Voltaire - Kaarle XII:n historia

Päättääksensä ensimäisen sotaretkensä Kaarle XII: lla ei siis enää ollut muuta tehtävää kuin marssia Pietari Aleksejevitshia vastaan, joka tahtoi kilpailla hänen kanssaan kunniasta. Hän oli tälle sitäkin enemmän suutuksissaan, kun Tukholmassa vielä oli kolme moskovalaista lähettilästä, jotka vastikään olivat vannoneet rikkomattoman rauhan uudistamisen. Hän, joka harrasti mitä ankarinta rehellisyyttä, ei voinut ymmärtää, miten tsaarin tapainen lainsäätäjä voi leikitellä niin pyhän ja korkean asian kanssa. Nuori ruhtinas oli kunniantunnossaan sitä mieltä, ettei kuninkaita varten saanut olla eri moraalia kuin yksityisille. Venäjän tsaari oli sillä välin julkaissut manifestin, jonka hän paremminkin olisi saanut jättää julkaisematta. Siinä hän mainitsi sodankäyntijulistuksensa syyksi, ettei hänelle ollut osoitettu kylliksi kunnioitusta, kun hän incognito [tuntematonna, salanimellä. – Suom. muist .] matkusti Riian kautta, ja että hänen lähettiläilleen oli myöty elintarpeita liian kalliista hinnasta. Nämä olivat ne valitukset, joiden vuoksi hän antoi kahdeksankymmenen tuhannen miehen hävittäen hyökätä Inkerinmaahan.

Hän ilmestyi Narvan eteen tämän suuren armeijan 11 11 Todellisuudessa lienee Pietarin armeijassa Narvan luona ollut vain noin 40,000 varsinaista sotamiestä ja Kaarlella noin 8,400, (niistä 3,200 suomalaisia). etupäässä 1 p: nä lokakuuta, mikä vuodenaika tässä ilmanalassa on raaempi kuin tammikuun Pariisissa. Tsaari, joka sellaisessa säässä joskus matkusti postihevosilla neljäkinsataa penikulmaa, käydäkseen omin silmin tarkastamassa jotakuta kaivosta tai kanavaa, ei säästänyt sotamiehiään enemmän kuin itseäänkään. Sitäpaitsi hän tiesi ruotsalaisten Kustaa Aadolfin ajoista lähtien voivan käydä sotaa sydäntalvella yhtä hyvin kuin kesälläkin; hän tahtoi sentakia totuttaa myös venäläisensäkin olemaan riippumattomia vuodenajoista, tehdäkseen siten heidät kerran ainakin ruotsalaisten vertaisiksi.

Niinpä siis juuri sellaisena aikana, jolloin lauhkeammassa ilmanalassa jää ja lumi pakoittavat muut kansat keskeyttämään sodan, tsaari Pietari ryhtyi piirittämään Narvaa, joka sijaitsi kolmekymmentä astetta pohjoisnavasta etelään, ja Kaarle XII samosi sen avuksi. Tuskin oli tsaari saapunut kaupungin ääreen, kun hän jo kiiruhti panemaan käytäntöön kaikkea sitä, mitä oli matkoillaan oppinut. Hän suunnitteli leirin, varusti sen joka puolelta, rakennutti määrävälien päähän toisistaan linnakkeita ja kaivatti juoksuhautoja. Hän oli jättänyt armeijansa ylipäällikkyyden herttua de Croylle, taitavalle saksalaiselle kenraalille, 12 12 de Croy oli oikeastaan belgialainen upseeri, joka viimeksi oli ollut kuningas Augustin palveluksessa ja jonka August oli lähettänyt Pietarin sotilaalliseksi neuvonantajaksi. – Muuten Voltaire on lisäillyt Narvan taistelua omilla jutuillaan, jollaisia lienevät Kaarlen huudahdus hänen hevosensa kaaduttua, vertaus Georgian prinssin jota venäläiset upseerit eivät kuitenkaan silloin riittävästi avustaneet. Hänellä itsellään oli sotajoukossaan pelkkä luutnantin arvo. Hän tahtoi siten antaa esimerkin sotilaallisesta kuuliaisuudestaan siihen saakka kurittomalle aatelistolleen, joka kykeni vain ilman kokemusta ja järjestystä johtamaan huonosti asestettuja orjia. Ei ollutkaan mitään ihmeteltävää siinä, että se mies, joka Amsterdamissa oli ruvennut kirvesmieheksi, saadakseen itselleen laivaston, esiintyi Narvan luona luutnanttina, voidakseen opettaa kansalleen sotataitoa.

