Juhani Aho - Rautatie

Tamma juosta raksutteli jäätä pitkin, tie kitisi reen jalaksen alla, resla ritisi, ja Matti istua könötti keskellä reslaa turkin kaulus pystyssä. Lyhyt päivä jo tehdä tuhersi hämärätä … Matti ajoi viittatietä ja ajatteli…

Sitä Matti ajatteli, mitä rovastin ja ruustinnan kanssa oli puhunut… Vai oli se Lapinlahden kirkolla rautatie? Eipä olisi uskonut, joka ei olisi omin korvin kuullut … ja kummapa se oli, kun ei siitä ennen ollut kuullut … vasta kai se oli sinne tullut… Eiköhän sitä höyrylle enää vettä riitä, kun jo maalle kapuaa…? Kyllä se mahtoi kumman näköinen olla—kummahan tuo oli jo ennestäänkin vettä pitkin sätkättäessään … olisikohan häntä käydä katsomassa—lieköhän muut käyneet kuin rovasti ja ruustinna?…

Viittatie teki niemen nenässä polvekkeen ja vei sitten soikeata järveä pitkin Talvilahden pohjukkaan, Huttulan talon rantaan. Kuta likemmä maata tultiin, sitä verkemmästi tamma nytkytteli. Matti ei ollut kiirehtinyt pitkään aikaan, ja tamma luuli jo saavansa käydä … vielä takasillaan juoksua pani, vaikka eutset jo kävelemään heitti … jo takasetkin käveli ja lautanen kohoili kuin helpotuksesta huoaten.

–Ka-ka-ka!—Tamman täytyi taas alkaa etusilla juoksua … takaset vielä käveli. Mutta kun Matti kiskaisi ohjaksia, ensin oikeaa, sitten vasenta, niin täytyi takastenkin yhtyä yhteen tahtiin.

Matilla oli aina tapana juottaa hevostaan Talvilahden pohjukassa Huttulan talon vesiavannosta. Ja vanhalta muistilta poikkesi sinne tamma nytkin.

–Ka-ka-ka!—Matti ei olisi nyt muistanutkaan, mutta tamma vei väkisin.

–No, menehän sitten! sanoi Matti ja antoi tammalle vallan.

Avannolla oli Huttulan talosta vesimies sammiota täyttämässä.

–Mistä se Matti ajelee? kysyi vesimies.

–Kirkolta päin … pappilasta viimeksi, vastasi Matti ja kohosi tieroja kopistelemaan tammansa jaloista.

–Kuuluuko sitä mitä?

–Eipä tuota erinäistä.—Onkos isäntä kotona?

–Ei oo kotona … lähti tän' aamuna Lapinlahdelle.

–Taisi mennä rautatietä katsomaan?

–On kai se jo sen ennenkin nähnyt … eikö lie mennyt tavaran hakuun.

–Hyvinköhän käyvät isännän kaupat?

–Hyvinkö nuo käynee, en tiedä … lihovanhan tuo ainakin itse näkyy.

–Onkos Ville käynyt rautatietä katsomassa?

–Niin minäkö? … olinhan minä tuota jo omin käsin tekemässäkin.

–Elä, elä…

–No ihan toki … puolitoista vuotta, ja kohta lähden uudelleen.

–Minkälaista työtä se oli?

–Olipahan kuin ojan kaivua.

Vaan sitä ei Matti uskonut. Puri huulensa yhteen eikä puhunut mitään. Kyllähän hänkin jotain tietää … ettei sitä nyt niin vain narrina pidetä. Tietäähän hänkin nyt sen verran rautatiestä ja sen semmoisista, ettei niiden tekeminen kuitenkaan ojan kaivua ole. Ville-löyhkä, saattaa se ehkä osata ojaa kaivaa, mutta rautatietä tekemään … ei suinkaan siihen kykene, jos ei ole seppä.

–Onkos se Matti käynyt rautatietä katsomassa?

–Mitähän lie tehnyt?

–Miltäs näytti?

–Miltähän lie näyttänyt … itsepähän parhaiten tiennet.

Ville oli jo ammentanut sammionsa vettä täyteen ja ojensi kapan Matille.

Matti nosti vettä avannosta ja antoi tammalleen juoda,

–On se riski mies tuo Matti, kun yhdellä kädellä nostaa täyden vesikapan, sanoi Ville.

Matti ei puhunut siihen mitään, mutta tunsi kuitenkin leppyvänsä.

–Onkos Matti milloinkaan ajanut rautatiellä? kysyi taas Ville.

–Ootkos sinä?

–Jo toki tavallakin … se menee niin kiivaasti, ettei paras ori rinnalla pitäisi, jos kilpaan kävisi…

–Pitäisi, jos laukalla laskisi…

–Saattaisipa alkumatkasta pitää, jos laukalla laskisi, myönnytteli Ville.

Matti nosti tammalleen toisen kapallisen vettä, tällä kertaa vasemmalla kädellään.

–Pappilan pehtori se kanssa lähtee rautatielle kevätpuoleen, sanoi Ville.

