioin kiirehtinyt kaikkine sotavoimineen auttamaan jakautunutta valtakuntaa, josta hän toivoi itse saavansa jotakin saaliiksensa. Hän tyytyi lähettämään Liettuaan kaksikymmentä tuhatta venäläistä, jotka tekivät siellä enemmän pahaa kuin ruotsalaiset, paeten tosin kaikkialla voittajan tieltä, mutta samalla hävittäen puolalaisten maatiloja, kunnes, ruotsalaisten kenraalien ahdistamina ja löytämättä enää mitään ryöstettävää, palasivat parvissa kotimaahansa. Riian luona voitetun saksilaisen armeijan jäännökset taas kuningas August lähetti talvehtimaan ja täydentämään lukuaan Saksista käsin siinä toivossa, että tämä uhraus, niin pakollinen kuin se olikin, voisi saada suuttuneen Puolan kansan jälleen hänen puolelleen.

Sodan sijaan tulivat nyt vehkeilyt. Valtiopäivät olivat jakautuneet miltei yhtä moneen puolueeseen kuin Puolassa oli palatinaatteja. Toisena päivänä olivat vallalla kuningas Augustin edut, toisena ne jo sysättiin syrjään. Kaikki huusivat vapautta ja oikeutta, mutta samalla ei tiedetty mitään siitä, mitä merkitsi olla vapaa ja oikeamielinen. Aika kului salakähmäisiin vehkeilyihin ja julkisiin korupuheisiin. Valtiopäivät eivät tienneet, mitä ne tahtoivat tai mitä niiden tuli tehdä. Suuret kokoukset eivät melkein koskaan kansallisten häiriöiden aikana ole tehneet hyviä päätöksiä, koska puoluemiehet niissä ovat julkeita ja hyväätarkoittavat henkilöt taas tavallisesti arkoja. Valtiopäivät hajosivatkin metelöiden 17 p: nä helmikuuta 1702 kolmikuukautisen juonittelun ja horjuvaisuuden jälkeen. Senaattorit, s.o. palatinukset ja piispat, jäivät Varsovaan. Puolan senaatilla on näet oikeus väliaikaisesti säätää lakeja, joita valtiopäivät harvoin julistavat mitättömiksi; tämä vähälukuisempi ja asioihin tottunut valtioelin oli paljoa vähemmässä määrin melskeinen ja ratkaisi nopeammin. Se päätti, että valtiopäiväin ehdottama lähetystö oli lähetettävä Ruotsin kuninkaan luo ja että pospolitan oli varustauduttava sotakuntoon ja oltava valmiina kaikkien tapahtumain varalta. Samoin se julkaisi useita määräyksiä Liettuan levottomuuksien hillitsemiseksi ja vielä useampia kuninkaan arvovallan heikentämiseksi, vaikkapa se olikin vähemmän pelättävä kuin Kaarlen mahtavuus.

Niinpä August tällöin pitikin parempana ottaa vastaan kovat ehdot voittajaltaan kuin alamaisiltaan. Hän päätti pyytää Ruotsin kuninkaalta rauhaa ja tahtoi tehdä hänen kanssaan salaisen sopimuksen. Tämä aie hänen oli tietysti salattava senaatilta, jota hän piti vieläkin vaikeammin suostuteltavana vihamiehenään. Asia oli arkaluontoinen; hän turvautui siinä kreivitär Königsmarckiin, ylhäissyntyiseen ruotsittareen, johon hän silloin oli kiintynyt. Kreivittären veli on tullut tunnetuksi onnettomasta lopustaan, ja hänen poikansa on suurella onnella ja kunnialla johtanut Ranskan sotajoukkoja. 13 13 Moritz Saksilainen, Saksin kreivi eli "Saksin marski", Augustin ja Aurora Königsmarckin poika, etevä sotapäällikkö. – Auroran veli, kreivi Filip von Königsmarck, yritti ryöstää mukaansa lemmittynsä, Braunschweig-Lüneburgin prinsessan Sofia Dorothean, mutta joutui vähää ennen neljän salamurhaajan uhriksi, jotka viskasivat hänen ruumiinsa erääseen likaviemäriin.

Tämä nerostaan ja kauneudestaan maankuulu nainen oli kykenevämpi kuin mikään ministeri saamaan neuvottelut onnistumaan. Kun hänellä lisäksi oli tiluksia Kaarle XII: n valtioissa ja kun hän itse oli kauan aikaa oleskellut Kaarlen hovissa, oli hänellä siten myös otollinen tekosyy käydä tämän ruhtinaan puheilla. Hän saapuikin siis ruotsalaisten leiriin Liettuaan ja kääntyi heti kreivi Piperin puoleen, joka liiankin keveästi lupasi hänelle puheillepääsyn herransa luo. Monien lahjojensa ohella, joiden vuoksi hän oli Euroopan rakastettavimpia naisia, kreivittärellä oli myös erityinen taito puhua useiden sellaistenkin maiden kieliä, joita hän ei koskaan ollut nähnyt, niin sulavasti kuin hän olisi ollut sieltä syntyisin. Vieläpä hän joskus huvitteli ranskankielisten runosäkeiden sepittämisellä, joita olisi voinut luulla jonkun Versaillesissa syntyneen henkilön tuotteiksi. Myös Kaarle XII: sta hän sepitti runon, jota historia ei saa jättää unhoon. Siinä hän toi esiin taruston jumalat, jotka kukin kohdaltaan ylistelivät Kaarlen eri hyveitä. Runo loppui seuraavasti: