Juhani Aho - Helsinkiin

Kuopion rannassa soivat lähtevien laivain kellot jo toiseen kertaan. »Elias Lönnrot» oli isoin ja komein laiva, joka vei matkustajia etelään päin, Helsinkiin ja muuanne, ja sen kello aloitti ensiksi. Sen soidessa yhtyivät soimaan pienempäin laivain kellot, ja ne helistivät yht'aikaa, kilvan keskenään.

Oli sunnuntai-aamu, jolloin joutilas väki vartavasten tulee rantaan katsomaan, ketä lähtee. He tulevat kiireissään yli satamatorin, ovat hommassa, niinkuin olisi heillä pelko myöhästymisestä. Laivasillalle tultua katsellaan tuikeasti ja terävästi, niinkuin olisi asia jotain tavata. Mutta sitten rauhoitutaan ja asetutaan vähän taammaksi tarkastamaan niitä, jotka ovat lähtevän näköisiä.

Antti oli ylioppilas. Hän oli suorittanut tutkintonsa mennä kevännä ja oli nyt lähdössä ensi lukukaudekseen Helsinkiin lukemaan. Hän seisoi laivasillalla lähellä kulkulautaa. Päässä oli valkoinen rutistumaton, sisarien puhtaaksi pesemä ylioppilaslakki ja kaulassa riippui nahkainen matkalaukku, hiukan takana päin vasemman lanteen käänteessä. Palttoo oli nähtävästi uusi, eilen räätälistä saatu, samettikauluksinen, ja pienestä rintataskusta piipotti punaraitainen nenäliina, joka juuri kotoa lähdettäessä oli siihen siististi ja varovasti hypistetty.

–Kuule, Antti, eiköhän sinun jo pitäisi nousta laivaan … se saattaa lähteä, ja sinä ehkä jäät … jos ne ottavat pois laudan…

Se oli hänen äitinsä, joka häntä laivaan kiirehti. Koko perhe oli tietysti saattamassa, nimittäin isä, äiti, kaksi sisarta ja muutamia sukulaisia ja tuttavia. He seisoivat ahtaassa ryhmässä Antin ympärillä ja odottivat vain kellon kolmatta kalahdusta, joka aina tuntui viipyvän niin kauhean kauan.

Antti oli nähtävästi pahalla tuulella. Otsa rypyssä ja olkapäitään hermostuneesti kohotellen seisoi hän äitinsä vieressä syrjittäin häneen. Äiti oli pieni, matala ja hento eikä ylettynyt poikaansa kuin parahiksi kainaloon. Levottomana ja huolekkaana koetti hän kuitenkin saavuttaa häntä edes silmiin näkemään. Mutta ne harhailivat sinne tänne yli väkijoukon, eikä äiti tahtonut saada pojan huomiota puoleensa, jonka olisi viimeisellä eron hetkellä halunnut kokonaan omistaa.

–Ketä sinä, Antti, katselet? Onko sinulla siellä joku, jota tahdot tavata?

–Ei ole.

Antti käänsi kasvonsa toisaanne päin haihduttaakseen noita, jotka seurasivat jokaista hänen liikettään ja kasvojensa värettä. Mutta vähän ajan päästä kiintyi hänen huomionsa kuitenkin taas sinne, missä oli väkeä kokoontunut toiselle laivasillalle »Ilman» lähtöön.

–Muistitko, Antti, ottaa kalvokkaat käteesi?—Eihän sinulla niitä olekaan!

–Kuinka minä niitä nyt käteeni?

–Minkä tähden et … järvellä tuulee niin kylmästi avonaiseen hihaan … vaan ehkä sinä oletkin salongissa … olekin vaan salongissa, Antti!

–Kyllä, kyllä!

–Miksi sinä, Antti, olet niin kärsimätön? sanoi äiti vähän loukkaantuneena.

–Mutta minkä tähden et sinäkään anna sen olla rauhassa? murahti siihen isä, joka seisoi toisella puolen Anttia ja oli tyytymätön siitä, ettei odotus loppunut.—Tottahan tuollainen iso poika jo katsoo itsensä … etkähän sinä sen perässä enää kuitenkaan saata sen pitemmälle hypätä.

Äidin leuka alkoi yhä tiheämmin vavahdella, ja hän koki turhaan niellä itkuaan. Sisarienkin silmät rupesivat kostumaan, eikä nenäliinoja enää pantu taskuun. Anttia tämä hellyys hävetti, eikä hän tuntenut vähintäkään sääliä äitiänsä kohtaan, pikemmin harmia. Hän olisi jo mennyt laivaan, ellei äiti olisi tarttunut hihaan ja pidellyt sitä kuin pihtien välissä.