–Sitä tuntui hokevan … lähteneekö eli ei.

–Me lähdemme yhdessä … pehtori pääsee tatsuunamieheksi, mutta minä lähden muuhun työhön.

Mihinkä työhön se Ville?

–Tienkorjuutyöhön … Tästä kevätpuoleen lähdetään … olen nyt ollut Huttulassa loisina ja tehnyt minkä mitäkin, mutta kohta kun maat sulavat, niin lähden rautatietä korjaamaan. Eihän se korjaamatta kestä ajaa.

–Kestäneehän tuo rauta?

–Sehän se vasta ei kestäkään … kiskot lähtee yhä irti, niin pitää olla aina korjaamamiehiä.—Tulkaa pois, Matti, tekin sinne työhön!

–Kyll' en minä ruunun työhön rupea.

–Vaan kun ruunu maksaa hyvän palkan?

–Paljonko siellä maksetaan?

–Kaksi markkaa päivältä.

–Niinkuin parhaana hein'aikana?

–Niin toki tavallakin … tulee pois vaan Matti ruunun työhön.

–Enpä häntä.

–Ei se ole sen kummempaa kuin muukaan työ … kyllä sitä osaa tehdä.

–Kyllä kai sitä tehdä osaisi yksi niinkuin toinenkin … vaan enpä hänestä huoli.

–Ei taitaisi akka päästää!

–Akkako? vähät minä akasta!

–Eikös se ole vähän tiukka akka?

–Kyllä minä akkani tiedän … tuossa on kappasi, heh—! vastasi Matti, vähän närkästyneenä Villen luuloista, istuutui rekeensä ja alkoi ajaa hyvästiä sanomatta. Huttulan vesimies nosti kapan sammioonsa ja lähti nousemaan vesitien törmästä ylös.

Matti ajaa natuutteli viittatietä Talvilahden pohjaan, kohosi nuottikodan kohdalla maalle ja tuli vähän matkaa metsätietä kulettuaan maantielle, joka kiersi järven ympäri ja yhtyi täällä oikotiehen.

–Kyllä siellä käytävä olisi—ajatteli Matti eikä muuta paljon ajatella osannutkaan kuin sitä, mitä oli kuullut. Rautatie … vaikka eihän siitä oikein tahtonut selvää saada, minkälainen se oli, vaikka kuinka olisi ajatellut ja arvellut … Ja kuitenkaan Matti ei saattanut olla sitä ajattelematta, mutta ajatellessaan hän oli taas ihan omiin ajatuksiinsa sekaantua. Se oli milloin minkin näköinen. Välistä oli siitä selvän saamaisillaan, mutta sitten se muuttui. Se oli ensiksikin semmoinen, että oli kuin olisi ollut tuossa silmien edessä nelipyöräiset vaunut, joissa oli isot pyörät ja pienet pyörät, ja ne tahtoivat aina näyttää samanlaisilta kuin ne rovasti vainajan vanhat vaunut. Ja niiden edessä näytti olevan kaksi hevosta, kuomin alla sitten rovasti ruustinnansa kanssa ja vastapäätä nuori herra ja ryökkynät; kuskipukilla istui kuski, kädet ojona, ja kuskin vieressä Matti, pienenä poikana, joka vähän pelkäsi ja piteli käsillään kiinni.—Välistä ei taas ollut hevosia eikä vaunuja eikä mitään, ennenkuin rupesi silmissä kuvattelemaan »Suomela», niinkuin se olisi kulkenut maantietä pitkin pyöräin päällä, isojen ja pienien, lippu kokassa seipään nenään sidottuna, ja perässä seistä töröttämässä kapteeni. Lotjia tuli jälessä nuoran mukana kaksi … kolme … ja myötämäessä ne töyttäsivät toisiinsa kiinni, eivät miehet tahtoneet saada niitä irti toisistaan. Ja rytinää ja räiskettä siinä oli niinkuin koko kirkkoväen ajaessa.

Matista se tahtoi tuntua unennäöltä kaikki tämä. Vaikka kyllä kai se niin kuitenkin oli, koska on rovastikin kerran sen semmoiseksi nähnyt ja puhunut. Ja tottapahan ne sen niin olivat laittaneet, ne sen tekijät, että hyvästi passaa eikä myötämäessä eikä mäen allakaan häirinkiä tullut. Vaan mitenkä? … sitä Matti ei osannut itselleen selittää … ja mitäpä tuota tarvitsikaan?… Eikä enää pitkään aikaan huolinut Matti ajatella koko asiaa, nykäisi tammansa juoksuun ja kaivoi kukkarosta verekset piipun perät poskeensa…

Vaan silloin tamma juostessaan haukkasi lunta tiepuolesta, ja Matti tuli ajatelleeksi, että onkohan sillä jano, vaikka sai Huttulan talon avannolla juoda. Ja ajatus ryöstihe taas Matin tietämättä kulkemaan avannosta sammioon, sammiosta Villeen ja Villestä—rautatiehen… Se mies oli ajanutkin rautatietä … lieköhän montakin kertaa?