Venäläiset ovat voimakkaita, väsymättömiä, kenties yhtä rohkeita kuin ruotsalaisetkin; mutta vasta ajanmittaan sotajoukot tottuvat sotatoimiin ja vain kuri tekee heidät voittamattomiksi. Ainoat rykmentit, joilta voitiin odottaa jotakin, olivat saksalaisten upseerien komentamia; mutta niitä oli vain muutamia. Muu joukko oli metsistään ajettuja raakalaisia, puettuina petoeläinten nahkoihin, toiset varustettuina jousilla, toiset nuijilla; vain harvoilla oli pyssy; kukaan ei ollut nähnyt säännöllistä piiritystä. Koko armeijassa ei ollut yhtään ainoaa kelvollista tykkimiestä. Ne sataviisikymmentä tykkiä, jotka helposti olisivat voineet ampua Narvan pienen kaupungin mäsäksi, olivat tuskin saaneet syntymään aukkoa muuriin, samalla kun kaupungin tykistö joka hetki tuhosi kokonaisia rivejä juoksuhaudoissa. Narva oli melkein linnoittamaton; vapaaherra Hornilla, joka siellä oli päällikkönä, ei ollut käytettävänään täyttä tuhatta miestä säännöllistä sotaväkeä. Kuitenkaan tuo suunnaton armeija ei ollut kyennyt vielä kuudessa viikossa valtaamaan kaupunkia.

Oli jo marraskuun 15 päivä, kun tsaari sai kuulla Ruotsin kuninkaan kahdellasadalla kuljetuslaivalla tulleen meren yli ja marssivan parhaillaan Narvan avuksi. Ruotsalaisia oli ainoastaan kaksikymmentätuhatta, mutta tsaarilla olikin vain miesten paljous etunaan. Ollenkaan halveksimatta vihollistaan hän päinvastoin käytti kaiken taitonsa musertaakseen hänet.

Tyytymättä kahdeksaankymmeneentuhanteen mieheensä hän valmistautui asettamaan Kaarlea vastaan vielä toisenkin armeijan ja pidättämään häntä joka askeleella. Hän oli jo määrännyt siihen kolmekymmentätuhatta miestä, jotka nyt riensivät pikamarsseissa Pihkovasta käsin. Sitten hän teki tempun, joka olisi herättänyt halveksimista, jos sellainen olisi mahdollista lainsäätäjää kohtaan, joka on suorittanut niin suuria asioita. Hän jätti leirinsä, missä hänen läsnäolonsa oli välttämätön, muka hakeakseen tuon uuden joukko-osaston, joka ilman häntäkin olisi voinut varsin hyvin saapua, ja näytti siis ikäänkuin pelkäävän taistella linnoitetussa leirissään nuorta, kokematonta ruhtinasta vastaan, joka saapui häntä ahdistamaan.

Miten lieneekään, ainakin hän tahtoi sulkea Kaarle XII: n kahden armeijansa väliin. Eikä siinä kyllin: kolmekymmentätuhatta Narvan edustalla olevasta leiristä lähetettyä miestä oli asetettu penikulman päähän tästä kaupungista Ruotsin kuninkaan tielle; kaksikymmentätuhatta streltsiä seisoi kauempana samalla tiellä, ja viisituhatta miestä oli etujoukkona. Täytyi siis murtautua kaikkien näiden joukkojen läpi, ennenkuin pääsi venäläisten leirille, jota ympäröi suojusvalli ja kaksinkertainen vallihauta.

Ruotsin kuningas oli laskenut maihin Pernaussa, Riian lahden rannalla, noin kuusitoistatuhatta miestä jalkaväkeä ja hiukan yli neljätuhatta ratsumiestä. Pernausta hän samosi pikamarssissa Tallinnaa kohti, mukanaan koko ratsuväkensä ja ainoastaan neljätuhatta jalkamiestä. Hän marssi yhtämittaa eteenpäin, odottamatta muita joukkojaan. Pian hän, ainoastaan noiden kahdeksantuhannen miehensä kanssa, ennätti vihollisen etujoukkojen luo. Hän ei siekaillut käydä niiden kaikkien kimppuun perätysten, antamatta näille aikaa päästä selville siitä, kuinka pienen joukon kanssa he olivat tekemisissä. Nähdessään ruotsalaisten lähenevän venäläiset luulivat saavansa taistella koko armeijaa vastaan. Tuo viisituhantinen etujoukko, joka suojeli kallioiden välistä solaa, missä sata päätteliästä miestä olisi voinut pidättää kokonaisen armeijan, pakeni heti kun ruotsalaiset tulivat näkyviin. Kun ne kaksikymmentätuhatta miestä, jotka olivat taempana, näkivät kumppaniensa paon, joutuivat he kauhun valtaan ja lähtivät levittämään sekasortoa leiriin. Kaikki suojavartiot lyötiin tieltä kahdessa päivässä; ja se, mikä muunlaisissa olosuhteissa olisi vaatinut kolme voittoa, ei hetkeksikään viivyttänyt kuninkaan marssia. Niinpä hän vihdoin kahdeksantuhannen, niin pitkästä marssista väsyneen miehensä kera näyttäytyi kahdeksankymmenentuhannen venäläisen leirin ääressä, jota suojeli sataviisikymmentä tykkiä. Tuskin olivat hänen joukkonsa hiukan levähtäneet, kun hän, liikoja harkitsematta, antoi hyökkäyskäskyn.