Ei kukaan puhunut pitkään aikaan. Ympärillä vain kuhisi ja kihisi ihmisiä, jotka yhtämittaa survivat milloin selkään milloin kylkeen. Joutilaita kokoontui yhä enemmän, ne jäivät seisomaan siihen kerroksittain tukkien tien toisilta, joilla oli asiaa mennä ja tulla. Ajurien kärryt kolisivat, hevosten kaviot kalkkoivat kiviseen tantereeseen, ja yhä uusia ajoi kaupungista. Kapsäkeillä, kirstuilla, kohverteilla ja kaikenlaisilla kapineilla sälytetyitä kärryjä peruutettiin aivan laivasillan reunalle, ja siitä tavarat mätettiin laivaan. Kapteeni hääri edestakaisin ja huusi ja komensi heikonlaisella suomenkielellä. Ja laiva puhkui malttamattomuudesta. Piipuista ja kupeessaan olevasta reiästä puhalsi se valkoista höyryä, joka peitti peräpuolen sakeaan pilveen. Konekin jo hiljaa käydä jyskytteli, koetteli voimiaan, ja köydet olivat pingollaan kuin juoksuhaluisen syöttilään ohjakset, jota ajaja ei päästä menemään, mutta joka hirnahtelee ja kuolaimiaan pureskellen jalkojaan nostelee.

Sitä katselivat siinä Antti, hänen isänsä ja sisaret, ajattelematta, mitä katselivat. Mutta äiti vain katseli Anttia.

Isä oli pienenlainen, vähän kumarahartiainen mies, ja hänen palttoonsa kaulus oli pystyssä. Kädessään oli hänellä päästään koukistettu meren ruoko. Sisaria oli kaksi, jotenkin yhdennäköisiä. Molemmat he olivat puetut aivan samanlaisiin vaatteisiin. Vanhempi oli vähän vakavamman ja kuivemman näköinen. Nuoremmassa sitä vastoin näkyi vielä tuota notkeutta ja mehua, joka on ominaista kaksikymmenvuotiaalle, mutta joka pikkukaupungeissa tavallisesti niin pian haihtuu.

Yhdessä kohden seisominen kävi hänelle ikäväksi ja hän kääntyi puhelemaan erään »hyvän ystävänsä» kanssa.

–Sinun veljesi menee Helsinkiin? kuuli Antti ystävän sopottavan.

–Niin hän menee.

–Tuleeko hän jouluksi kotiin?

–Kyllä hän tulee.

–No, onko sinulla ikävä häntä?

–Kyllä tuntuu tyhjältä, kun hän on poissa.

–Eikös sinulla ole muitakin ikävä…?

–Ketä muita?

–Pekkahan menee kanssa tässä laivassa … missä hän on, kun ei häntä vielä näy?

–Voi, voi, en minä tiedä, ja laiva kohta lähtee!

–Tuolla hän jo juoksee!

Pekka, joka sieltä tuli, oli näet Antin nuoremman sisaren sulhanen. Eivät he kuitenkaan vielä julkikihloissa olleet. Ainoastaan sukulaisille oli sanottu asiasta, jota ei tahdottu ilmaista ennen kuin Pekka oli suorittanut papintutkintonsa, joka tapahtui jouluksi. Oli Anna kertonut siitä myöskin joillekuille parhaille ystävilleen suurena salaisuutena. Ja muuten tiesi sen sitä paitsi koko kaupunki.

Yhtäkaikki tervehti Pekka yhtä kylmästi ja kohteliaasti morsiantaan kuin kaikkia muitakin, sillä hän osasi käyttäytyä ja taisi hillitä tunteensa. Hän tuli kapsäkkiään kantaen, rynnisti leveillä hartioillaan seisovia syrjään ja teki tervehdyksensä itsetietoisen tyytyväisesti.

Kun hän oli kaikkia tervehtinyt ja antanut kättä kaikille, ryhtyi hän vilkkaasti puhelemaan ja selittämään, minkä tähden oli viipynyt. Ei ollut saanut ajuria j.n.e. Suurella uteliaisuudella sitä sisaret kuuntelivat ja kaikki sukulaisystävät, sillä Pekka oli aina ollut tätien lemmikki. Hän oli siivo poika, kuului raittiusseuraan, ei tupakoinut, joi ainoastaan kahvia, teetä ja vesiä, luki ahkeraan ja jutteli kovin mielellään.

Vaan nyt keskeytti hänet Antin äiti. Hän pyysi Pekkaa, joka oli vanhempi ja kokeneempi, pitämään huolta Antista ja neuvomaan häntä kuin nuorempaa veljeään. Ja Antin piti kuulla ja ottaa vaaria siitä, mitä Pekka hänelle sanoi.

Antti kohotti kärsimättömästi olkapäitään, sillä hän ei voinut sietää Pekkaa. Sellainen sileänaamainen esimerkki, josta hänen alinomaa käskettiin vaaria ottamaan. Hän ei suinkaan ollut mikään lapsi enää, joka ei olisi kyennyt toisten taluttamatta kävelemään. Hän oli täysikasvuinen mies ja kokenut enemmän kuin moni muu nuori mies hänen iällään. Johan hän oli ollut onnettomasti rakastunutkin, ja oli parhaallaan.